Avainsana: kirjat

by Ninni

Erilainen elämä

Luin Veijo Baltzarin lyhyenlaisen romaanin Mari. Se on kuvaus nuoren romanitytön aikuistumisesta ja parisuhteesta. Tosin on vaikea kutsua tuota parisuhteeksi: sieppauksella ja raiskauksella alkanut ihmisten väli ei helposti hahmotu rakkauteen perustuvaksi parisuhteeksi ja virallista avioliittoa kirjassa ei edes solmittukaan.

Baltzarin kirja ilmestyi vuonna 1973. Minä olin tietysti silloin pelkkä vauva, enkä ollut tietoisena seuraajana havainnoimassa sen synnyttämää keskustelua. Ihme olisi, jos romaninaisen asemaan liittyvät epäkohdat eivät kirjan myötä tulleet esiin ja pohdittavaksi.

Romaanin Mari syntyy tytöksi palvelemaan perhettään. Puberteetin ensimmäiset merkit alkavat jo rajata elämää huomattavasti: tulee niin paljon asioita, joita ei saa tehdä. Elämä muuttuu vieläkin ahtaammaksi parisuhteen alettua: miehen kanssa elävä nainen joutuu lukemattomin tavoin ottamaan huomioon erilaiset puhtaussäännöt ja tabut. Naisella ei ole oikeutta valita omaa kumppaniaan tai vaikuttaa perheen asuinpaikkaan. Jatkuvat selkäsaunat ovat myös osa elämää – naisella ei ole oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen. Yhteisö pitää parhaana selvittää asiat yhteisön sisällä, vaikka sitten verisestikin. Kiba Lumbergin kirjoista tutulla tavalla poliiseja kartellaan ja ulkopuoliset pidetään pois sisäisiksi katsotuista asioista. 

Lumbergin tavoin Baltzarinkin romaanissa esiintyy väkivaltainen yhteisö. Kaikki pieksävät kaikkia. Naiset saavat selkään miehiltään ja pahimmassa tapauksessa tulevat tapetuiksi, tai saavat kasvoihinsa viilletyn merkin loukattuaan miehen kunniaa. Naiset tappelevat keskenään ja naisten keskinen väkivalta on sekin tavallinen ilmiö. Seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa nainen on aina syyllinen: Kasimirin ryöstettyä Marin jopa tytön omat vanhemmat pitivät sitä hänen omana syynään. Perheen miehet vartioivat naisten kunniaa tavalla, joka tuo mieleen muslimien kunniamurhat: kunnia on aina sitä, että perheen miehillä on päätösoikeus naisen ruumiin käyttämisestä. Jos ryöstettyä naista ja tämän ryöstäjää lähdetään ajamaan takaa, niin se johtuu jonkun sellaisen varastamisesta, joka kuuluu perheen miesten päätösvaltaan. Se ei johdu huolesta tytön omaa tilannetta kohtaan.

Kirja kuvaa Marin elämää teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Hän ehtii kokea onnellisiakin hetkiä ja synnyttää tyttären, jonka mies leimaa välittömästi  "huoran aluksi". Tyttären elämän kehitys ja kulku ei mahdu 159 sivun tarinaan, mutta isän asenne ei ainakaan ennusta hyvää tulevina vuosina. Tarina loppuu Marin tultua syyttä hylätyksi hänen ollessaan raskaana toista kertaa. Kasvot viillettynä hän jää elämänsä umpikujaan.

Jos nainen olisi kirjoittanut tämän kirjan, niin melko varmasti häntä syytettäisiin kaikista mahdollisista paheista kurjuudella mässäilystä ja liioittelusta aina feminismiin asti. Onneksi kirjoittaja on kuitenkin mies, saattaa/saattoi siis säästyä ainakin näiltä syytöksiltä.

Kaksi kynttilää..

.. syttyvät ikkunalle heti, kun tämän kirjoittamisen lopetan. Onnea 91-vuotiaalle Suomelle.

by Ninni

Varovainen kenraali

Sain vihdoinkin käsiini Hugo Östermanin Neljännesvuosisata elämästäni. Ihan helposti se ei käynyt, vaan täytyi tehdä retki harvoin käyttämääni pieneen sivukirjastoon. Suuri yleisö muistaa Östermanin varmasti parhaiten Marskin epäsuosioon joutuneena kenraalina, jatkosodan aikana pahaenteiseen tarkastajan toimeen joutuneena ja siksi sivuraiteelle lykättynä. Syystäkö näin kävi vai ilman syytä?

Neljännesvuosisata elämästäni jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa esittelee itsenäisen Suomen armeijan muodostumista, jääkäriliikettä, vapaussotaa ja erilaisia sisäisiä ongelmia sotavoimien luomisessa. Tällaisia ongelmia ja kipupisteitä olivat esimerkiksi upseerilakko ja suojeluskuntien ja armeijan yhteistoiminta. Kirja synnyttää nimensä puolesta vaikutelman elämänkerrasta, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Östermanin yksityiselämä jää syrjään ja teoksen pääpaino on sotilasasioissa. Ehkä olisi oikeutettua kutsua kirjaa ammatilliseksi elämänkerraksi. 

