Avainsana: kirjat

by Ninni

Sormet öljyssä

Vietimme perjantaita sormet öljyssä. Ikonit saivat vihdoin tarvitsemansa viimeistelyn ja imivätkin itseensä öljyä ihan kiitettävästi. Erityisesti reunapäädyt tuntuivat olevan ahnaita: PuoLiskoinen sanoi sen johtuvan puun rakenteesta.

Kummallinen juttu: öljykerroksen alla ikoniin kuvatut kasvot tuntuivat kuin elävän. Ne näyttivät kauniimmalta kuin öljyttä. Jälleen kerran koin vanhan maalausmenetelmän lumouksen.

Nenä kirjassa

Luen edelleen Simone de Beauvoiria (vuorotellen Quo vadiksen kanssa). Nyt olen päässyt Maailman menoon. Ollakseen naisasianainen de Beauvoir oli suhteessaan Sartreen kaikkea muuta kuin taisteleva feministi. Joskus suorastaan suututtaa se lammasmainen alistuvuus miehen mielen suuruuden (?) edessä. Radikaalit omaksuivat kielteisen asenteen avioliittoa kohtaan, mutta eipä näytä vapaa suhdekaan olevan onnellistuttavampi. Ainakin de Beauvoirin kohdalla se merkitsi jatkuvaa, raastavaa epävarmuutta: Sartren uusin löytö saattoikin osoittautua harmonisemmaksi kumppaniksi ja koko kolmikkotilanne kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Minun on vaikea yhdistää Sartren kirjoituksia vapaudesta, valinnasta ja vastuusta hänen elämäntapaansa. Muutenkin näitä elämänkerrallisia kirjoja lukiessa tuntee vastahangan heräävän koko miestä kohtaan.  

 

by Ninni

Citius, altius, fortius: ruumiin rajallisuudesta

Tieteen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli, joka käsitteli urheilijoiden fyysistä suorituskykyä (sen katto lähestyy) ja tämän vaikutusta ennätysten tehtailuun (niitä saavutetaan aina vain vähemmän ja tämä kehitys jatkuu tulevaisuudessa). Monet urheilupiirien juhlitut ennätystulokset ovat jo nyt dopingin ansiota ja myös kehittyvät välineet & varusteet ovat saattaneet auttaa nipistämään muutamia sekunteja pois tai tuomaan muutaman sentin lisää. Jatkossa – jos halu ennätystuloksiin on ylitsepääsemättömän vahva – urheilijoita voidaan kehittää esimerkiksi geeniteknologian avulla. Siirretään vain kunnianhimoiseen sellainen geeni, joka kasvattaa lihasmassaa epänormaalin paljon. Fortius!

Maailma muuttuu, tiede ja teknologia kehittyvät, mutta silti me elämme tässä samassa ruumisraukassa, joka on ollut vaivamme, vastuksemme ja ilomme niin kivikaudella kuin tietokoneaikanakin. Ehkä kaikki muutos on näennäistä? Me nyt elävät ihmiset olemme selviytyjien jälkeläisiä: meihin johtava sukupolvien ketju ei juokse silkkisesti, vaan on usein kärsimysten ja koettelemusten tarinaa. Sen helmien välissä on kuivunutta verta.

Pidämme runsasenergisestä ruoasta ja nykyaikana se on haitta: suklaat, sokerit ja muut saavat naisten sellullitit kukoistamaan ja miestenkin paino nousee. Selviytymisen kannalta elintärkeä toiminto – ruumiin kyky varastoida energiaa mahdollisimman tehokkaasti – on nykyisin muuttunut pelkäksi haitaksi. Entinen ystävämme Rasva on vihollinen, jota vastaan taistellaan tarmokkaasti. 

Mutta se urheilijoista. Doupatkoot, geeniteknoilkoot – mikäpä minä olisin viskaamaan ensimmäisen kiven? Täytyyhän meidän kaikkien kai syödä^ ja raha yhdistyneenä maineeseen ja kunniaan voi olla aikamoinen houkutus.

Sotakenttien veriurheilussa ainakin todistetaan ihmisen ruumiin muuttumaton rajallisuus vuosisadasta, kulttuurista ja kansallisuudesta riippumatta. Olipa kyseessä  roomalainen sotilas 300-luvulta tai ensimmäisen maailmansodan brittisotilas Sommessa, niin mukana kannettavan tavaran paino pyörii noin kolmessakymmenessä kilossa. Ja puhuimmepa sitten roomalaisen legioonan päivämarssin pituudesta, tai von Kluckin armeijan marssista Monsista Marnelle, niin päivämatka on pysynyt samana vanhana vuosisatojen saatossa: noin 30 kilometriä. Sotatantereilla ei – satunnaisia tapauksia muistamatta – douppailla*: tuskin kukaan haluaisi ajatella huumehöyryisiä mieslaumoja kireissä tilanteissa ja tehokkaasti aseistettuina. Yhdistelmän seuraukset voisivat olla yhtä arvaamattomia kuin rumiakin. 

