Tänään on nimipäiväni. Suojeluspyhäni on 200-luvulla elänyt pyhä Paula, rohkea marttyyri keisari Aurelianuksen aikana. Hän vei ruokaa kristityille vangeille, pesi heidän haavojaan ja hautasi marttyyreinä kuolleiden ruumiita. Kun marttyyri Paula yritettiin surmata viskaamalla hänet palavaan ahjoon, ei tämä pyhä ihminen siitä vahingoittunut. Lopulta hänet mestattiin ja se oli pyhän maanpäällisen elämän loppu.

Tänä päivänä siis me Paulat, Paulinat, Pauliinat ja Paulinet juhlimme. Tai ainakin muistamme suojeluspyhää ajatuksissamme. Minulla se on jäänyt juuri tuollaiseksi ajatuksissa muistamiseksi – muiden arkisten askareiden lisäksi olen siivonnut tarmokkaasti ja siihen aika on mennytkin. Toisaalta: eikö suojeluspyhänikin tehnyt elämänsä aikana tehtäviä, jotka vaativat henkisen voiman lisäksi myös fyysistä ponnistusta, arkisuuden ja lian kestämistä? Siinä esimerkki minulle! Ehkä pyhän elämää voi yrittää jäljitellä myös arkisissa askareissa. Kenties sellainen palvelutyö on jopa parempikin muistamisen muoto kuin leivoksille lähteminen?

Potemkinia ja pölyhuiskua

Tänään olen taas ihmetellyt Potemkinia, rakastuneen miehen rohkeutta. Kuka uskaltaisi kysyä Katariina Suurelta kuinka monta rakastajaa tällä on ollut? Potemkin uskalsi. Hän oli kiihkeän mustasukkainen mies, joka oli kuullut huhuja Katariinan 15 häntä edeltäneestä rakastajasta. Ja kirjeitse hän vaatii rakastetulta (Venäjän keisarinnalta!) selvitystä menneistä erheistä.

Katariina tekeekin tiliä ja saa rakastajien lukumääräksi neljä. Siis vain "kolmannes" siitä mitä Potemkin oli kuullut väitettävän, näin keisarinna todistelee. Kirjeet ovat säilyneet jälkipolville ja ne kertovat lemmestä, joka ei arvoasemia kumarrellut.