Toinen osa käsittelee talvisotaa. Näin lukijan näkökulmasta on helppo uskoa juuri talvisodan tapahtumien olleen varsinainen syy kirjan kirjoittamiselle. Österman ei suinkaan ole ainoa talvisodasta tiliä tehnyt kenraali: muun muassa hänen alaisensa Harald Öhquist on kirjoittanut aiheesta kirjan Talvisota minun näkökulmastani.

Sodan alkaessa Österman oli Kannaksen armeijan komentaja. Hänen alaisinaan olivat suojajoukkojen ja II:n armeijakunnan komentaja Harald Öhquist ja III:n armeijakunnan komentaja Erik Heinrichs. Näistä kahdesta Öhquist muodoistui ongelmaksi esimiehelleen. Siitä johtuen teoksessa osoitetaan suurta huomiota komentajien välisiin taktisiin näkemyseroihin. Österman näkee itsensä defensiivisenä, puolustustaisteluun uskovana kenraalina. Öhquist impulsiivisempana ja "Karjala on meidän Thermopylaimme"-asenteineen kallistuu hyökkäyksellistä taktiikkaa painottavaan suuntaan.

Olennainen näkemysero muotoutui myös taistelupaikkojen valinnan ympärille heti sodan sytyttyä. Öhquist – ja Mannerheim – kannattivat suojajoukkojen (armeijan rauhanaikaiset joukot, jotka koostuivat varusmiehistä) aktiivista toimintaa Kannaksella. Tuumaakaan maata ei pitänyt antaa hyökkääjälle ilmaiseksi. Österman, joka sanoo mielellään tulevansa muistetuksi varovaisena kenraalina, kannatti taktiikkaa, jossa vihollisjoukot otettaisiin vastaan mahdollisimman vahvassa, tehokkaasti linnoitetussa puolustusasemassa (mitä muuten niin kutsuttu Mannerheim-linja ei ollut), vaikka se olisikin tarkoittanut alueiden menettämistä vastustajalle. Österman ei myöskään uskonut Suomen armeijan olevan tiettyjen puutteiden vuoksi sovelias hyökkäävään taktiikkaan. Materiaalisessa mielessä armeija oli köyhä, sen eri aselajit eivät olleet tottuneet laajamittaiseen yhteistoimintaan, eivätkä sen johtajat olleet kokeneita suurten joukkojen johtamisessa.    

Kannaksen armeijan johtosuhteet muodostuivat ongelmallisiksi. Varsinainen katastrofi tapahtui kuitenkin 23.12.1939. Tämä päivä jäi suomalaiseen sotahistoriaan niin kutsutun hölmön tölmäyksen nimellä. II:n armeijakunnan komentaja suunnitteli vastahyökkäyksen, jonka seurauksena yli 1300 miestä kaatui tai haavoittui ja komentaja itse sai pilkkanimen Harald Verinen.

Tämän vastahyökkäyksen kritisoimiseen Österman käyttää myös aikaa. Hyökkäyksen suunnittelun ja toteutuksen välinen aika jäi liian lyhyeksi: kaikki tapahtui oikeastaan kolmen päivän aikana. Sotakorkeakoulujen harjoituksissa joukkojen siirtely käy helposti – todellisessa tilanteessa se on vaikeampaa ja siirtymäajat pitempiä. Hölmön tölmäyksessä osa joukoista saapui taisteluun jo valmiiksi väsyneinä, viime tingassa tai jopa myöhässä marssien puutteellisen suunnittelun vuoksi. Tällainen ei luo hyviä edellytyksiä menestymiselle. Radioita ei ollut riittävästi ja kaapeliyhteyksien (odotetusti) katkettua yhteydenpito kävi vaikeaksi.

Vastassa oli myös oletettua vahvempi vihollinen, jonka puolella olivat sään jumalat tuona onnettomana päivänä: sää oli luultua kirkkaampi ja venäläiset pystyivät sen avulla hoitamaan tykistönsä tulenjohtoa tähystyspalloista käsin. Suomalaisten tykistöä sen sijaan oli vähän, eikä sitä oltu keskitetty hyökkäyksen tukemiseen. Koko aikana se ampui vain muutamia satoja laukauksia. Jotkut tykistöyksiköt pääsivät paikalle vasta iltapäivällä kaiken ollessa jo enemmän tai vähemmän ohi.

Edes valittu maasto ei pelannut suomalaisten pussiin: laajat ja suojattomat pelto- ja niittyaukeamat eivät sallineet suomalaisten käyttää vahvuuksiaan. Käsittämättömältä tuntuva yksityiskohta on myös jalkaväen piirissä ilmennyt suksien puute, joka teki talvisessa maastossa liikkumisen raskaaksi. 