Päiväkirjailua: PuoLiskoisen isä vierailee, ikoneja ihastellaan

Appiukkoni kävi tänään meillä. Minä olin tietysti ensimmäisenä esittelemässä ikonimaalauksen loistavia tuloksia: tosin ikonimme ovat edelleenkin vailla öljyämistä, mutta sen paljon puhutun öljyhunnun ne saavat tässä ihan lähiaikoina.

Ikonimaalauskurssin opettaja puhui noin parin viikon kuivahduksesta ennen öljyämistä ja me haluamme pelata varman päälle. Uskoisin muuten kotimme ilmankosteuden olevan aikamoisissa lukemissa (sen huomaa esimerkiksi jumpatessa ja siivotessa: kosteassa hikoilee enemmän ja rasittuu helpommin), joten ehkä on hyvä odotella rauhassa sen öljyn kanssa. Maltti ei missään eikä koskaan ole ollut enemmän valttia kuin ikonimaalauksen kanssa. 

Kipaisin kirjastossakin. Oli ihan pakko lainata taas lisää Simone de Beauvoiria. Elämänkertasarja jatkuu teoksella Pariisi 1939-44. Tapahtumat ovat siis edenneet vuoteen 1939: Ranska on Englannin kanssa samassa sopassa, sota Hitlerin Saksaa vastaan on syttynyt. Aiemmin tiukasti sodanvastaisetkin ihmiset ovat löytäneet itsestään äkillisen halun taistoon: muuttuvainen on ihmisen mieli. Varsinkin kun elintarvikkeista et cetera ei sodan alkaessa ole pulaa…

Paikallisessa kirjastossa ei muuten ole de Beauvoirin tunnetuinta teosta Toinen sukupuoli. Luin sen joskus 90-luvun alussa ja olin silloin täynnä pyhää raivoa. Olisin halunnut lukea sen uudempaan otteeseen, mutta tyhjin käsin jäin. Raisioon siis tieni vie, ihan pian. 

Askartelin syntymäpäiväkortin sukulaiselle, laitoin sen kirjekuoreen ja liimasin kuoren kiinni. Ja sitten tajusin, että enpä taaskaan muistanut ottaa kuvaa tekeleestä.

^) Ja mieluiten tietysti hyvissä ravintoloissa, valokuvamallityttöystävä kainalossa – tämän varmaan moni urheilijasuuruus voisi allekirjoittaa.  

*) Esimerkiksi pervitiinin käyttö sota-ajan Suomessa on tuskin järjestelmällinen douppausilmiö, koska sen jakelu keskittyi lähinnä harvoille ja valituille: kaukopartiomiehille ja upseereille – poikkeustilanteissa käytettävä poikkeusapu, kun täytyi pysytellä valveilla ja energisenä enemmän kuin keho myötä antoi. 

by Ninni

Elämän ydin

Oli ihan pakko kipaista eilen kirjastoon lainaamaan lisää Simone de Beauvoirin omaelämänkerrallista kerrontaa. Lainasin nyt Voiman vuodet – siinä Simone aloittaa suhteen Jean-Paul Sartren kanssa. Perhetytön muistelmien paras ystävä Zaza (Elizabeth Mabille) on kuollut – Simonen elämässä on ihmisen mentävä aukko. Serkku Jacques osoittautuu myöskin pettymykseksi: hänestä ei ole aviomieheksi Simonelle. Serkun vauhdikkaat poikamiesvuodet vaihtuvat yllättäen järkiavioliittoon sopivan tytön kanssa. Simonen suhde Sartreen (josta hän muuten aina käyttää sukunimeä) puolestaan on vapaa ja avoin. Kumpikaan ei usko avioliittoon.

Simone de Beauvoirilla oli oma uskonnollinen etsikkoaikansa, jonka vaiheita Perhetytön muistelmat valottavat. Voiman vuosissa hänen asenteensa uskontoon alkaa olla jo lähellä Sartren jumalankieltämistä, vaikka terminologia asioiden ja tunteiden selvittelyyn on yhä peräisin uskonnosta.

