Avainsana: uskonto

by Ninni

En haluaisi vaihtaa osaani

Luotujen olentojen määrä on suuri ja meitä on joka lähtöön. N-koirat saavat minut hymyilemään vilpittömällä ilollaan kevään ensi merkeistä: lätäköistä, tinttien laulusta ja auringonpaisteesta. Eilen Niisku-Piisku-Kultapiisku hypätä räiskäytti vesilammikkoon kaikilla neljällä (pitkällä) jalallaan. Nuppu sen sijaan katseli sellaista touhua epäilevästi – on kuin sillä olisi imaginääriset korkokengät koko ajan jaloissa ja se sipsuttaisi niitä varoen.

Eläimet eivät koskaan saa postia. Tämä tuli mieleeni eräänä päivänä hakiessani päivän keräyspaperiannosta postilaatikosta. Ei se välttämättä ole mikään suuri menetys, säästyvätpä ainakin mainoksilta ja laskuilta. Voisi olla vapauttavaa olla eläin, tosin omat vaikuttamisen mahdollisuudet elämän suhteen olisivat huomattavasti ihmistä vähäisemmät. En haluaisi vaihtaa osaani: mistä sen tietää, vaikka joutuisin katselemaan likaista vesikuppia päiväkaudet ja syömään epämieluisaa ruokaa. Eikä ajatus lapsista roikkumassa kiinni turkissa ole kovin mukava sekään. Kun ei saisi edes purra, vaikka aihetta olisi.

Jumalansynnyttäjän ilmestyksen juhla

Tänään Neitsyt Maria saa viestin enkeliltä: hän tulee synnyttämään pojan, jonka kuninkuudella ei ole loppua. Sen Neitsyt saa tietää ja siitä hän iloitsee annettuaan suostumuksensa. Hän ei tiedä kyynelistä ristin juurella, ei verestä eikä kärsimyksestä. Ehkä niin on hyvä. Kuka meistä oikeastaan uskaltaisi elää tietäen oman tai läheisten kuolinpäivän. Se voi olla lähempänä kuin kuvittelemmekaan.

Jouluun on yhdeksän kuukautta – sen verran kestää biologinen prosessi nimeltä ihmisen raskaus. Pääsiäinen on jo ovella. Paradoksaalista mutta totta: odotamme samaan aikaan pääsiäistä, Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, mutta samaan aikaan saamme tämän muistutuksen elämän alusta. Elämän siemen, sitä seurannut ilo, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ovat kaikki osia tässä matkassa, jonka alku ja loppu ovat samaan aikaan läsnä.

by Ninni

”..kukisti pahojen henkien voimattoman röyhkeyden..”

Marttyyri ja palkatta parantaja Tryfon Lamsakoslainen, nimittäin. Tänään on hänen muistopäivänsä; hänen joka paransi rukouksella niin ihmisiä kuin eläimiäkin, hänen joka paransi keisari Gordianuksen riivatun tyttären ja näki riivaajan lähtevän tytöstä mustan koiran muodossa.

Mietin usein Kirkon pyhiä palkatta parantajia. Pyhä Tryfon ei nimittäin ole ainoa. On suuri lahja parantaa, sekä toimia lääkärinä että parantaa rukouksella. Todellinen siunaus on kuitenkin parantaminen palkatta. Rahalla palkittu on jo palkkionsa saanut tässä ja nyt.

Lääkärileikeistä

Pohdin valelääkäreitä ja vale-eläinlääkäreitä. Ihmisessä voi asua tarve pelastaa toisia ja siinä mielessä toimia profaanin messiaan tavoin. Sen tarpeen voi ymmärtää, mutta tätä sen ilmenemismuotoa ei. Miksi pelastajakompleksista kärsivä ei toimi sairaala-apulaisena tai vapaaehtoistyössä, miksi pitää ”leikkiä lääkäriä”? Kaipa se on valkoisen takin suoman arvovallan viettelys. Ihmisten pelastamista tärkeämpää on oman egon pönkitys.

Milloin mahtaa ilmestyä ensimmäinen valehammaslääkäri ja millaisin seurauksin? Pelolla ajattelen! Posken läpi jyräävä pora ei ole mukava ajatus. Eikä ammattitaidottomasti toteutettu viisaudenhampaan poisto tai juurihoito.