Mutta hyppäänpä Östermanista Päivi Tapolan kirjaan Kenraalien kirjeet. Östermanin ja Öhquistin välistä henkilöristiriitaa on mahdollista pitää vain kahden miehen torana, elleivät asiaa olisi kommentoineet myös muut. Lokakuun lopulla päivätyssä suorastaan enteellisessä kirjeessään Kannaksen armeijan esikuntapäällikölle Kustaa Tapolalle eversti (myöhemmin kenraali hänkin) Einar Vihma ruoskii sanallisesti "hurmahenkistä Haraldia" ja ilmaisee kantanaan, ettei miehen johtoon luota kukaan. Östermanin tavoin myös Vihma pitää toimimattomana Öhquistin tarvetta työntää joukkoja liian eteen – Vihma kallistuu Östermanin kaltaiseen taktiikkaan vihollisen kohtaamisesta vahvemmassa puolustusasemassa, vaikka sitten aluemenetysten kustannuksella. 

Vihman kirjeestä käy ilmi näkemys Östermanista painostettuna ja alaiseensa otteen menettäneenä johtajana. Tähän näkemykseen Österman itsekin epäsuorasti yhtyy valittaessaan alaisensa ja Marskin keskusteluista hänen päänsä yli. Profeetallisesti Vihma toteaa Öhquistin valitseman toimintatavan tulevan tuottamaan paljon tappioita. 

Österman erosi tehtävästään ristiriitojen vuoksi 19.2.1940. Jatkosodan ajan hän toimi koulutustarkastajana, eikä toiveistaan huolimatta päässyt enää rintamakomentajaksi. Komentajana hänestä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta kirjassaan hän osoittaa arvosteluissaan tasapuolisuutta. Hän kiittää Öhquistin Kannaksen tuntemusta ja tarmokkuutta, samalla kun kritisoi tämän taipumusta arvostella esimiehiään ja toimia välillä vailla riittävää harkintaa. Samoin Marski saa kritiikkiä siitä, että kymmenen syrjässä vietetyn vuoden jälkeen ylipäälliköksi tultuaan hänessä oli tiettyä sotilaallista jälkeenjääneisyyttä (suurvalta-armeijan ratsuväenkenraali menneestä maailmasta), mutta poliittisen ja sotilaspoliittisen arvostelukyvyn osalta Österman antaa Marskille varauksetonta tunnustusta.

Neljännesvuosisata elämästäni on sodan ammattimiehen kirjoittama kirja tilanteesta, johon suomalainen sodan ammattilainen ei koskaan haluaisi joutua. Se on ensimmäisen tasavallan historiaa, ammatillinen elämänkerta, selvitys sotatapahtumista, se on selitys ja puolustuspuhe. Ja erittäin kiinnostavaa luettavaa juuri siksi, että asiaan osallinen toimija, talvisodan kenraali, on sen kirjoittanut.

Joulun odotuksen rauhaa

Sodasta lukeminen joulun alla ei aina ole viisasta. Se ahdistaa, tekee levottomaksi. Vielä vaikeampaa on toisaalta olla lukematta. Nythän se on niin ajankohtaistakin: 30.11. tuli kuluneeksi 69 vuotta talvisodan alkamisesta. Ylenmääräisen ahdistuksen välttämiseksi on hyvä puuhata jotain korostetun jouluista: minä esimerkiksi hain eilen meille joulukalenterin.

Olen jo useampana vuonna ostanut joulukalenterin Kristillisestä kirjakaupasta. Syy: vain kuolleen ruumiini yli tulee tähän taloon reipashenkisiä kalentereita, joissa söpö tonttujoukko paketoi lahjoja/leipoo pipareita/tanssii kuusen ympärillä. Toinen inhokki on "metsän joulu"-teema, joka kattaa kaikki söötit eläimet tonttupuvuissa, varsinaiset imelät tuhatvuotisen valtakunnan kuvaukset hiiristä ja ketuista yhdessä joulua viettämässä. Ei näin! Minun kalenterissani pitää olla Joosef, Maria ja Jeesuslapsi, tai sitten – kuten tämänvuotisessa – itämaan tietäjät ratsain matkalla kohti Jeesuksen syntymäpaikkaa, jonka osoittaa kirkas tähti taivaalla. Näin se on, näin sen on oltava.

by Ninni

Kirkas ja kaunis maa

Luen Johannes Viiniköynnöksen Palavaa ruokoa. Tämä pohjoisen Irakin alueella vaikuttanut erakko eli 700-luvulla ja islamilainen mystiikka, suufilaisuus, on luultavasti saanut vaikutteita hänen kirjoituksistaan. Niin kiertävät ajatukset ja mietteet, niin kulkevat ideat yhdestä paikasta toiseen.  

Näiden tekstien runollisuus on lumoavan kaunista. "Oi salaisuutta! Ihmetys kohottaa hurmokseen ne, jotka kulkevat valossa. Herra on kirkas ja kaunis maa. Minne kaikki ovat kadonneet edestäni? Kaiken Herra on kaikki, mitä on näkyvissä. Missä minä itse olen, sitä en tiedä, sillä Kauneimman kauneus on vanginnut sydämeni."