De Beauvoir ei voi välttää sivuamasta Sartren filosofiaa omaelämänkerrassaan: mies eli sitä todeksi parasta aikaa, samalla kun eli nuoruuttaan Simonen kanssa. Arkisen elämän taustalla kehittyivät suuret ajatukset. Sartren käsitys todellisuudesta on tavallaan armoton: ei ole Jumalaa ja ihminen on sattuman armoilla maailmankaikkeudessa. Moraalisessa mielessä ihminen on tuomittu vapauteen, heitetty tähän maailmaan valitsemaan ja kantamaan vastuun valinnoistaan yksin.

Minun mielestäni kaikki kielelliset konstruktiot hajoavat, kun tullaan riittävän lähellä elämän ydintä. Kysymys Jumalasta – tärkein ihmiselämän probleema, joka muuten koskee meitä kaikkia – johdattaa paradoksien polulle, elämän keskipisteeseen. Siellä sattuma ja kohtalo voivat olla saman asian kaksi eri nimeä. Sartren sattuma, kaikkialla läsnäoleva – onko se sittenkään joka suhteessa eri asia kuin Jumala? Sartre varmasti itse ensimmäisenä sanoisi, että on. En kuitenkaan voi päästä tästä ajatuksesta. Kieli on sidottu mielikuviin: älykäs ihminen ei tietenkään voi uskoa johonkin valkopartaiseen ukkojumalaan, jollaista meille on kaupiteltu. Ratkaisu on turvautua apofatismiin – tai sitten kaivaa sanavarastosta jokin sellainen käsite, joka ilmentää paremmin abstraktia. Kielellä ei pääse lähelle asioita, jotka ovat kielen ylä- ja ulkopuolella. Elämän ydin on singulariteetti – tunnetut luonnonlait lakkaavat olemasta.

Katsotaanpa kuvia!

Filosofointi sikseen. Päiväkirjaillaan mieluummin! Veimme tänään ikonit siunattaviksi. Kunhan ne kotiutuvat, niin sitten öljyämme ne ja otamme käyttöön.

Kesäkuu on lopuillaan. Jos minun pitäisi nimetä merkittävin asia tässä vuoden -08 kesäkuussa, niin se olisi ikonimaalauskurssi. Tässä ovat ikonimme syntyvaiheissaan. Kylä Klemelän taidekoulussa istuimme tällä ikkunapaikalla: taukohetkinä oli hyvä katsella kaunista luontoa ikkunaruudusta. Mustissa pienissä filmipurkeissa säilytettiin värejä ja keltainen mömmö sinikannellisessa lasipurkissa on sitä kuivan valkoviinin ja keltuaisen seosta. Pyhä Paula muotoutuu tässä oikealla, Jannen Januarius taas vasemmalla:

Seuraava kuva on Kylä Klemelän kuvataidekoulusta ja heti sen alapuolella koulun pihapiirissä oleva kaunis rakennus. Rakastuin tähän ympäristöön, tänne oli hyvä tulla.

Lopputulos – tai siis väliaikatulos ennen ristin piirtämistä pyhän käteen! Tekijän tassu on kuvassa mukana..

by Ninni

Miksi maapallo pyörii?

Me kaikki planeettamme hilpeät asukit pyörimme vimmattua vauhtia ympäri, ympäri avaruudessa – itse tosin emme sitä tajua. Koko kotiplaneettamme pyörähtelee: se kyyti on kova ja sitä kestää maan asukkaalla kehdosta hautaan. Mutta miksi maa pyörii? Esivanhempamme järkeilivät asian näin: "Maapallon pyöriminen pitäisi johtua siitä, että maan sisällä palaa ikuinen tuli, jossa jumalattomat ovat ja kun ne aina koittavat kiivetä sieltä syrjää myöten ylös, panee se maapallon pyörimään."

Kesällä saattaa joskus sataa ja paistaa samanaikaisesti. Vanha kansa tapasi silloin sanoa, että tuonelassa vietetään häitä. Nämä maapallon pyörimistä ja sadepaistetta koskevat tiedonmurut löysin Juha Nirkon toimittamasta kirjasta Lykyn avain: 999 vanhaa taikaa ja uskomusta.

Hesiodoksen hengessä, eli työt ja päivät

Olen leikannut, liimannut, tuuminut ja teipannut. Toisin sanoen: olen askarrellut. Työn alla on syntymäpäiväkortti ystävälle. Hän täyttää sen saman, minkä minä jokunen päivä sitten. 36-vuotiaiden joukko kasvaa kasvamistaan.

