Avainsana: tila

Painajaisia

Olen kumartunut, nostanut, kantanut ja siirtänyt. Tätä kaikkea tuntikaudet, kohteina hävyttömän painavat objektit. Ilmassa on leijunut pölyä ja kiukkuhiukkasia. On koettu dramaattisia, tuskallisia luopumisen hetkiä ja uudelleen löytämisen iloa. Kaikkea tätä kuuluu kirjahyllyn siivousprojektiin.

Ensin kasasin kaikki kirjat lattialle ja siivosin hyllyt imuroimalla ja pyyhkimällä. Sitten lajittelin kirjat poistettaviin ja jääviin. Sen jälkeen ne mokomat piti vielä imuroida – se kannatti – ja sijoittaa takaisin hyllykotiinsa. PuoLiskoisen lihasvoimaa tarvittiin suurten mustien jätesäkkien (poistettavien kirjojen väliaikainen sijoituspaikka) siirtämisessä yläkertaan. 

PuoLiskoinen sai oivan idean siirtää kirjat pahvilaatikoihin, joissa ne olisi kuuleman mukaan turvallisempaa viedä divariin. Epäilys pisti jo silloin sydäntäni, eikä turhaan. Kirjoja katsellessaan PuoLiskoinen ärtyi: niin paljon kaikkea hyvää menossa pois. Pian olikin kaksi kiivaasti omaa kantaansa puolustavaa, puhisevaa ihmisolentoa katsomassa toisiaan laatikoiden yli. Nyt kuitenkin rauha vallitsee jälleen kotoisessa paratiisissamme, eikä minun enää tarvitse muuta kuin imuroida muutama elokuva, niin urakka on kokonaan tehty.

En ole koskaan tajunnut omien tekojeni seurauksia niin selvästi kuin tässä projektissa. Jokaisella ostopäätöksellä on seuraus, joten jokaista ostopäätöstä pitäisi oikeasti miettiä rauhallisesti. Itse en enää taida ostella romaaneja, vaan siirryn kokonaan elämänkertojen ja historian pariin. Romaaneja voi sitten hakea kirjastosta, kun tietää myös pääsevänsä niistä eroon kuukaudessa.

Stressattu 

Iltatorkuilla ollessani näin pitkästä aikaa erään ikävimpiin kuuluvan vakiopainajaiseni. Näin sitä toistuvasti kaksikymppisenä, mutta nyt olen saanut olla monta vuotta rauhassa – aina tähän iltaan asti. Unessa olen lentokentällä ja minulla on kiire. On pakko löytää oman lennon lähtöportti, mutta kenttä on suuri ja ihmiset välinpitämättömiä. Teen asioita, jotka eivät tunnu itseltäni. Muille olen läpinäkyvä, on kuin olemassaoloani ei tajuttaisi. Ja koko ajan on kiire, kone lähtemässä aivan pian. Inhottava uni.  

Tila on rajallista

Jatkoin kirjahyllyn perkaamista ja sain vielä yhden kassillisen antikvariaattiin matkaavia kirjoja. Olen myös nuohonnut komeroita ja vienyt käyttämättömiä vaatteita UFF:in keräyslaatikkoon.  

Kaiken tämän nyt harjoitetun kanssa yhteen sopi juuri lukemani kirja, John Naishin Riiittää jo: irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Luin sen kertaistumalta, niin nasevasti ja maalaisjärkevästi kuvaa Naish maailmaamme ja etsii sille vaihtoehtoa. Mikä siis riittää, mitä on liikaa? Kaikkea! Ruokaa, tavaraa, viihdettä, työtä. Naish sivaltaa all you can eat-periaatteella toimivia ruokapaikkoja, mainosmaailmaa, työnarkomaniaa ja informaatiotulvaa. Ja ennen kaikkea ahneuden kulttuurissa versovaa rikkaruohoa: alituista tyytymättömyyttä ja kyvyttömyyttä olla kohtuullisesti onnellinen.

Niputtaisin Naishin yhteen sellaisten median ja kulttuurin kriitikkojen kanssa kuin Neil Postman ja Michael Bywater. Kaikki kolme pohtivat median vaikutusta inhimilliseen kulttuuriin ja käyttäytymiseen. Kaikki myös pohtivat kuinka nauttia kulttuurimme hyvistä hedelmistä saamatta kuitenkaan vatsaamme kipeiksi.

Kohtuullisuuden ihanne on ollut arvossaan jo antiikin aikana. Aristoteles kirjoitti kultaisesta keskitiestä ja kohtuullisuutta pidettiin yleisesti eräänä perushyveenä. Jossakin vaiheessa tämä viisaus on unohdettu, tai se on saatu näyttämään naurettavalta. Meidän oloissamme kohtuullisuutta ei voi noudattaa ilman itsesäätelyä, tai itsekuria – molemmissa sanoissa on monen mielestä hapan sivumaku.

Naishin kirjassa pohdittiin myös sitä, kuinka maailmantalous reagoisi ihmisten kulutuksen pienenemiseen. Veisikö kohtuullisuuden noudattaminen talouden kriisiin? Kuluttaminenhan kuitenkin on tärkeää. Pitäisi ostaa ja pitää raha liikkeellä. Tästä on vaikea sanoa mitään yleispätevää, mutta sen vain tiedän, että ainakin minua hirvittää joskus romun, roinan, kapineitten ja tavaroitten holtiton lisääntyminen. Moni jättää perikunnalleen lahjaksi romuvuoren. Mitään ei heitetä tai lahjoiteta pois, aina ostetaan lisää uutta, uudempaa, uusinta.

Tila on kuitenkin rajallista. Kun asunnot tulevat täyteen, niin ylimääräinen roju löytää tiensä maksullisiin varastoihin. Kuinka paljon tilaa yhden ihmisen tavarat oikeastaan saisivat viedä? Itse ahdistuisin, jos eivät edes kotiin mahtuisi.

Äitini on Karsimisen Kuningatar: jokunen aika sitten hän tyhjensi varastotilansa ja kotinsa turhasta tavarasta. Hänen kodissaan mikään ei pursua, tursua, tai vyöry yli äyräidensä. Sitä esimerkkiä olen itse yrittänyt noudattaa kirjahyllyn kanssa temmeltäessäni.