Horjuva joutsen

Baletissa oli taas kovin riittämätön olo. Kuinka helposti alkaakaan luulla osaavansa ja kykenevänsä, kun vain on tanko siinä sopivasti käden ulottuvilla. Tänään harhaluulot romahtivat, kun teimme normaalisti tangolla työstetyt ronde de jambe-sarjat keskilattialla. Koko (vähäinen) taito meni pystyssä pysyttelemiseen. Siitä tietysti liikkeiden esteettisyys kärsi kovasti. Lopputulos oli häpeällinen. Onneksi en sentään mennyt nurin.

by Ninni

Musta perhonen ja päiväperhonen

Luin viime viikonloppuna Kiba Lumbergin romaanin Samettiyö. Se on kolmas ja viimeinen osa trilogiaan, jonka kaksi aikaisempaa osaa ovat Repaleiset siivet ja Musta perhonen. Samettiyö jatkaa siitä mihin Repaleiset siivet jäi: nuori romaninainen Memesa kokeilee siipiään niin hoitoalalla kuin taiteen tekijänäkin. Jälleen kerran vastukseksi muodostuvat oman yhteisön ja valtaväestön ennakkoluulot. Romaniyhteisöstä irrottautunut ei saa sympatiaa omiltaan ja muillekin hän on kummajainen. Romaanin päähenkilön problematiikkaa syventää hänen homoseksuaalinen suuntautuneisuutensa.

Pidin oikeastaan eniten Mustasta perhosesta. Lappeenrannassa syntyneelle ja kasvaneelle se oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka Lumberg näkikin siellä päivänvalon melkein 20 vuotta ennen minua. Samassa kaupungissa voi olla monta erilaista todellisuutta, monta erilaista pikkumaailmaa. Romanien maailma on niistä yksi. Samettiyötä pilasi hiukan lopun tarpeeton dramaattisuus. Ihmisen sankaristatus tietysti korostuu hänen jouduttuaan salamurhan uhriksi tai muuten vain kuoltuaan "sorvin ääreen", mutta onko sellainen korostaminen tarpeellista? Päähenkilön rohkea rajojen rikkominen on muutenkin ilmeistä. 

Vastapaino

Tarkovskin Solaris ja Stalker eivät ole hilpeydellä pilattuja. Vastapainoksi oli ihan pakko katsoa Audrey Hepburnin tähdittämä musikaali Funny face. Ja olihan se ihana. Ne vaatteet, se tunnelma, se kevyt ilomieli. Kuin shampanjaa elokuvan muodossa. Audrey Hepburn on kaunis kuin päiväperhonen ja vuonna 1957 muotimaailmassakin oli vielä tyyliä. Ainoana miinuspuolena on George ja Ira Gershwinin laulujen tarttuvuus. On jotenkin kiusallista huomata hyräilevänsä koko ajan "I love your funny face, your sunny, funny face". Onneksi sitä on toistaiseksi tapahtunut vain kotioloissa. 

by Ninni

Blogilöytöjä uskontojen maailmasta

Olen viime aikoina seikkaillut ympäri blogosfääriä kalastellen itselleni hyvää luettavaa. Kaksi mielenkiintoista löytöä ovat vanhoillislestadiolaisten maailmasta: Torvi ja Pölökky. Minusta on oikeasti mielenkiintoista kurkistaa näiden kahden avatun ikkunan kautta elämäntapaan, joka jää monelle valtaväestön edustajalle vieraaksi.

Lestadiolaisten osa ei ole helppo. Olen tuntenut muutaman, eivätkä he koskaan ole harrastaneet käännytystoimintaa, tai edes tuoneet vakaumuksiaan esille näkyvällä tavalla. Silti joskus tuntuu kuin heidän elämäntapansa koettaisiin uhkaavaksi ihan vain pelkän olemassaolonsa vuoksi.

Lestadiolaisuudesta tiedetään kovin vähän ja sekin vähä on yleensä negatiivista. Ehkäisykielto, alkoholikielteisyys ja telkkarittomuus taitavat olla niitä yleisimmin tiedettyjä asioita. Näiden perusteella moni on jo valmis luokittelemaan lestadiolaiset onnettoman elämän eläjiksi. 

Onko oikeasti mahdoton ajatus, että joku nainenkin saattaisi haluta suuren perheen? Jos on kasvanut ympäristössä, jossa monilapsiset perheet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, niin kai tuo elämäntapa voisi tuntua aika luontevalta valinnalta. Mitä taas alkoholiin tulee, niin kieltämättä absolutistin tie alkaa itsestäkin vaikuttaa houkuttelevalta, ainakin jos vaihtoehtona on tämä naula päähän/pellit kiinni-juomiskulttuuri. Telkun puute ei välttämättä ole mikään tragedia: sen tuijotukselta pois jäävä aika voi nimittäin tarkoittaa (sen suurensuuren) perheen yhteistä aikaa. Ei yhtään hullumpi juttu?