Kerran 90-luvulla vietimme yhteiset syntymäpäivätkin tämän ystäväni kanssa. Viime kesänä taas vietimme hauskan kieliposkessa-illan 70-vuotispäivien merkeissä, kun kumpikin meistä saavutti 35 vuoden iän.

Jatkan edelleen elämän oppimista kantapään kautta, kuinkas muuten. Vasta vähän aikaa sitten tuomaroin huuto.netissä roikkuvia ja järjettömiä hankintoja puuhaavia ihmisiä. Nyt olen itse syyllistynyt samaan kaksi kertaa. Tavallaan kadun, tavallaan en: esimerkiksi tänään posti toi Pyhittäjä Johannes Siinailaisen Portaat, joka on viimeisin hankintani ja vaikeasti kaduttava sellainen. Kunhan nyt jatkossa malttaisin pysytellä poissa.

by Ninni

Tunnelmia ja tuokiokuvia

Juhannusta edeltävällä kirjastokäynnillä tarttui matkaan Hellevi Arjavan Swanin tytöt: kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Olen katsellut sitä jo pitemmän aikaa, mutta jostakin tuntemattomasta syystä en ole sitä kotiin kantanut ennen kuin nyt. Ja onni oli, että kannoin!

Hellevi Arjava on Anni Swanin ja Otto Mannisen pojantytär. Kirjassaan hän kartoittaa Anni Swanin ja hänen kahdeksan sisarensa elämäntaivalta pikkulapsista aikuisiksi naisiksi. Sisarusparven lähtökohdissa on pieni häivähdys Louisa M. Alcottia: yhdeksän tyttären muodostama lapsiparvi, köyhtymään taipuvainen sivistyneistöperhe, kiihkeää idealismia isänmaallisuuden ja snellmanilaisen suomalaisuusherätyksen muodossa. Naisemansipaatiokin vierailee näyttämöllä: perheen taloudellinen tilanne pakottaa sisarukset miettimään ammatinvalintaa, koska avioliiton solmiminen ei välttämättä ole mahdollista.

Muutamat siskoksista tekevät aikaansa nähden hyvinkin poikkeuksellisia valintoja: Saimi Swan (avioiduttuaan Järnefelt) pyrki eteenpäin näyttelijänä, Anni Swan (myöhemmin Swan-Manninen) kuului aikakautensa harvinaisuuksiin naisylioppilaana ja Aino Swan opiskeli puukäsityöläiseksi, veiston opettajaksi. Sisarussarjassa esiintyy myös perinteisemmin naisellisiksi katsottuja opettajan ja sairaanhoitajan ammattinimikkeitä. 

Arjavan kirja koostuu anekdooteista, tuokiokuvista, tunnelmista ja historiasta. Entisenä lappeenrantalaisena nautin erityisen paljon Lappeenrantaa koskevista tarinoista: pikkukaupunki keisarivierailuineen, Ida Aalberg soutamassa valittujen kansallispukuisten neitojen kanssa keisarinnaa elokuisella järvellä vuonna 1885. Kokonaista 70 tyttöä, taas kansallispuvuissa, heittelemässä kukkia majesteettien askelten alle. Ja heidän joukossaan Swanin tytöt Ruokolahden puvuissa. Fontellin talo, keisarin majapaikka ja keisariperheen turvallinen olo – nukkuivat yönsä ikkuna auki Suomen suveen. Ei mikään pieni myönnytys Aleksanteri III:lta, jonka isän nihilistit tappoivat. 

Mitään yhtenäistä kertomusta kirja ei muodosta. Joku kriittisin silmin katseleva voisi huomauttaa irtonaisuudesta ja hyppelehtivästä tyylistä, mutta voiko oikeiden, eläneiden ihmisten elämästä oikeastaan kirjoittaakaan romaanimaista kertomusta? Olisiko sellainen rehellistäkään? Ehkä elämä muistuttaa enemmän tätä Swanien saagaa: siinä on karua faktaa, romaanimaisia piirteitä, kirjelappusia, suolaa ja sokeria. Hypitään tuokiosta toiseen, muistetaan ja unohdetaan.

Juhannuslapsen syntymäpäivämuistelo:

Muistan erään aurinkoisen syntymäpäivän, olisiko ollut vuonna -81 tai -82. Paras ystäväni oli joutunut lähtemään perheineen juhannusta viettämään Jonnekin ja minulla oli luonnollisesti mieli hiukan maassa. Ystävän äiti oli kuitenkin käynyt tuomassa lahjan meille hyvissä ajoin etukäteen. Äiti sen sitten minulle antoi siinä muun juhlinnan sivussa. Lahja oli kirja – kuinkas muuten – nimeltään Delfiinikesä.

