Sen verran on eroa ala- ja yläkertamme lämpötiloissa. Alakerrassa on viileän ruhtinaallisesti ”vain” 28 astetta, yläkerrassa lämpömittari kipuaa päivä toisensa jälkeen 31 asteeseen, eikä laske siitä millään. 31 on tullut jäädäkseen, sen kanssa pitää vain elää. Ja minähän elän.

Päivät ja yöt vaihtavat paikkaa. Yö on parasta aikaa käyttää astianpesukonetta ja pyykinpesukonetta. Työhuoneen pöydällä on sumutuspullo, josta on hyvä aina silloin tällöin sumautella vesiviileyttä iholle. Se auttaa ainakin hetken verran. Myös PuoLiskoinen ja N-koirat elävät erilaista elämää: kukaan näistä kolmesta ei oikeastaan nuku hyvin. Kun makuuhuoneeseen kurkistaa, niin näkee usein neljä nappisilmää tuijottamassa peittojen keskeltä. Makuuhuoneen katossa pyörii tuulettimen ja lampun yhdistelmä, näitä hellekauden hankintoja sekin.

Alakerrassa on hyvä paeta todellisuutta menneeseen. Audrey Hepburn-elokuvien katsominen vaikuttaa kuin viilentävä lasillinen kivennäisvettä. Loma Roomassa kuvaa sekin lämmintä paikkaa, mutta elokuvan siunattu mustavalkoisuus saa Italian lämmön tuntumaan vähemmän uhkaavalta. Se on fiktion lämpöä, kaukaista. Leveissä helmoissaan ja pikku paitapuserossaan Audrey H. onnistuu näyttämään vilpoiselta kuin vesimeloniviipale.

Katsoin myös Woody Allen-elokuvan Hannah ja sisaret. Tuoreempia elokuvalöytöjäni puolestaan edustaa Rakkautta koleran aikaan. Nautin molemmista. Hannah, kaikkien tarvitsema, joka ei itse näytä tarvitsevan ketään. Ja Koleran Fermina, Hannahin tavoin toteuttamassa naisenrooliaan. Hannahin rooli rakentuu tarpeellisena olemiselle, Ferminan suostumiselle isänsä haluamaan avioliittoon. Kumpikin nainen antaa itsestään, mutta saamispuoli jää joskus epäselväksi.