Avainsana: päiväkirjailua

by Ninni

Pimeyden työ

Sorruin ostamaan Tuula Levon romaanin Neiti Soldan. Vähänpä lohduttaa ostoksen halpa hinta, vain viisi euroa. Itsehillinnän puute tässä harmittaa: olin vakaasti päättänyt olla haalimatta uusia kirjoja kotiin ennen kuin osasta vanhoja on päästy eroon ja/tai saatu lisää kirjahyllyjä. Mutta Levon romaani on hyvä ja onhan epäkäytännöllistä lainata sitä koko ajan kirjastosta. -On niin petollisen helppoa tehdä ostoksia nettiantikvariaatin kautta! En ole vielä kertonut hankinnastani PuoLiskoisellekaan. Ehkäpä hän saa lukea ilouutisen täältä blogistani.

Jotkut kirjat on hyvä pitää lähellään, toisia taas ei kotiinsa haluaisi millään. Tuo eilen lukemani Kolme päiväkirjaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Se tuntuu melkein radioaktiiviselta, tuhoavalta, huonolta enteeltä. Solumyrkyt, räjähdysmäisesti leviävä syöpä ja ihmisten käsin kosketeltava kärsimys tulevat liian lähelle. Yksi kerta sellaista riittää – on helpotus palauttaa kirja kirjastoon. Olihan se tietysti tehokas memento mori: syöpä taitaa meillä useimmilla olla edessä, jos tarpeeksi pitkään elämme.

Makumuistoja jurakaudelta

Yksinkertainen on usein kaikkein parasta. Muistan lapsuudesta itse leikatun ruisleipäviipaleen, päällä voita ja pari viipaletta Edam-juustoa. Se maistui parhaimmalta saatuaan lämmetä hetken ennen syömistä. Voi pehmeni leivän päällä ja juusto luopui viileydestään. Joskus juuston reunat kellastuivat hiukan, mutta ei se haitannut. Kun sen leivän söi, tuntui juusto pehmeältä ja jotenkin maukkaammalta kuin suoraan jääkaapista otettuna.

Meillä ei juurikaan syöty valkoista leipää. Itse en pitänyt siitä ollenkaan lapsena, koska minusta se oli mautonta verrattuna ruisleipään. Isäni kanssa olimme samaa maata pitäessämme eniten sellaisesta ruisleivästä, joka ei ollut ihan tuoretta. Tuoreesta tuli vatsa kipeäksi.

Eväsretket olivat muinaisaikojen lasten suosikkihuvia. Niille otettiin mukaan juustoleipää voipaperin sisällä. Voipaperin rapina oli aina sellainen lupaava ääni: kohta saisi herkutella. Ulkoilmassa leivät maistuivat vielä paremmilta kuin kotona. Niiden seuraksi syötiin tomaatti tai keitetty muna. Ja taas maittoi retkeily!

 

by Ninni

Rauha kaikkialla

Elän viikonloppuani pari senttiä lyhyemmissä hiuksissa kuin ennen sen alkamista. Elän viikonloppuani kipein varpain – seurausta ostosvimmaisesta perjantaista. Koko luomakunnassa tuntuu olevan sunnuntai, ei se vain kalenteriin rajoitu: on hidas ja pehmeä tunnelma, rauha kaikkialla. Rauha linnuilla lennellä verkkaisemmin kuin arkena, rauha auringolla paistaa lempein sätein.

Eilinen balettitunti oli ensimmäinen kerta, kun sain suonenvedon näillä Raision tunneilla. Oikean jalan jalkapöytä muistutti itsestään sangen tuskallisella tavalla johtuen tavallista kylmemmästä säästä. Onneksi pystyin silti koikkelehtimaan tunnin läpi. Hiihtoloman läheisyys oli karsinut osanottajia ja saimme paljon enemmän ”yksilöllistä ohjausta” kuin tavallisesti.

Olimme PuoLiskoisen kanssa illalla vigiliassa. Niin kaunista: pimeä kirkko, tuohusten liekit ja laulu. Siitä olikin hyvä jatkaa tänään liturgiaan. Ei varmaankaan saisi sanoa näin, mutta minulle juuri Turun kirkko on tärkeä. Se on kaunis, mutta tuntuu myös kotoiselta. Moderneja kirkkoja siedän huonosti. Niissä näkyy tämän päivän henki: rakentajat pyrkivät briljeeraamaan omalla oletetulla nerokkuudellaan ja itse rakennuksen funktiosta viis. Hartauden ja hengen puitteet puuttuvat.

Lappeenrannan ortodoksisesta kirkosta pidän myös paljon. Lauritsalan suunnalla on  karmaiseva luterilainen kirkko, se on kuin mäkihyppytorni muodoltaan. Kauhistun aina sen nähdessäni. Sammonlahdessa oleva kirkko on myös melkoisen tökerö ulkonaisesti.

Sunnuntaiaamuna liikkeellä ollessaan sitä kiinnittää huomiota kirkkokansaan matkalla kukin omaan kirkkoonsa. Turun Mikaelin kirkkoon oli tänäänkin menossa iäkkäitä vanhempia naisia, yksin – leskiäkö? Minusta oli lohdullista nähdä heidän menevän sinne. Tuli sellainen olo kuin maailma olisi vielä tolallaan.

 

by Ninni

Sosiaalinen sunnuntai

Tänä iltana (10.2.) on oltu sosiaalisia. On naurettu, kerrottu kuulumisia, muisteltu menneitä ja vietetty herkullinen hetki erilaisten leivonnaisten ja laitosten parissa. PuoLiskoinenkin tuntui ilahtuvan pienimuotoisesta illanvietosta kynttilöiden luodessa tunnelmaa.

Unettomuus vaivaa taas. Luin viime yönä F.E. Sillanpään romaanin Hiltu ja Ragnar, ja Hannu Salaman tekeleen Se tavallinen tarina. Viimeistelin onnettomuuteni uppoutumalla William R. Clarkin masentavaan kirjalliseen julistukseen Kuoleman toiset kasvot: vanhenemisen ja kuolemisen biologiaa. Valvoin läpi yön ja luin, luin ja luin. Kun hartiat väsyivät aloin katsella Ingmar Bergmanin elokuvaa Kesäinen leikki. Kellon tullessa kymmenen aamulla pyörivät päässäni pirunpolskaa Eelit ja Hiltut ballerina Marien ja Henrietta Lacksin kuolemattomien solujen kanssa. Nukkuminen ei ollut vaihtoehto: kello 11 sunnuntaiaamuisin  tulee televisiosta jotain ehdottoman pakollista katsottavaa. Pieni talo preerialla se aina palauttaa uskon elämään ja ihmisiin.

Yhteiskunnallinen realismi kirjallisuudessa saa toistaiseksi riittää. Nämä itsemurhiin sortuvat vietellyt piikatytöt, aliravitut kalpeat neidot ja ylimieliset nuoret miehet masentavat minua. Eivätkä ne ainakaan unettomuutta paranna.