En tiedä millä perusteella se oli valittu, mutta sillä oli kauaskantoinen vaikutus pikku-Ninnin elämään. Se oli kertomus nuoresta leskiäidistä ja hänen tyttärestään Andrulasta, Kreikasta, todellisuudesta ja kuvitelmista. Kirja on sittemmin hukkunut muutossa tai vastaavassa, mutta sen luomat mielikuvat asuvat vielä jossakin päänsisäisen todellisuuden nurkkauksessa. Muistan kuvituksenkin: hiilipiirroksilta näyttäviä kuvia hoikkaraajaisesta tytöstä, väliin huivi pään ympärille kiedottuna, välillä tukka vapaana pitkin selkää. Ratsastamassa delfiinillä kohti Hyriaa, nymfejä ja kentaureja. 

Pitää varmaan tehdä visiitti kirjaston lastenosastolle ja lainata se.

by Ninni

Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea

PuoLiskoisen loma on alkanut. Sen kunniaksi kävimme eilen kolmessa eri kirjastossa: Mynämäellä, Naantalin Lietsalassa ja Raisiossa. Saamamme saalis osoittautui paremmaksi kuin hyväksi: olen uppoutunut Simone de Beauvoirin Perhetytön muistelmiin.

Osaan samaistua tähän erityisesti nuoren aikuisuuteni idoliin, olinhan lapsena itse samaa maata. Kun de Beauvoir kuvaa vähäistä kiinnostustaan "orgaanisiin elämänilmiöihin", niin teksti voisi olla kuin suoraan omasta kynästäni. Minäkään en koskaan kuulunut niihin pikkutyttöihin, jotka intomielisinä leikkivät kotia ja hoivasivat vauvanukkeja. Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea, koska en sellaista halunnut. Pehmoeläimet taisivat olla lähinnä hoivattavia objekteja omassa lapsuudessani.

Barbit tulivat kuvaan myöhemmin, mutta niiden seikkailut olivat kaukana parinmuodostus- ja kotileikistä. Minun barbini kävivät sotaa ja kokivat ihmeellisiä seikkailuja, joista yksikään ei sijoittunut synnytyslaitokselle. Barbien ajoittain tarvitsemat muotiluomukset syntyivät äideiltä sosialisoiduista huiveista, jotka kiepattiin hoikkien vyötäröiden ympärille iltapukutyyliin. Ei siinä tullut paljon harjoiteltua nukelle ompelemisen iloja.

Muistelot menneestä ovat kiehtovia. Simone de Beauvoiria edelsi Merete Mazzarella-kausi, jonka aikana luin Illalla pelataan Afrikan tähteä, Ensin myytiin piano, Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin. Joissain näissä kirjoissa oli hätkähdyttävä paljastus: Merete Mazzarellan ensimmäinen nimi on Signe. Kulmakarvani kohosivat huippukorkeuteensa. Signe?* Aina sanotaan, ettei nimi miestä (tai naista) pahenna, mutta en osaa kuvitella Signeä kirjoittamassa mainitsemiani kirjoja.

Signestä tulee mieleen sellaiset 70-lukuiset "kissalasit", himppusen ylöspäin kaartuvat mummosilmälasit, tiukka permanentti ja ankarat suupielirypyt. Signe voisi olla nainen, joka yhtään ikäänsä ajattelematta pukeutuu olkaimettomaan iltapukuun ja antaa käsivarsien löysän ihon näkyä koko maailmalle. Meretessä puolestaan on jotain etelämaalaista lumoa, eksoottisen perhosen siiven hipaisu. Ja tummia öitä tähtitaivaan alla, jonka tähdet ovat ihan eri asennossa kuin täällä pohjolassa. 

Ratkaisu dopingmurheisiin

Keskusrikospoliisi joutuu tekemään lisätutkimuksia suomalaisen hihtourheilun dopingsekoiluista. Sääliksi käy poliiseja: ikävystymisen vaara heitä uhkaa.

Olen totaalisen kyllästynyt näihin douppaamisuutisiin. Taitaa sellainen urheilija olla harvinaisuus, joka ei käytä jotakin. Jotkut vain osaavat salata käyttönsä paremmin kuin toiset. Käyttäminenhän ei ole mikään ongelma, mutta kiinni jääminen on. Onko kukaan enää oikeasti niin naiivi, että kuvittelee maailman huipulla pärjättävän ilman "apua"?

