Näin tiesi juhannuksen ”taikakukkaa” kuvata Kustaa Vilkuna. Minä en valvonut juhannusyötä metsässä, joten en tiedä puhkesiko sananjalka kukkimaan vanhan kansan uskomusten mukaan, mutta mikään ei toisaalta yllätä minua – ehkä se kukkikin. Ken tietää, kertokoon.

Koko viime vuosi on ollut kuin odotushuone. 40. syntymäpäivä on häälynyt ylläni tumman uhkan tavoin. Nyt kun olen juhlinut juhlani on olo yhtä aikaa hämmästynyt ja helpottunut: eihän se tämän kummallisempaa ollutkaan. Koen olevani sama ihminen kuin ennenkin, se sama serafi siivittä, ikonimaalaava, lukeva, tuumaileva, pohdiskeleva itse. Poissa ovat kaksikymppisyyttä synkistäneet syntymäpäivämasennukset!

Tahdon palata ajatuksineni vaaleanpunaisen blogin ääreen. Tahdon pitää kirjaa elämästä, vaikka sitten vain itselleni.