Valekampaajakaan ei ole miellyttävä vaihtoehto. Menet hiusten leikkaukseen ja päädyt siilipääksi. Ihmisten välinen luottamus rapautuu, valeammattilaiset vaanivat kaikkialla.    

by Ninni

Kaunistettuna neitsyyden loistavalla viitalla

Olemme ehtineet neitsytmarttyyri Lucia Syrakusalaisen muistopäivään. Silmiensä valon uhrannut Lucia antaa valoa vuoden pimeimpään aikaan. On luovuttava jostakin voidakseen antaa jotakin. Lucia luopui lopulta jopa elämästään.

Mietin joskus miksi pyhiä vainottiin. Oliko se vain vieraan uskon vainoamista, vai liittyikö siihen pelkoa ihmeenkaltaisen edessä. Naimattomuuden eli neitsyyden valinnut sulki pois kaikkein luonnollisimmalta ja oikeimmalta näyttävän elämäntavan. Se valinta jo itsessään oli sanatonta kapinaa. Pelkästään ruumiinsa kautta eläville sen on täytynyt – ja sen täytyy yhä – näyttää itsensä heittämiseltä hukkaan.

Ehkä halu valita ja halu päättää ovat pelottavia. Pitäisi vain heilahtaa aineena aineen mukana, ajautua mukana yleisesti hyväksytyssä.

Kaksi kirjaa

Luin Hannu Mäkelän melkoisen tuoreen romaanin Mikä sanomatta jää. Se oli nautittava kirjallisessa mielessä, mäkelämäiseen tapaan sanarikas. Tarina taisi olla vanhenevan miehen toiveuni: viisikymppinen mies salaisessa suhteessa vaimonsa veljentyttären kanssa, hehkeän 30 vuotta nuoremman kaunottaren rakastajana. Päähenkilön on varmasti tarkoitus vaikuttaa koskettavalta ja erikoislaatuiselta persoonalta, mutta lukijalle syntyy sittenkin vaikutelma tuiki tavallisesta vaka vanha väinämöisestä, joka ei malta pitää näppejään erossa ainoista. 

Ian McEwanin Mustat koirat on sen sijaan pienen tarinan muotoon kätkeytyvä syvällinen pohdinta ihmisen elämän suunnan muuttavista tapahtumista. Mikä saa jalat maassa-kommunistin yhtäkkiä kääntymään sisäänpäin, kuuntelemaan sieluaan ja etsimään Jumalaa. Riittääkö siihen yksi iltapäivä ja sen pelottava kokemus? Vai onko henkisyyden kaipuu aina ollut olemassa ja pelottava kokemus vain auttaa tuomaan sen esiin ja pukemaan sanoiksi. Tarinoita voi välittää, niitä voi kertoa. Niiden merkitystä meille itsellemme voi kuitenkin olla vaikea välittää muille. Kokemus on enemmän kuin vain sen kuvailu sanallisesti: siinä aistihavainnot ja vaikutelmat kulkevat yksilön suodattimen läpi. Toiselle merkityksetön pikku tapahtuma voi jollekin muulle olla maailman mullistava elämys.

by Ninni

Me Paulat, Paulinat, Paulinet..

Tänään on nimipäiväni. Suojeluspyhäni on 200-luvulla elänyt pyhä Paula, rohkea marttyyri keisari Aurelianuksen aikana. Hän vei ruokaa kristityille vangeille, pesi heidän haavojaan ja hautasi marttyyreinä kuolleiden ruumiita. Kun marttyyri Paula yritettiin surmata viskaamalla hänet palavaan ahjoon, ei tämä pyhä ihminen siitä vahingoittunut. Lopulta hänet mestattiin ja se oli pyhän maanpäällisen elämän loppu.

Tänä päivänä siis me Paulat, Paulinat, Pauliinat ja Paulinet juhlimme. Tai ainakin muistamme suojeluspyhää ajatuksissamme. Minulla se on jäänyt juuri tuollaiseksi ajatuksissa muistamiseksi – muiden arkisten askareiden lisäksi olen siivonnut tarmokkaasti ja siihen aika on mennytkin. Toisaalta: eikö suojeluspyhänikin tehnyt elämänsä aikana tehtäviä, jotka vaativat henkisen voiman lisäksi myös fyysistä ponnistusta, arkisuuden ja lian kestämistä? Siinä esimerkki minulle! Ehkä pyhän elämää voi yrittää jäljitellä myös arkisissa askareissa. Kenties sellainen palvelutyö on jopa parempikin muistamisen muoto kuin leivoksille lähteminen?