Suomalainen taitaa olla valmiimpi sallimaan vierasmaalaiselle ja vierasuskoiselle "ahdasmielisinä" pitämänsä näkemykset kuin sietämään niitä toisessa suomalaisessa. Tietyt seksuaalieettiset linjaukset (esimerkiksi homoseksuaalisuutta koskevat) tunnutaan hyväksyvän paremmin muslimilta kuin kristityltä. 

A propos, muslimit. Löysin myös mielenkiintoisia nuorten musliminaisten blogeja. Kirkon penkistä moskeijan lattialle on suomalaisen, islamiin kääntyneen – tai palanneen – blogi. Valitun kirjoitustavan vuoksi ("write a minute") nimenomaan arki näyttäytyy hyvin lukijalle. Eurabiakin on mielenkiintoista luettavaa, tosin ote on enemmän fiktiiviseen kerrontaan taipuvainen. 

Muslimit ovat tunnetusti melkoisen demonisoinnin kohteita. Islamiin kääntyneet ovat kuitenkin minun mielestäni tehneet johdonmukaisen ratkaisun. Kaikille ei sovi tämä meidän "tee-mitä-haluat-kunhan-se-ei-vahingoita-ketään" -etiikkamme. Jotkut haluavat enemmän rajoja ja selkeämmät säännöt. Joidenkin mielestä niissä on enemmän mieltä kuin tässä karkkilaarikulttuurissa. Suotakoon se heille. Mistä sen tietää, vaikka me suomalaisetkin voisimme oikeasti oppia jotain muslimikulttuurista, joka on paljon muutakin kuin vain kunniamurhia ja terrorismia. Toivossa sopii elää. 

Vallankumouksellinen vallasnainen

Luin Sofka Zinovieffin kirjan Punainen ruhtinatar. Zinovieff kertoo siinä isoäitinsä – ja kaimansa – elämäntarinan. Kerronnan kohteena ollut Sofka syntyi Sofka Dolgorukajana Pietarissa vuonna 1907. Ruhtinassuvun etuoikeutettu lapsi näki keisarivallan iltaruskon ja pakeni vallankumousta vuonna 1919. Hän oli yksi HMS Marlboroughilla Englantiin seilanneista pakolaisista, leskikeisarinna Marian ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin matkakumppani. 

Myöhemmin elämässään Sofka Dolgorukova solmi kaksi avioliittoa: ensimmäisen ruhtinas Lev Zinovieffin kanssa ja toisen englantilaisen Grey Skipwithin kanssa. Omakohtainen tutustuminen köyhyyteen teki naisesta elämänikäisen kommunistin, joka myös kuului puolueeseen ja toimi siinä aktiivisesti. Hän edusti omana aikanaan huomattavan vapautunutta elämäntapaa jättämällä lapsensa muiden huostaan ja pitämällä itse rakastajia (elämänsä loppupuolella hän ynnäili lukumäärän olleen yli sata), sekä juomalla reippaasti. Hän sortui myös itsemurhayrityksiin, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet. Sofkan äiti sen sijaan onnistui päättämään elämänsä oman käden kautta. Äitiä ja tytärtä yhdisti voimakas viehtymys päihteisiin.

Kirjan kirjoittajan tutustuminen isoäidin elämään vei matkalle Pietariin, Krimille ja Pariisiin. Ympäri Eurooppaa hajonneen suvun jäsenet auttoivat kirjoittajaa omilla muistikuvillaan isoäidistä. Tämä kirja on kauttaaltaan nautittavaa luettavaa ja sen sisältämät vanhat valokuvat luovat todellista menneen maailman tunnelmaa. Mitä tahansa mieltä lukija mahtaakaan olla punaisesta ruhtinattaresta ihmisenä, niin tylsäksi ei häntä eikä hänen elämäänsä ainakaan voi kutsua.

by Ninni

Tarkovskia

Katsoin Tarkovskin Solariksen ja olen ollut sen jälkeen hiukan oudossa mielentilassa. Sekaisin alakuloisuuteen taipuvaista mielenrauhaa ja toivottomuutta. Tarkovski on mieltynyt Bachiin – niin olen minäkin. En kuitenkaan ole varma suosittelisinko elokuvaa masentuneille ihmisille. Toisaalta paljonhan riippuu tulkinnasta, asiat voi nähdä niin eri tavoin. 

Viikonlopun masentaviin hetkiin kuului myös Matti Paloheimon kirjan lukeminen. Uskomisesta on ohkaisen teoksen nimi. Jos paavin Jeesus Nasaretilainen edustaa minulle kirjallista päivää, niin Paloheimon Uskomisesta on sanoista koostuva yö. Paloheimo on luterilainen pappi, joka ei kuitenkaan toimi virassa. Uskomisesta–kirjassa hän paljastaa (aikamme suosikkisana) epäilyksensä ja kritiikkinsä kirkkoa kohtaan. Mitään uutta tässä ei kuitenkaan tule esiin: kirkkoa on aina osattu kritisoida milloin mistäkin pahuudesta. Vaikea olisi määritellä Paloheimon vakaumusta – olisiko agnostikko lähellä totuutta? Minä en saanut tästä kirjasta paljoakaan, mutta voihan sen kirjoittamisella olla jotain merkitystä kirjailijalle itselleen. Omalta kohdaltani kallistun kyllä enemmän paavilaisuuteen kuin paloheimolaisuuteen.

