Elän balettivapaata lauantaita. Eilen jatkoin siivoustouhua ja sen päätteeksi leivoin. Ja leivoinkin niin, että tuntui: broileripiirakkaa, vaniljaista marjapiirakkaa ja illan jo tummetessa siirryin korvapuustien työstämiseen. Huh! Nyt ainakin on herkkuja hyviä ja pakastinkin on saanut niistä osansa.

Pullassa on ihan oma filosofiansa. Olen huomannut jokaisen leipojan leipovan erilaista pullaa. Leivinlaudan ääressäkin jatkamme oloamme persoonallisuuksina, yksilöinä. Sen huomaa myös pullaleivonnaisen ulkonäössä.

Minun korvapuustini ovat aika pieniä. Vieron isoja, koska minusta ne näyttävät uhkaavilta kahvipöydässä. Jättikokoinen korvapuusti vaikkapa täyden aterian jälkeen on ahdistava ajatus. Siis: pieniä ja siroja niiden olla pitää. Minun korvapuusteissani maistuu myös kardemumma ehkä himpun verran enemmän kuin yleensä. Johtunee siitä, että tulkitsen ”ruokalusikallisen” aika suurpiirteisesti.

Vastustan jyrkästi pullataikinan tekemistä veteen tai rasvattomaan maitoon, sellainen on todellisen pullafanin kauhistus. Sen kerran kun herkuttelee, niin pitää herkun olla hyvää. Leivontaan valmistaudun siis asioimalla maitohyllyn punaisessa päässä. Ja mitä suurpiirteisyyteen tulee: sama linja jatkuu voin – ihan oikean voin – määrän kanssa. Jos ohje sanoo 150 grammaa, niin minä laitan 200. Eikä siitä sen enempää. Runsas voi tuntuu tekevän leivonnaisesta pehmeää, ja pehmeys on – pienuuden ja sirouden ohella – yksi hyvän pullan ominaisuuksista.

Leivomme siis omannäköisiämme tuotoksia. Kun PuoLiskoinen muinoin harrasti leipomista, niin hänen puusteistaan tuli suuria, suorastaan massiivisia jättiläispuusteja. Hyviä olivat silti, koska tietyt reunaehdot (punainen maito, voi, sopiva paistoaika) täyttyivät. PuoLiskoisen voima ja väkevyys näkyivät myös puustien korvissa. Ne hän aina sai esiin kauniisti, koska oli sormissa voimaa ja uskallusta käyttää sitä.

Lopullinen totuus leipurin luonteesta paljastuu voitelu- ja sokerointivaiheessa. Olen joskus saanut syödäkseni voitelematonta pullaa, voi Luoja armahda. Siinä haiskahtaa katumuksen henki, sanaton katumusharjoitus mässäyksen ja herkuttelun synteihin lankeamisesta. Kiireiset perheenäidit saattavat korvata raesokerin hienolla sokerilla, jos muuta ei käsillä ole – siinä vasta arjen pragmaatikkoja. Minä en pinnaa voitelusta ja päälle laitetaan värillistä raesokeria. Aina. Tästä ei jousteta, ei tuumaakaan.

Pulla voi kertoa äänettömin tavoin tekijänsä luonteen, pakkomielteet ja arvot. On olemassa naisellista pullaa, holtitonta pullaa, herkkusuun pullaa, hutilusmaista pullaa, esteetikon pullaa. Niin monta erilaista puustia kuin on erilaista leipuria kaulimensa kanssa.

Hankinta

Kävimme Raision Kruunukirppiksellä. Löysin ihanan lampun, joka oli pakko saada – juuri oikeaa väriä meille*. PuoLiskoinen haahuili vilkuilemassa itseään kiinnostavia kapineita ja kun hän tuli minua katsomaan oli kaupanteko jo täydessä vauhdissa. Hassua – silmissä näkyi pahaa aavisteleva katse, PuoLiskoisella siis. Taitaa tuntea vaimonsa taipumukset aika hyvin.

Ei kirjastoa tänään. Hyllyssä odottaa Katriina Lehdon Ulrike Meinhof – lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Näin puhui Ulrike: ”Protesti tarkoittaa, että sanon, tämä ja tämä ei sovi minulle. Vastarinta tarkoittaa, että pidän huolen siitä, ettei se, mikä ei sovi minulle, enää tapahdu.

Podetko homofobiaa?

Tänään on oiva tilaisuus toipua homofobiasta. Homoseksuaalisuudessa ei ole mitään, ei siis yhtikäs mitään pelättävää. Tämähän on lohdullista tietää, tuntuu kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani. Mitä teemapäivää vietettäisiin seuraavaksi?

*) ”Juuri oikeaa väriä sinulle”, sanoo PuoLisko