Näiden sotkujen selvittelyä perustellaan silläkin, että urheilijat ovat nuorison ihanteita ja siksi on kaikkinainen piikittely ja narkkaaminen tuomittava ankarasti. Niin, siis kuka on niin yksinkertainen, että opettaa lapsosensa ihailemaan urheilijoita kaikista maailman ihmisistä? Eiköhän kannattaisi ihannoida ennemminkin vaikka joitakin historian suurmiehiä ja mahtinaisia.

Tiedän muuten takuuvarman ratkaisun näihin pikku piikittelyjen aiheuttamiin ongelmiin. Se touhu loppuu tasan samalla hetkellä, kun urheilijoille lakataan maksamasta naurettavia rahasummia heidän voitoistaan. Se lakkaa sillä hetkellä, kun ei enää tipu tontteja ja kultapokaaleja mannana taivaalta. Doping ei ole murhe silloin, kun urheilu palaa harmittomaksi huviksi, jota ihmiset harrastavat ihan vain pysyäkseen kunnossa. Maine ja kunnia pelkästään – ilman rahallisia houkuttimia – eivät innosta ketään popsimaan nappeja tai ottamaan ruiskeita, joiden sisällöstä he eivät mitään tiedä tai ymmärrä.

*) Listaan tähän muutamia muita naissukupuolen kauhunimiä: Tarja, Katri, Sirkka, Varpu ja Raija. R-kirjain sopii minusta huonosti nimiin, en tiedä miksi tai mistä olen r-inhoni saanut. Ehkä r on hyväksytympi miesten nimissä, niissä se ei ahdista minua. Poikkeuksiakin tietysti on: esimerkiksi perinteiset nimet, Katariina, Laura yms. Niihin r sopii kyllä. Tuula, Eija ja Leila ovat muuten vain kaameita, vaikka niissä ei ole ärrää. Niistä vain tulee mieleen lavatanssit ja joku hirveä mekko.

by Ninni

Arka ja hemmoteltu (?)

Ikoni muovautuu vähitellen. Tausta on maalattu (kolmeen kertaan!) ja kehys myös. Ja tänään pyhä Paula sai silmät. Sain taiteiltua sen tekstinkin kuvan yläreunaan, siis sen, joka ilmoittaa katsojalle hänen nimensä. Ennen ikonimaalausta hain Raision kirjastosta lisäinnoitusta: lainasin piispa Arsenin Ikonikirjan ja Ikoneja kansalle.  

Viime päivien ajan on takki ollut todella tyhjä. Pyhät kuvat vain ovat pyörineet päässä. En usko enää koskaan katsovani ikoneja samalla tavalla kuin ennen. Ennen en käsittänyt maalatun ikonin olevan elävä aivan eri tavalla kuin painokuva. Enkä käsittänyt ikonimaalauksen olevan kaksisuuntaista liikettä maalattavan pyhän ja maalaajan välillä.

Viisaita sanoja vuodelta 1917

Lainasin myös hauskan kirjasen nimeltään Kanna itsesi kauniisti: esiäitien ohjeita & neuvoja Suomen naisille. Kirja on lystikäs sitaattikokoelma menneiden vuosikymmenten viisauksia. Vuodelta 1917 olevassa kirjassa Tyttöjen kotitöitä opastetaan nuoria naisia sopivasta lämpötilasta: "Lämpöisessä tulee araksi ja hemmotelluksi. Sopivin lämpö asuinhuoneissa on 14-18 astetta."

Olen arka ja hemmoteltu. Minulle tuollainen 22-24 astetta on sopivin. 

by Ninni

Kaksi palettiveistä

Ostin tänään Suomalaisesta kirjakaupasta tukun siveltimiä ja kaksi palettiveistä. Ne ovat apuvälineitä, kun sielulla ja sydämellä väkerrän elämäni ensimmäistä ikonia. Jos Luoja suo, niin pääsen kultaamaan sädekehän huomenna.

Työn alla on pyhä marttyyri Paula. Alkuun surin hänen asuaan: pelkkää tummaa merensinistä (tai merenvihreää, miten vain) viittaa, synkeää ja tasaista. Mutta ikonografi salli maalata aluspuvun eri väriseksi ja minähän tein siitä – yllätys yllätys – vaaleanpunaisen.

Ikonimaalauksessa on sääntönsä, mutta onneksi se sallii myös pieniä eroavaisuuksia joissakin asioissa, kuten nyt esimerkiksi aluspuvussa. Onni ja ilo oli suurimmillaan kun sain lisäksi taiteilla Paulalle helmirannekorun. Käsien asentoakin muutimme niin, että pyhä pääsee pitelemään ristiä kädessään.