by Ninni

Elettiinpä ennenkin

Aika ajoin Suomessa paheksutaan lasten ja nuorten alkoholinkäyttöä. Se ei kuitenkaan ole vain meidän aikamme ilmiö, tätä valaisee esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika: aateliselämää 1700-luvun Suomessa. 1700-luvun sirosteleva ja tunteellisuuteen taipuvainen kulttuuri ei piirtänyt lapsen ja aikuisen välistä rajaviivaa niin ehdottoman tarkasti kuin tämä meidän aikamme tekee. Tanssiaisissa ja muissa sosiaalisissa riennoissa oli mukana 12-14-vuotiaita teini-ikäisiä.

Ja viini maistui. Vuoden 1758 tilien mukaan, kertoo kirja, haettiin 12-vuotiaalle silloiselle Ruotsin kruununprinssille päivittäin litra ranskalaista viiniä kuninkaallisista viinikellareista. Hiukan myöhemmin, 1820-luvulla, 13-vuotias Calle von Born viettää vappua monenlaisten maistuvien viinien parissa.

Mutta siirrytäänpä faktasta fiktioon. En usko kenenkään ihan helposti unohtavan pikku episodia Jane Austenin romaanissa Ylpeys ja ennakkoluulo, joka sijoittuu ajallisesti näille samoille seuduille: noin kymmenvuotiaalta vaikuttava Charlotte Lucasin veli haaveilee Darcyn asemassa pitävänsä "laumaa kettukoiria" ja juovansa pullon viiniä joka päivä. Rouva Bennet sanoo pojan tuolloin juovan paljon enemmän kuin mikä olisi hyväksi hänelle. Viini kuului siis ainakin jossain määrin osana hyvinkin nuorten lasten elämään, vaikkei sen ylenmääräistä käyttöä hyvällä katsottukaan. Austenin nuoret naishenkilöt osallistuvat myös hyvin nuorina aikuisten tanssiaisiin ja joskus arvaamattomin seurauksin. 

Erona tähän päivään voitaisiin ehkä pitää alkoholijuomien nauttimista yhdessä aikuisten kanssa, samassa sosiaalisessa viitekehyksessä ja siis myös valvovan silmän alla. Tätä lehdistä tuttua nykyistä lasten kaljoittelukulttuuria (ostetaan huikea määrä olutta, juodaan se kaupungilla yhdessä samanikäisten kanssa, valvotaan yöt) ei oikeastaan voi verrata 1700-luvun elämään. Otsikkoon palatakseni: elettiinpä ennenkin, tosiaankin, muttei silti ojast´ oltta juotu. Se puuha voi olla yleisempää nykyisin. 

by Ninni

Verraton viikonloppu!

Tämä viikonloppu on ollut vertaansa vailla ainakin mitä kirjastosaaliiseen tulee. Lauantaina monista kiireistä huolimatta onnistuin tekemään loistavia löytöjä niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Ihan vain pari mainitakseni: paavi Benedictus XVI:n Jeesus Nasaretilainen ja Munkki Serafimin Kultainen Jerusalem, joka keskittyy Jerusalemin ideaan ja sen merkitykseen islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon perinteessä.

Luen nyt ensimmäistä kertaa Rooman piispan – eli paavin – tuottamaa tekstiä. Jeesus Nasaretilainen on moniosaiseksi tarkoitettu teos ja tämä käsissäni nyt oleva kirja on ensimmäinen osa, joka käsittelee Jeesuksen vaiheita kasteesta kirkastumiseen. Paavi Benedictus XVI (aikaisemmalta nimeltään Joseph Ratzinger) on tunnettu teologisista saavutuksistaan katolisen dogmatiikan saralla: hän on pitänyt hallussaan oppiaineen professuuria saksalaisessa Tubingenin yliopistossa. 

Jeesus Nasaretilainen ei kuitenkaan ole kapulakielinen akateeminen epistola. Kirjallisuusviitteitä, tekstiviitteitä ja hakemistoja kyllä on, mutta itse tekstin uskoisi sujuvuudessaan ja helppotajuisuudessaan aukeavan hyvin myös maallikolle. Kirjoittaja itse kuvailee teostaan "ilmaukseksi henkilökohtaisesta Herran kasvojen etsimisestä". Paavi muistetaan myös kardinaalina tekemästään työstä uskonopin kongregaation johdossa*, joten opillinen puoli on tässä kirjassakin kunnossa, vaikka tekstistä kuuluu ihmisen ääni. Minulle tarjosi melkoisen ahaa-elämyksen Kristuksen kiusauksia käsittelevä luku: näinkin asian voi siis ymmärtää ja nähdä. 