Potemkinia ja pölyhuiskua

Tänään olen taas ihmetellyt Potemkinia, rakastuneen miehen rohkeutta. Kuka uskaltaisi kysyä Katariina Suurelta kuinka monta rakastajaa tällä on ollut? Potemkin uskalsi. Hän oli kiihkeän mustasukkainen mies, joka oli kuullut huhuja Katariinan 15 häntä edeltäneestä rakastajasta. Ja kirjeitse hän vaatii rakastetulta (Venäjän keisarinnalta!) selvitystä menneistä erheistä.

Katariina tekeekin tiliä ja saa rakastajien lukumääräksi neljä. Siis vain "kolmannes" siitä mitä Potemkin oli kuullut väitettävän, näin keisarinna todistelee. Kirjeet ovat säilyneet jälkipolville ja ne kertovat lemmestä, joka ei arvoasemia kumarrellut.

by Ninni

Särmikkäistä mielistä, järjestä ja järjettömyydestä

Maaliskuun säät ovat oikullisia. Yhtenä päivänä ilmassa on suorastaan toukokuuta – seuraavana sää on mitä armottominta tammikuuta, syvää talvea. Valo kuitenkin lisääntyy koko ajan ja sillä on onnellistuttava vaikutus. Pihalintujen lennossakin on läsnä kevään odotus.

Pihalinnuilla tarkoitan pikkulintuja, lintulautamme ruokavieraita. Mutta on meillä toki isompikin: fasaani pitää pihaamme omana reviirinään. Se on tavattoman rohkea, on pörhistellyt minullekin ja seissyt haastavasti tielläni, kun olen yrittänyt kotiin mennä. Autokatoksessa huomaa valtavan määrän fasaanin jälkiä – se taitaa olla sen suosikkipaikka.

Järjen tulevaisuus?

Luin Sam Harrisin kirjan Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. Suuri osa kirjasta oli omistettu islamin sotaisuuden esittelylle ja myös tietyt amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ylilyönnit saavat osansa kirjoittajan huomiosta. Vanhan testamentin sisältämät julmuudet marssitettaan taas kerran lukijan eteen. Suurimman osan uskontokritiikistä saivat osakseen juutalaisuus, kristinusko ja islam. Lopussa sentään tuli esiin viisasten kivi: kirjoittaja pistää oman toivonsa buddhalaisuuteen ja meditaatioon ainakin New Age-tyyliseen löyhään tapaan ymmärrettynä. Mystiikkaa, ei uskontoa.  

Kirja piti sisällään muutamia mielenkiintoisia ja hyviä argumentteja, mutta osa jätti lukijan hämmennyksen valtaan. Malliesimerkkinä kulmakarvat nostattavasta argumentaatiosta mainittakoon esimerkiksi Harrisin pohdinta siitä, kuinka paljon työtunteja menee hukkaan ihmisten miettiessä Jumalaa. Niin – kuinka paljon oikeastaan, onko sitä tutkittu? Miksi Jumalan miettiminen olisi yhtään sen huonompi tapa haaskata työtunteja kuin ihmissuhteiden/harrastusten/lomamatkojen pohtiminen? Kuinka paljon enemmän saisimmekaan aikaan ilman tietokonepelejä, joita jotkut hyväkkäät pelaavat työhuoneidensa kätköissä. Puhumattakaan nyt työajalla tapahtuvasta nettisurffailusta. 

Suuri ongelma islamin kohdalla on omasta mielestäni teologisen tutkimustradition puute. Koraania pitäisi saada lähestyä tieteellisen tutkimuksen keinoin ja sille pitäisi kehittyä akateemisia tulkintatraditioita uskonoppineiden näkemysten rinnalle. Jos Koraani voitaisiin altistaa samanlaiselle historialliskriittiselle tutkimukselle kuin esimerkiksi Raamattu, niin vaikutukset muslimimaailman mielenmaisemassa voisivat olla järisyttäviä. 

Islamin pyhä kirja on sotaisampi kuin Uusi testamentti, mutta kaikki on kiinni tulkinnasta ja siirtymisestä kirjaimellisen piiristä vertauskuvalliseen. Lisäksi länteen muuttavat muslimit joutuvat joka tapauksessa kohtaamaan maallistumisen paineen ja mukavuuksilla täytetty kulttuurimme tappaa sittenkin aika tehokkaasti uskonnollisen intomielen. Antakaa ihmisille sata televisiokanavaa, halpaa olutta ja runsaasti kalorikasta, rasvaista ruokaa ja katsokaa mitä tapahtuu. Muutamia koraanikoulujen johtajia lukuunottamatta suurin osa tarttuu täkyyn ja maallistuu. 

