Olin tänään muiden toimieni ohella apteekissa. Näin vanhan naisen, joka oli ostamassa lääkkeitä miehelleen. Nainen asioi reseptiasiakkaiden puolella ja selitti sen seitsemät asiat farmaseutille. Kuinka on iskiasta ja muuta vaivaa, mutta kesä nyt sentään piristää.
Siinä yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva: vanhuudenpäivät ihmisenä, joka hakee sosiaalista kontaktia asiakaspalvelutilanteissa. Tuleekohan minustakin sellainen, venytän farmaseuttien kärsivällisyyttä apteekeissa? Toisaalta kaikista vanhoista ihmisistä ei tule sellaisia: eiväthän omatkaan isovanhempanikaan sen kaltaisia olleet.
Jotkut ihmiset ovat yksin, toiset taas yksinäisiä. Siinä on suuri ero. Yksin olevaa ihmistä säälitään, ihan kuin ympäristö tietäisi tuota ihmistä paremmin mikä hänelle sopii ja mistä koostuu onnellinen elämä. Oikeastaan on yhtä monta tapaa olla onnellinen vanhus kuin on olla onnellinen aikuinen tai onnellinen lapsi.
Joskus tuntuu kuin olisi olemassa jokin sellainen ennakkoasenne, ettei vanhuus voi olla muuta kuin kärsimystä. Ehkä me aktiivi-iässä (kauhea ilmaus, entäpä kaikki passiiviset aktiivi-ikäiset tai aktiivit passiivi-ikäiset?) emme oikeastaan tahdo pohtia paljonkaan vanhuutta. Kun sen sulloo vaikka sitten ankeaankin stereotypiaan (Yksinäinen Vanhus, Sairas Vanhus, Tarpeeton Vanhus, Masentunut Vanhus), niin ainakin se on käsitelty ja sen voi unohtaa. Vanhuudessa voi olla oma laiha lohtunsa, mutta vain jos tietyt reunaehdot täyttyvät, eli siis kotona käy jatkuva trafiikki velvollisuudentuntoisten lasten ja lastenlasten toimesta.
Minä haluaisin olla Eksentrinen Vanhus, Riippumaton Vanhus ja Häpeämätön Vanhus. Tuo viimeinen tarkoittaa estotonta menneiden ihannoimista ja kipakoita yleisöosastokirjoituksia – jos siihen aikaan enää yleisöosastoja onkaan – aiheesta kuinka ennen oli kaikki paremmin.
Kirjaston kautta
Kävin tänään hakemassa Antony Beevorin kirjan Normandia 1944. Olen ehtinyt sen jo aloittaa – Atwood-kausi on siis ainakin hetken aikaa katkolla.