Tänään oli kevään viimeinen balettitunti. Harrastusten loppuminen on eräs kevään merkki, ihan samalla tavalla kuin niiden alkaminen tarkoittaa syksyn saapumista. Viimeisen kerran kunniaksi kaivoin harmaat, paksut talvisäärystimet esiin ja käytin niitä – ei tee mieli ärsyttää polviparkaa kylmällä enää yhtään enempää. Ja tänään oli auringonpaisteesta huolimatta kylmä päivä, kiitos reippaana puhaltavan pohjoistuulen.

Baletinopettaja kehottaa usein kuuntelemaan musiikkia. Musiikin tempo ja sävelkulut vaihtelevat ja pitäisi "kuulla" se, missä vaiheessa taivutetaan alas, alas kohti lattiaa ja missä vaiheessa pitää suoristua, nousta ylös ja taivuttaa selkää kauas taakse. "Ettekö te kuule sitä" kyseli opettaja hillityn epätoivon vallassa. Pää on säädettävä uudelleen alkaessaan kuunnella musiikkia eri tavalla kuin normaalisti. On monta tapaa kuunnella musiikkia. On se kotikuuntelutapa: hajamielinen, nauttiva, fyysiseen liikkumattomuuteen yhdistyvä nojatuolikuuntelu. Sitten on baletin tapa kuulla musiikkia: yritys yhdistää se omiin liikkeisiin, liikesarjoihin ja liikkumisen logiikkaan.

Kävimme kirjastoissakin. Lainasin kirjoja sellaisia kuin Hadley Freemanin Käsilaukun syvin olemus, Eeva-Liisa Mannerin Paetkaa purret kevein purjein ja Georges Perecin Tiloja / avaruuksia. Mannerin runouteen en kyllästy koskaan. Melkein kauhistuttaa ajatella kuinka kauan olen pitänyt siitä – sitä tuntee itsensä muinaiseksi muumioksi ja luultavasti ihan aiheellisesti.

Muurahaisviisaus

Muurahaisten vilinä on vähentynyt dramaattisesti otettuamme myrkyt käyttöön. Kovin hiljaiselta vaikuttaa niiden entinen temmellystanner. Muutama hassu hoipperehtiva näkyy aina välillä, mutta niiden kunnian päivät ovat ohi.

Inhoan muurahaisia, mutta tavallaan ihailen niiden sitkeyttä ja muurahaisviisautta. Ne toimivat kollektiivina. Jos yhden tappaa eivät muut siitä juuri hätkähdä. Ne jatkavat toimimista kohti päämääräänsä. 

Jos niitä hätyyttää sormella niin ne väistelevät. Kuolemanpelkoa niillä ei kuitenkaan ole, eikä kykyä laskelmoida asioita pitkällä tähtäyksellä. Ne menevät pelotta kaappeihin ja paikkoihin, joihin ihmisen harkinnalla varustettu olento ei ikinä menisi. Mietin sitä eilen: jos olisin muurahainen niin en menisi suljettuun, tuntemattomaan ja pimeään tilaan. Enhän voisi tietää mikä siellä odottaa, mitkä vaarat ja uhkat. Minä en menisi minnekään pyrkimättä varmistamaan itselleni poispääsyn tukalista paikoista ja tilanteista. 

Muurahaiset sen sijaan elävät ja toimivat hetkessä. Ne eivät ota riskejä siinä mielessä, että riskin ottaminenhan jo ilmaisuna kertoo tietoisesta päätöksestä asettua alttiiksi vaaralle. Ne vain elävät kunnes kuolevat. Se on muurahaisviisautta, niiden viisautta joilla ei vaihtoehtoja ole.