Länsimaissahan kesytetään särmikkäät mielet syleilemällä ne hengiltä. Ei toisin sanoen anneta mitään ehdottomia määräyksiä siitä miten uskoa, miten rukoilla, miten elää. Ei anneta vastusta eikä aihetta kapinaan, anything goes, jokainen tulee autuaaksi uskollaan. Tällaista maailmaa vastaan on vaikea lietsoa sotaa. Se joustaa kaikkialla, mitään hankausta ei pääse syntymään. Kaikki hyväksytään, mitään elämäntapaa ei tuomita. Yrität esittää haastavia argumentteja elämäntapa x:n puolesta ja se törmää kaikkialla olevaan sovittelun henkeen: "Voihan se noinkin olla.." Piankos sitä ihminen luopuu ja alkaa miettiä muita asioita, kuten nyt vaikkapa seuraavaa kahvitaukoa ja ottaako siellä hillomunkin vai viinerin.

by Ninni

Ihmisellä on asiaa

Olen seurannut mielenkiinnolla televisio-ohjelmaa Mitä uskoa. Ohjelmassa toimittaja liittyy evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja pohtii sen jälkeen pappien kanssa kristinuskon käsitteitä ja arvomaailmaa, vaikeuttaan uskoa et cetera.

Minusta jo tuo alkuasetelma oli käsittämätön – jos siis ymmärsin asian oikein. Eli ensin ihminen liittyy kirkkoon ja alkaa sitten pohtia voiko uskoa Jeesukseen? Eikö olisi ollut parempi tehdä toisinpäin, eli ensin miettiä näitä uskonasioita ja sitten liittyä – jos tarvetta enää on?

Säälin pappeja, heidän osansa ei ole helppo. Tulee kyselijä ja papin on ounasteltava millaisista lähtökohdista juuri tämä ihminen on liikkeellä, kuinka myydä hänelle usko, millaiseen pakettiin kääriä, että menisi kaupaksi. Onko kyselijä liberaali, joka on tuohtunut kirkkokunnan (oletetuista) asenteista erilaisia vähemmistöjä ja naisia kohtaan? Vai olisiko tässä konservatiivi, joka etsii napakampia arvoja? Siinäpä ongelma. Parasta pitää kieli keskellä suuta!

Tässä ohjelmasarjassa toimittajan keskustelukumppaneina oli enimmäkseen neljä pappia, kaksi miestä ja kaksi naista. Kaikki tuntuivat edustavan sallivaa, vapaamielistä suuntausta. Kuriositeettina vilauteltiin sellaisia konservatiiveja kuin naispappeuden vastustajana tunnetuksi tullut pastori Markus Malmivaara ja seksin avioliittoon rajaava pastori Elina Koivisto.

Minulle syntyi koko tästä etsinnästä sellainen vaikutelma, että tässä ihminen tarkkaan valikoi, vetää rasteja ruutuun pitkässä listassa: tuohon voin uskoa, tuohon en, juuri tuon piirteen tahdon omaksua, tuota en. Valitaan parhaat palat. Karkkilaariuskoa, yksityisajattelua. Minä tiedän parhaiten, minä ihminen. 

Aloin tuntea kunnioitusta paljon ryöpytystä osakseen saanutta Malmivaaraa kohtaan, koska vaatii rohkeutta olla myötäilemättä ja mielistelemättä, ja puhua niin kuin vakaumuksensa pohjalta ajattelee. Se ei ole helppoa. Kaikkihan me haluamme olla niitä kivoja kavereita, sanoa mukavia asioita, tehdä ihmiset iloisiksi ja olla pidettyjä. Mutta voiko ihminen alkaa muutella itselleen pyhää asiaa miellyttääkseen satunnaista kuulijaa? Mielestäni ei. Jos taas mikään ei ole pyhää, niin toki sitä silloin on mahdollista väännellä ja käännellä mihin suuntaan vain.  

Ohjelmassa kysyttiin myös miksi Jumala ei vastaa rukouksiin. Voisiko syy olla meissä tämän ajan ihmisissä itsessämme? Asioista voi olla sellainen näkemys, että heti kun vain vaivaudutaan vähän rukoilemaan, niin taivaiden täytyisi aueta ja selkokielisen vastauksen – meille mieleisen vastauksen – jyristä korviimme. Hei Jumala, ihmisellä on asiaa, riennäpä heti vastaamaan, koska vastausta vaaditaan. Koska muuten kyllästymme, me väsymme – on niin paljon muuta, parempaa ja mielenkiintoisempaa tekemistä. Palveleeko näin toimiva Jumalaa, vai odottaako Jumalan palvelevan itseään.