Lainasin myös Tove Janssonin Reilua peliä ja Muumilaakson marraskuun, kenties surullisimman kirjoitetun muumikirjan. Sotahistoriaa saa edustaa Aake Jermon Siiranmäen miehet. Lainasin uudestaan myös Päivi Tapolan Kenraalien kirjeet, koska pidin kovin paljon tuosta kirjekokoelmasta edellisellä lukukerralla. Hannu Mäkelän Eetu: matkoja Eduard Uspenskin maailmaan on sen sijaan uusi tuttavuus. Elokuvia lainasin kolme: Marilyn Monroen tähdittämän Niagaran, Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvan Jerusalemin (kovin Jerusalemkeskeistä viimeaikainen toimintani!) ja Mikko Niskasen ohjaaman 60-luvun radikaalikuvauksen Lapualaismorsian.

Baletti: tauon jälkeen 

Baletissa olen pitänyt kahden kerran tauon. Pudotin oikean jalkani päälle jotakin aika painavaa ja se mokoma turposi ja muuttui sinisen-mustan-kirjavaksi ja erittäin kipeäksi. Siitä tauko, joka päättyi siis eilen. Onnekseni sarjat vaihtuivat eilen myös: vanhoja en varmasti olisi muistanut enää nimeksikään.

Lihakset ovat kipeinä. Se on lepäilyn hinta. Jalka kesti kuitenkin todella hyvin.

Pakko elää?

Uutisten mukaan Suomessa tehdään päivittäin kolme itsemurhaa. Mielenterveyden keskusliiton (johan on karmea nimi yhdistyksellä!) toiminnanjohtaja vaatii kansallista itsemurhien ehkäisyyn keskittyvää projektia. Kuinkas muutenkaan. 

Nyt vain on niin, ettei elämän tarkoitusta voi antaa ihmisille ulkoapäin. Se pitää itse löytää, jos sellaista ei ole valmiina saanut. Lääkityksellä varmaankin voidaan itsetuhoisia impulsseja hillitä, mutta elämänhalua ei voi kehenkään pistää kuin mitäkin rokotusta.

Valtio voisi tietysti kieltää kuolemisen alle 65-vuotiailta. Jos aktiivi-ikäinen kansalainen tappaa itsensä sanotaanko vaikka 40-vuotiaana, niin se tarkoittaa 25 tuottavan työvuoden jäämistä täyttämättä. Rankaistaanko perikuntaa sitten veloittamalla tekemättömän työn arvo perinnöstä? Motivoisikohan se ihmisiä pysymään elossa. 

Kuoleminen pitäisi tosiaankin saada luvanvaraiseksi. Alle 65-vuotiaana niin ei saisi tehdä, mutta kovin paljon yli tuon iän ei myöskään ole suositeltavaa jatkaa elon polulla. Tuottamattomat väestönosat (pikkulapset, vanhukset) laitetaan Suomessa laitoksiin ja laitoshoitohan se kalliiksi tulee. Eli tämän asian kanssa saa olla kieli keskellä suuta. 

Ja vielä ihmetellään miksi ihmiset tappavat itsensä. Ketä hyvänsä alkaisi masentaa jos oikein alkaisi ajatella tätä loppuun asti suunniteltua koneistoa, joka varmalla kädellä lokeroi ja erottelee ihmiset. Raskaudenajan piip-piippaavista ultraäänilaitteista aina vainajien exitus-setteihin asti. Millainen on ihanteellinen ihmiselämä? Älä erehdy kauas keskiarvoista, sillä siellä on yksinäistä ja siellä on kylmää. 

*) Uskonopin kongregaatio, eli Congregatio pro doctrina fidei (englanniksi congregation for the doctrine of faith) on entinen inkvisitio. Inkvisitio kuitenkin oli mainettaan parempi, kuten nykyisin jo tiedetään, ja niin on myös kyseinen kirkon opin puhtaudesta vastaava kongregaatio.

by Ninni

(Nimi)merkillisyyksistä

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa Suomeen nettivaltuutetun toimiston, joka karsii verkkokeskustelujen ylilyönnit*. Lisäksi Hyvärinen haaveilee vain omalla nimellä tapahtuvasta keskustelusta netin (!) keskustelupalstoilla. 

Itse olen oman nimen käyttämisen puolesta, mutta sallisin myös nimimerkit. Minusta nyt kuitenkin ihmisen mielipiteen painoarvo on suurempi jos sanojana on esimerkiksi Maija Kosonen, kuin jos sanojana on "kukkakeppi" tai "vihainen Vihdistä". 

Ihmettelen arkuutta omien mielipiteiden ilmaisussa. Jos jotakin mieltä on, niin eikö sen takana uskalla seistä? Joskus kuulee näitä jamesbondilta haiskahtavia selityksiä "katso minun mielipiteeni ovat niin tulenarkoja ja ainutlaatuisia, ettei niitä voi omalla nimellä julkaista, vainon kohteeksi joutuisin, tai menisi Suomen valtio nurin." Minä vain en usko, että asiallisesti ilmaistu mielipide kovinkaan usein johtaisi vainoon. Poikkeustapauksia voi olla, mutta taitavat olla harvinaisia. Ja sittenhän on poliisi, jonka luo mennä jos vainooja iskee.  