Ihanneisoäiti

Ihanteellisen railakas isoäiti on Tove Janssonin Kesäkirjassa. Sellainen, joka sanoo lapsenlapselle: "Ole vaiti, tai oksennan päällesi!"

by Ninni

Hyvät neuvot tarpeen?

Vilkuilin edellistä postaustani ja mieleeni tuli aivan uusi idea lasten satukirjaksi. Ei enää mitään Kaislikossa suhisee-hymistelyjä, vaan kauhukertomus tyyliin keittiössä sihisee.

Tästä pääsenkin sujuvasti tekemään selkoa merkityksellisestä lukukokemuksesta: Ingmar Bergmanin Yksityisiä keskusteluja. Bergman on rohkea käyttäessään vanhempiensa tarinaa luodessaan puolifiktiivisen kertomuksen nuoresta (tai no: minun ikäisestäni!) papinrouva Annasta, jolla on suhde paljon itseään nuorempaan teologian opiskelijaan. Kertomuksen lähteenä Bergman on käyttänyt äitinsä päiväkirjaa.

Ensimmäinen yksityinen keskustelu* käydään Annan ja hänen rippi-isänsä Jacobin välillä heinäkuussa vuonna 1925. Anna tunnustaa suhteensa ja saa neuvon kertoa kaiken miehelleen. Neuvo epäilyttää naista, mutta lopulta hän toimii sen mukaan. Seuraukset ovat katastrofaaliset: vaimo on tuntenut miehensä paremmin kuin kirkkoherra alaisensa. 

Toinen kirjan keskusteluista käydään vaimon ja miehen välillä. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään ylevää. Ihmiset pienimmillään, pikkumaisimmillaan, epäkypsimmillään ja epävarmimmillaan. Mustasukkaisuus tuo esiin pahimman meissä. 

Kolmannessa keskustelussa ottavat toisistaan mittaa Anna ja hänen äitinsä. Äiti ei ole alkuun hyväksynyt Annan valintaa aviomieheksi, mutta tässä tilanteessa hän ei silti asetu tukemaan tytärtään, onhan kuitenkin ajateltava lapsia. Ja eikö ole niin, että niin makaat kuin petaat? Ihmiset tavoittavat toisiaan, mutta jäävät haparoimaan tyhjää. Hyvät aikomukset eivät riitä. Viileässä toteamuksessa tyttärelle tyyliin kukin vastatkoon teoistaan itse on jo tuomion siemen. 

Neljäs yksityinen hetki paljastaa Annan ja nuoren Tomaksen luvattoman rakastelun. Mullistavia tapahtumia aiheuttanut akti on sittenkin tekona pieni. Siinä on mukana naisen turhamaisuutta, kahden ihmisen liikuttavaa vaivautuneisuutta kummallekin vieraassa tilanteessa. Ja se on vähemmän spontaani, vähemmän "synnillinen" kuin mitä voisi kuvitella.  

Viides ja viimeinen keskustelu tapahtuu yhdeksän vuotta alun jälkeen. Syksyllä 1934 vanha rippi-isä on kuolemaisillaan ja Anna menee tapaamaan häntä. Kuolevan miehen mieltä on painanut Annan ja Henrikin avioliitto ja hän haluaa tietää, mikä tilanne on. Hänen antamansa neuvokin on ajoittain arveluttanut. Yhdeksän vuotta vanhempi Anna ei ole rehellinen – hän valehtelee. Mutta se on kypsän ihmisen kertomaa epätotuutta, jolla hän pyrkii säästämään kuolevaa ylimääräiseltä ahdistukselta. Hän kuvaa miehensä jaloa tapaa suhtautua hänen hairahdukseensa ja totuuden tuomaa kaikkinaista hyötyä heidän parisuhteelleen. Ja se on kaikki valhetta vain, mutta ainakin vanha mies saa kuolla rauhassa. 

Bergmanilla on oiva tapa ensin kertoa ja katsoa Annan suun ja silmien kautta, mutta sitten etäännyttää itsensä ja melkein kuin muistuttaa lukijaa – ja itseään? – että kyseessä on sittenkin vain hänen tulkintansa tapahtumista. Hän saattaa kuvata elokuuta 1925, mutta katkaisee filmin yllättäen: on sittenkin vuosi 1992 ja tässä on yritys kulkea hetki vanhempien rinnalla, ymmärtää heidän elämäänsä. Jokin tässä kertomisen tavassa tuo mieleen John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisen – siinä on samaa kertojan leikittelyä sekä henkilöhahmojensa että lukijoidensa kanssa. Kertoja on kertomuksensa jumala, hän on kaikkivoipa: henkilöhahmot ovat täysin hänen armoillaan. Hänellä on mahdollisuus saada lukijat pitämään heistä tai inhoamaan heitä. Tässä tapauksessa, minun tapauksessani, päädyin tuntemaan eniten myötätuntoa Annaa kohtaan. Ehkä se oli tarkoituskin?