Joskus tuntuu kuin jokin olennainen asia olisi täysin hukassa. Voisiko sitä kuvata vanhahtavalla termillä Jumalan peloksi? Pyhyyden tajuksi? Rudolf Otto kirjoitti siitä teoksessaan Das Heilige. Pyhän edessä tunnetaan pelkoa, sen kunnioitusta herättävän  mysteerin, mysterium tremendum, edessä. Sopiiko pyhä viihteeksi, viihde pyhäksi? Enpä usko ainakaan Rudolf-ystäväni olleen sitä mieltä. 

by Ninni

Pari sanaa islamista

Luin Ayaan Hirsi Alin Pakomatkalla. Jo legendaarisen maineen saavuttanut nainen kertoo siinä vaiheensa somalialaisesta lapsuudesta aina hollantilaiseen poliitikkouteen asti. Uskomaton tarina! Kirjan alkuosaa lukiessa oli vaikea muistaa kirjoittajan olevan ikäluokkaa -69, PuoLiskoisen ikäinen, koska elämäntapa tuntui niin vanhahtavalta.

Ayaan Hirsi Alin äiti ei tiennyt ihmisten käyneen kuussa. Elinympäristössä ei ollut epätavallista törmätä lukutaidottomiin ihmisiin. Kirjoittajan isoäiti järjesti perheen tytöille ympärileikkaukset. Yksilöllisyyttä länsimaisessa mielessä ei oikeastaan ollut: yksilö nähtiin aina suhteessa klaaniinsa ja perheeseensä. Viisivuotias tyttö sai opetella ulkoa esi-isänsä kolmensadan vuoden ajalta. Myöhemmin rimaa nostettiin kahdeksaansataan vuoteen. Tarkoituksena on luoda yhdistävä side kahden somalin kohdatessa. Tavatessa luetellaan esi-isät ja sitten kun ensimmäinen yhteinen löytyy niin saadaan oikeus puhutella toista serkuksi. Ja sukulaisuus tietysti velvoittaa auttamaan.

Avioliitot olivat järjestettyjä ja sellainen tuli myös Ayaan Hirsi Alin osaksi. Neuvokas nainen pakeni serkusavioliittoa Hollantiin, jossa loi itselleen uuden elämän ja aiheutti valtaisan kohun islamin kriitikkona ja naisten oikeuksien puolustajana.

Ayaan Hirsi Alin tähänastinen elämä piirtää uskomattoman kaaren auktoriteettiuskoisesta islamista Theo van Goghin kanssa tehtyyn elokuvaan, joka myöhemmin koitui van Goghin kohtaloksi.

Sattuman (uutis)satoa

Sattumalta eilen sattui silmääni tämä uutinen: saudien vaikutusvaltaisin uskonoppinut Abdul-Aziz Al Sheikh julistaa 10-12-vuotiaiden tyttöjen olevan avioitumiskelpoisia. Iranissa 9-vuotias tyttö voi mennä naimisiin. Iranissa tapa perustuu profeetan jäljittelyyn: profeetan hyväksi katsoma ja tekemä teko katsotaan sopivaksi myös muille uskoville.

Hirsi Alin kirja ja tuollaiset uutiset saavat pakostakin miettimään islamin suhdetta naisiin ja naisten oikeuksiin. Vaikka muslimimaa omaksuisi sekulaarin lainsäädännön, niin mitä tehdä kun ihmisten oikeuksia loukkaavat asiat löytyvät kuitenkin pyhistä teksteistä? Toinen vaikeasti ymmärrettävä asia on moniavioisuus ja sen salliminen miehille, mutta ei naisille.

Haluaisin ajatella, että lapsivaimot ovat mahdollisuus tietyissä maissa, eivät kuitenkaan sääntö ja tapa. Mutta oma etiikkani sanoo, ettei niiden pitäisi olla edes mahdollisuus. Ei koskaan eikä missään. Oman ymmärrykseni mukaan ne ovat väärin. Kulttuurirelativisti minussa lähtee pitkälle lomalle pelkällä menolipulla varustettuna. 