Toki Suomi on perinteisesti ollut yhden totuuden maa. En vain käsitä kuinka asiantila siitä muuttuu, jos valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäjät eivät esiinny omilla nimillään. 

Hyvärisen ideoihin liittyy tietysti, taas ja jälleen kerran paljon epäkäytännöllisiä ja arveluttaviakin mahdollisuuksia. Mitään sensuuria tänne ei toivottavasti tavoitella? Sen lisäksi että se olisi vastoin sananvapauden periaatetta olisi se myös käytännössä mahdotonta toteuttaa. Viisimiljoonainen Suomen kansa ei voi muokata internetiä mieleisekseen millään poliittisella päätöksellä.   

Jo nyt on keskusteluympäristöjä joissa ylläpitäjä haluaa tietää keskustelijan oikean nimen ja osoitteen. Nämä tiedot annettuaan voi mielipiteensä kirjoittaa nimimerkillä. Suomalaiset voivat jatkossa siirtyä enemmän tähän käytäntöön jos halua on.

 Vanha tuttavuus

Luen pitkästä aikaa Henry Thoreaun Elämää metsässä. Edellisestä kerrasta on saattanut vierähtää peräti kymmenkunta vuotta. Thoreaun teksti puree ja näykkii kuluttajaa: taidanpa jättää vaatekaupoissa pyörimisen vähän vähemmälle jatkossa. Hyvä ajatus on tämäkin: "Viisaudelle on tunnusmerkillistä, ettei se tee epätoivoisia tekoja." 

*) Kuka ja mikä mahtaisi määritellä "ylilyönnin"? Uhkaukset, yksilöön käyvät herjaukset ja muut vastaavat varmasti ovat sellaisia. Mutta luodaanko "ylilyönnille" jotain muitakin määritelmiä ja jos, niin millaisia ne mahtavat olla?    

by Ninni

Pahoja verenpaineuutisia

Sain tänään tietää erään perheenjäseneni korkeasta verenpaineesta. Lääkitys on annettu, tarkalleen ottaen lääke numero 2 on käytössä: ensimmäinen pillerilaatu ei sopinut. Olen ollut koko päivän ajan jokseenkin järkyttyneessä mielentilassa, koska verenpaine tässä tapauksessa on todettu stressiperäiseksi.

Ehdotin kunnon sairaslomaa eli "saikkua", kuten nykyisin on tapana sanoa. Tähän paineinen vastasi ettei hän voi sitä tehdä. Työt pöydällä eivät tule tehdyksi ja niitä kasaantuu loman aikana vain lisää. Lisäksi sairaslomallakin soitellaan työpaikalta kotiin. Kuinka tuttua.

Jos työnantaja ei maksa työntekijälleen kännykän pitämisestä mukana, niin minusta salainen puhelinnumero on ihan hieno juttu. Ja salainen tarkoittaa salaista: ei kannata alkaa sitä antaa "vain yhdelle" työkaverille, koska sen tietää lähtevän käsistä ja pian ollaan taas aloituspisteessä. Salainen puhelinnumero rauhoittaa arkea ihan ihmeellisellä tavalla. Ei kilise, ei pirise, ei nouse paineet.

Ihmisillä on lisäksi merkillinen taipumus luulla liikoja itsestään. Kukaan ei ole korvaamaton. Ei ainakaan työpaikalla – kotona perheen keskuudessa asia on tietysti toinen. Jos on olemassa tulipalokiireisiä asioita, niin ne tulevat kyllä hoidetuksi vaikka niitä yleensä hoiteleva olisi sairaslomalla. Jos taas ne ovat niin merkityksettömiä asioita, että ne voi pistää toisen pöydälle odottelemaan epämääräistä paluuta – no, sitten ne kestävät kyllä odotella siinäkin vaiheessa, kun sairaslomalainen palaa.

Itsensä voi hyvin tappaa työllä, mutta niin kauan kun siitä ei saa mitään bonusta tai mitalia niin eipä tuo taida kannattaa. Tilalle tulee vain joku toinen istumaan sen saman pöydän ääreen. Puolen vuoden kuluttua kukaan ei enää muista siinä ennen istunutta.

Televisiosta tuttu

Luin Mark Levengoodin hymyilyttävän hauskan kertomuskokoelman Niin pieni ihmissydän on. Arkisia elämän sattumuksia kuvataan siinä pilke silmäkulmassa. Huumori on hauskaa, muttei ilkeää. Levengood näyttäytyi jokin aika sitten televisiossa Levengood Suomesta-sarjassa, jossa vilahteli tunnettuja suomalaisia vierailemassa. Sarja ei minulle oikein auennut, mutta kirja(t) ovat mainioita.

Maanantain sitaatti..

.. tulee Novaliksen Fragmenteista: "Kun näet jättiläisen, tarkista ensin auringon asema nähdäksesi onko kyseessä kääpiön varjo."