*) Yksityinen keskustelu oli muuten Lutherin suosima vaihtoehtoinen termi ripille.

by Ninni

Aikamatkalla

PuoLiskoinen on kunnostautunut pihan hoidossa. Beigeen pukeutunut tarmonpesä on kaatanut pajuja (tekevät pahaa minulle, allergikolle), pessyt puutarhakalusteita ja leikannut nurmikon. Minäkin olen toki pihalla ihastellut perhosia – näin sinisiiven todella läheltä – ja miehen työn jälkeä.

Suurin osa sunnuntaista on kulunut kuitenkin kiehtovalla aikamatkalla. Lainasin eilen kirjastosta Joka naisen niksikirjan. Halusin katsoa menneisyyteen, vaikka vain 60-luvulle asti.

Joka naisen niksikirja on kokoelma hyvin aikaa kestäneitä vinkkejä ja sitten täysin merkityksensä menettäneitä opastuksia. Tämä Maija Suovan toimittama tietolipas on vuodelta 1966: mikroaaltouuni ei enää ole tieteen huippu ja harvinaisuus, eikä monikaan parsi sukkiaan. Sen sijaan on edelleenkin hyvä tietää, ettei kannata laittaa neilikoita ja ruusuja samaan maljakkoon ja että pahoinvointiin auttaa lasillinen kuumaa vettä.

Jotkut näistä vinkeistä ovat minulle vanhastaan tuttuja. Ne ovat kiertäneet sukupolvelta toiselle, äidiltä tyttärelle. Esimerkiksi risiiniöljyn laittaminen ripsiin ja kulmakarvoihin on yksi tällainen tuttu kauneusvinkki. Meillä se on ollut tiedossa ainakin isoäitini äidin ajoilta. Sen sijaan olen onnekseni säästynyt joiltakin niksikirjan hurjilta hampaidenhoitoneuvoilta: nykyhammaslääkäri itkisi kuullessaan, kuinka naiset ovat turhamaisuussyistä turmelleet hampaidensa kiilteen.

Kirjassa on myös lasten- ja vanhusten hoitoa käsittelevä osionsa. Tässä huomaa selvästi aikojen ja kasvatuskulttuurin muuttumisen. Vasenkätisyyskin pääsee käsiteltävien ongelmien listalle. "Vasenkätisyys, joko todellinen tai luuloteltu, on monen äidin huolena" aloittaa Suova. Vasenkätisyyden merkkejä osoittavan lapsen vanhemmille on hänellä rohkaisun sana tarjottavanaan: "Pikkulapselta on on kohtuutonta vaatia moitteetonta oikeakätisyyttä, koska moni lapsi kykenee erottamaan oikean ja vasemman varmasti vasta kouluiän alkamisvaiheeseen ehdittyään." 

Mutta mitä konkreettista sitten voidaan tehdä ongelman poistamiseksi päiväjärjestyksestä? Suova opastaa: "Varovainen ohjailu oikean käden käyttöön ei yleensä ole pahaksi, mutta selvästi vasenkätisiä ei pakkokeinoinkaan saada oikeakätisiksi." Näiden parantumattomien on parasta antaa jäädä vasenkätisiksi, summaa Suova lopuksi.

Näin siis vuonna 1966, vain kuusi vuotta ennen minun syntymääni. Minä sain onneksi "jäädä vasenkätiseksi", vaikka muistelen kyllä kohdanneeni joitakin vanhan kansan mielipiteitä vasenkätisyyden haitallisuudesta.

"Huomion nälkä" kappaleessa Suova puhuu sellaista asiaa, jonka toivoisi menevän perille myös 2000-luvun kasvattajille, vaan se taitaa olla turha toivo.

Koulukiusaamiseen suhtauduttiin 60-luvulla toisin kuin nykyisin. Nykyaika puhuu nollatoleranssin käyttöön ottamisesta, mutta Suovan neuvot ovat maanläheisempiä. Vanhempien on vältettävä lapsensa pukemista niin, että tämä joutuu silmätikuksi. Lopuksi hän toteaa näin: "Kiusantekijä menettää myös intonsa, jos kiusanteon kohdetta onnistutaan niin paljon auttamaan ja rohkaisemaan, ettei hän enää välitä koko asiasta." Mitä tähän sanoisi Kiusattujen tuki ry.?