Islamissa viehättää sen selkeys, selvät säännöt elämän eri tilanteisiin. Monelle muslimille usko ohjaa arkea aivan eri tavalla kuin maallistuneiden kristittyjen tapauksessa. Pukeutumisvalinnat – hijab – viestittävät näkyvästi kuulumisesta tiettyyn yhteisöön. Naista ei pakoteta työelämään, vaan työssäkäynti on lähinnä mahdollisuus. Länsimainen nainen puurtaa kahta päivää: ensin ahkeroi ansiotyössä sen jälkeen siivoaa sotkuisen kotinsa ja hoitaa lapset siinä sivussa. Ja koko ajan se syyllisyys, ne vihjailut, kukaan ei oikeastaan tiedä mikä on oikea tapa toimia ja mikä väärä. Viet lapsesi päiväkotiin ja teet uraa – itsekäs, paha nainen. Olet kotona lastesi kanssa – varsinainen häviäjä, kotiäiti. Muslimit näyttäisivät arvostavan kotia ja seuraavan sukupolven kasvatustyötä paljon enemmän kuin moni länsimainen ihminen, jolle tuottamaton väestönosa (lapset ja vanhukset) ovat laitoksiin lykättävä välttämätön paha.

Voin ymmärtää islamin viehätyksen erityisesti täällä länsimaissa lainsäädännön suojellessa kansalaisia mahdollisilta ylilyönneiltä. Mutta ihmettelen kuinka ihmiset oikeuttavat mielessään nämä lapsiavioliitot, kehotukset lyödä omapäistä vaimoa ja moniavioisuuden? Niitä kun ei kuitenkaan voi selittää kulttuurisidonnaisiksi asioiksi, vaan ne ovat olemassa ihan siellä uskonnon ytimessä, Koraanissa. Voiko muslimi sanoa profeetan olleen väärässä jossakin suhteessa, tai tehneen väärin?

by Ninni

Blogilöytöjä uskontojen maailmasta

Olen viime aikoina seikkaillut ympäri blogosfääriä kalastellen itselleni hyvää luettavaa. Kaksi mielenkiintoista löytöä ovat vanhoillislestadiolaisten maailmasta: Torvi ja Pölökky. Minusta on oikeasti mielenkiintoista kurkistaa näiden kahden avatun ikkunan kautta elämäntapaan, joka jää monelle valtaväestön edustajalle vieraaksi.

Lestadiolaisten osa ei ole helppo. Olen tuntenut muutaman, eivätkä he koskaan ole harrastaneet käännytystoimintaa, tai edes tuoneet vakaumuksiaan esille näkyvällä tavalla. Silti joskus tuntuu kuin heidän elämäntapansa koettaisiin uhkaavaksi ihan vain pelkän olemassaolonsa vuoksi.

Lestadiolaisuudesta tiedetään kovin vähän ja sekin vähä on yleensä negatiivista. Ehkäisykielto, alkoholikielteisyys ja telkkarittomuus taitavat olla niitä yleisimmin tiedettyjä asioita. Näiden perusteella moni on jo valmis luokittelemaan lestadiolaiset onnettoman elämän eläjiksi. 

Onko oikeasti mahdoton ajatus, että joku nainenkin saattaisi haluta suuren perheen? Jos on kasvanut ympäristössä, jossa monilapsiset perheet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, niin kai tuo elämäntapa voisi tuntua aika luontevalta valinnalta. Mitä taas alkoholiin tulee, niin kieltämättä absolutistin tie alkaa itsestäkin vaikuttaa houkuttelevalta, ainakin jos vaihtoehtona on tämä naula päähän/pellit kiinni-juomiskulttuuri. Telkun puute ei välttämättä ole mikään tragedia: sen tuijotukselta pois jäävä aika voi nimittäin tarkoittaa (sen suurensuuren) perheen yhteistä aikaa. Ei yhtään hullumpi juttu?

Suomalainen taitaa olla valmiimpi sallimaan vierasmaalaiselle ja vierasuskoiselle "ahdasmielisinä" pitämänsä näkemykset kuin sietämään niitä toisessa suomalaisessa. Tietyt seksuaalieettiset linjaukset (esimerkiksi homoseksuaalisuutta koskevat) tunnutaan hyväksyvän paremmin muslimilta kuin kristityltä. 

A propos, muslimit. Löysin myös mielenkiintoisia nuorten musliminaisten blogeja. Kirkon penkistä moskeijan lattialle on suomalaisen, islamiin kääntyneen – tai palanneen – blogi. Valitun kirjoitustavan vuoksi ("write a minute") nimenomaan arki näyttäytyy hyvin lukijalle. Eurabiakin on mielenkiintoista luettavaa, tosin ote on enemmän fiktiiviseen kerrontaan taipuvainen. 

Muslimit ovat tunnetusti melkoisen demonisoinnin kohteita. Islamiin kääntyneet ovat kuitenkin minun mielestäni tehneet johdonmukaisen ratkaisun. Kaikille ei sovi tämä meidän "tee-mitä-haluat-kunhan-se-ei-vahingoita-ketään" -etiikkamme. Jotkut haluavat enemmän rajoja ja selkeämmät säännöt. Joidenkin mielestä niissä on enemmän mieltä kuin tässä karkkilaarikulttuurissa. Suotakoon se heille. Mistä sen tietää, vaikka me suomalaisetkin voisimme oikeasti oppia jotain muslimikulttuurista, joka on paljon muutakin kuin vain kunniamurhia ja terrorismia. Toivossa sopii elää. 

Vallankumouksellinen vallasnainen

Luin Sofka Zinovieffin kirjan Punainen ruhtinatar. Zinovieff kertoo siinä isoäitinsä – ja kaimansa – elämäntarinan. Kerronnan kohteena ollut Sofka syntyi Sofka Dolgorukajana Pietarissa vuonna 1907. Ruhtinassuvun etuoikeutettu lapsi näki keisarivallan iltaruskon ja pakeni vallankumousta vuonna 1919. Hän oli yksi HMS Marlboroughilla Englantiin seilanneista pakolaisista, leskikeisarinna Marian ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin matkakumppani. 

Myöhemmin elämässään Sofka Dolgorukova solmi kaksi avioliittoa: ensimmäisen ruhtinas Lev Zinovieffin kanssa ja toisen englantilaisen Grey Skipwithin kanssa. Omakohtainen tutustuminen köyhyyteen teki naisesta elämänikäisen kommunistin, joka myös kuului puolueeseen ja toimi siinä aktiivisesti. Hän edusti omana aikanaan huomattavan vapautunutta elämäntapaa jättämällä lapsensa muiden huostaan ja pitämällä itse rakastajia (elämänsä loppupuolella hän ynnäili lukumäärän olleen yli sata), sekä juomalla reippaasti. Hän sortui myös itsemurhayrityksiin, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet. Sofkan äiti sen sijaan onnistui päättämään elämänsä oman käden kautta. Äitiä ja tytärtä yhdisti voimakas viehtymys päihteisiin.

Kirjan kirjoittajan tutustuminen isoäidin elämään vei matkalle Pietariin, Krimille ja Pariisiin. Ympäri Eurooppaa hajonneen suvun jäsenet auttoivat kirjoittajaa omilla muistikuvillaan isoäidistä. Tämä kirja on kauttaaltaan nautittavaa luettavaa ja sen sisältämät vanhat valokuvat luovat todellista menneen maailman tunnelmaa. Mitä tahansa mieltä lukija mahtaakaan olla punaisesta ruhtinattaresta ihmisenä, niin tylsäksi ei häntä eikä hänen elämäänsä ainakaan voi kutsua.

by Ninni

Kultasuu

Tänään kirkko muistelee pyhää Johannes Krysostomosta. Hän sai lisänimensä Krysostomos, "kultasuu" kaunopuheisuutensa ansiosta*. Jostakinhan kertoo sekin, että vuosina 347-407 eläneen kirkonmiehen liturgiaa käytetään edelleenkin ortodoksisissa kirkoissa useimpina sunnuntaina. Ja jokaiseen pääsiäiseen kuuluu pääsiäisyön palveluksessa luettava Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna. Kiinnostus tähän yli 1500 vuotta sitten eläneeseen pyhään ja hänen kirjoituksiinsa elää edelleen myös kirkon ulkopuolella: netistäkin löytää hänen kirjoituksiaan.

Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta

Ruoat ja juomat pakataan nykyisin riittämään vaikka koko komppanialle. Hämmästyksekseni huomasin, ettei suosikkijuomani (Pepsi Max) enää mahdu sille varatulle paikalle jääkaapissa. Pullo on kokenut Kasvun Ihmeen: puolestatoista litrasta kahteen. Pullon koko on suorastaan pelottava. Käsittelykin alkaa jo hankaloitua suuren koon vuoksi. Ja limua saa myös juoda kuin heikkomielinen: se ei ole mitään ikuisuustavaraa, sitä ei voi avata ja juoda pullollista vaikka muutaman viikon sisällä. Se laimenee, menee pahaksi. On juotava heti.

Leivätkin pakataan siinä kaihomielisessä 50-lukulaisessa visiossa, että suurin osa suomalaisista ihmisistä elää suurperheen elämää. Kuitenkin yhden tai kahden henkilön muodostamat pientaloudet ovat yhä useammin se tavallisin asumisen muoto. Enkä usko nelihenkisenkään perheen vetävän leipää kaksin käsin pelkästä syömisen riemusta.

Keksit, suklaat ja karkit ovat luku sinänsä. Muistan vielä ne ajat, kun dominopaketti oli puolikas siitä mitä se on nyt. Oli yksi keksipötkö pakattuna pahvirasiaan. Nykyisin kaksi pötköä on tavallinen annos, tai joskus jopa kolme.

Suklaalevyt ovat pian kuin tiiliskiviä, pitkiä ja paksuja järkäleitä. Fazer kunnostautuu erityisesti tässä näiden joulunajan levyjensä kanssa. 300 grammaisia!

Niinpä niin, laita leipä pakastimeen jos et syö sitä heti. Niin minä teenkin. Mutta mietinpä vain millaista kuluttajakuntaa ajatellen näitä nykyisiä elintarvikkeita tehdään ja pakataan. Missä ne kaikki suurperheet ovat, jotka tarvitsevat näitä jättimäisiä pakkauskokoja. Eipä ole kaupassa useinkaan tullut sellaisia vastaan.

*) Venäläisessä kulttuuripiirissä Ioann Zlatoust

by Ninni

Uskosta, toivosta ja rakkaudesta

PuoLiskoinen on palannut kotiin vietettyään viikon Itä-Suomessa sorsastuksen merkeissä. Minun viikossani tuntui miehen poissaolo: jouduin tappamaan itse sisälle eksyneen, jumalattoman suuren ampiaisen. Kärsin vanhemman siskoni tavoin jonkinasteisesta ampparikammosta, joten ihan helppo tuo tehtävä ei ollut. Jos PuoLiskoinen olisi ollut paikalla, niin hän olisi luultavasti vain auttanut otuksen ulos, takaisin elämään ampiaisenelämäänsä.

PuoLiskoinen ei tapa ampiaista, minä taas tapan. Minä en tapa sorsaa, mutta PuoLiskoinen tekee sen.

Helppoa ja vaikeaa

Antti Nylén on päässyt – tai joutunut – uusimpaan City-lehteen. Haastattelussa sivutaan myös kristittynä elämistä. Katolilainen Nylén kuvaa uskoaan näin: "Minun on helppo uskoa uskontunnustuksen kaikki kohdat. Usko on tietoisuutta, traditiota. Minulle on tärkeää, että niin kauan kuin täällä on ollut ihmisiä he ovat uskoneet Jumalaan. Usko ei vaadi sellaisia todisteita kuin tiede. Usko on toivoa. Me uskomme mielellämme, että rakkaus on todellisuutta ja totta, mutta jos meidän pitää todistaa missä se on… "

Itse en oikeastaan osaa sanoa, onko minun helppo vai vaikea uskoa uskontunnustukseen. Usko on minulle vähän kuin toivo tai rakkaus: niiden olemus vaihtelee päivästä päivään. Rakastan PuoLiskoistakin, mutta se tunne on erilainen joka päivä. Joka päivä löytyy uutta rakastettavaa, tai uusi näkökulma. Joskus rakkaus on ilon sävyttämää (kun teemme yhdessä jotain hauskaa) ja välillä siinä on mausteena ärtymystä ja surua (jos olemme erossa). Sama pätee toivon suhteen. Joskus sitä jaksaa olla hyvinkin toiveikas – maailma näyttää valoisalta, ihmiset hyviltä, kaikki kauniilta – mutta joskus toivo voi olla pessimismin värittämää. Ajoittain taas tulee toivottua vähän kuin velvollisuudesta. Mutta toivoa se on silti kaikissa muodoissaan.

Joskus uskontunnustus on minulle kirjaimellinen, joskus taas tunnen sen tuovan esiin koko elämää ylläpitävän, näkymättömän kudoksen ja kantavan voiman. Jonain päivänä sen sanat ovat sanoja ja otan ne juuri sellaisenaan. Välillä taas ne ovat symboleja, joiden taakse kätkeytyy suuri totuus.

Sanoinkin jo nauttineeni Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä. Pystyn hyvin nauttimaan sellaisestakin tekstistä, jonka kanssa en ole kaikissa asioissa yhtä mieltä. Esseissä oli minun mielestäni aika vahvastikin ihmisvihamielisiä sävyjä, tyylikeino vai todellinen asenne, en tiedä, ja niihin näkemyksiin oli vaikea samaistua.  

Minusta kristityn on vaikea olla ihmisvihaaja. Yhtä mahdotonta on – minun mielestäni – nostaa eläimet ihmisen yläpuolelle. Tässä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: luulisin ihmisvihamielisesti asennoituneen kristityn kohtaavan valtavia vaikeuksia ajatellessaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa – sehän tapahtui juuri meidän ihmisten vuoksi. Ruokavalioon katsomatta.