Avainsana: joutavaa

Murhaava murikka

Tälläkin hetkellä avaruudessa taittaa matkaa Apophis, tuo tuhon potentiaalinen tuoja. Nykyiset arviot päästävät ihmiskunnan pälkähästä: se ei törmää, mutta läheltä liippaa.

Millaiseksikohan maailma muuttuisi, jos saataisiin niin sanottu "satavarmuus" siitä, että murikka muuten iskeytyy maahan? Ja että tuho olisi vielä oletettua paljon pahempi. Maailmanlopun päivämäärä olisi tiedossamme. Mitä ihmiset tekisivät? Mieleen nousee muutama vaihtoehto:

1.) Jatkaisivat kuten ennenkin. Voihan nimittäin olla, että laskelmissa sittenkin olisi joku erehdys. Voihan niin olla, voihan? Ja 30 vuotta on pitkä aika. 

2.) Uskonnollisuuden jyrkkä nousu.

3.) Lisääntymisen kääntyminen rajuun laskuun.

4.) Itsemurhien yleistyminen (parempi kuolla oman käden kautta, itse valitsemallaan tavalla maailman vielä ollessa jokseenkin normaali, kuin odotella kauhistuttavaa maailmanloppua?).

5.) Massairtisanoutumiset, yhteiskunnan kudoksen repeytyminen rikki, anarkia.

Oikeastaan uskon näiden kaikkien toteutuvan tässä kuvitellussa skenaariossa. Ensin luultavasti toteutuisi ykkösvaihtoehto. Ihminen hahmottaa pitkiä ajanjaksoja sittenkin niin kovin huonosti. Ja ihminen on toivorikas. Useimmat kai olettaisivat jonkun tieteellisen vippaskonstin pelastavan meidät pahimmalta.

Kun näin ei kävisi, niin sitten luultavasti alkaisivat monien kohdalla 2., 3. ja 4. vaihtoehto tulla ajankohtaisiksi. Viides tapahtuisi luultavasti vasta murikan ollessa epämukavan lähellä. Pörssimarkkinoilla voisi tosin heilahdella jo ennen viimeistä näytöstä.

Amok

Vielä ajatelma kansallisesta amokistamme: miksi riehua omassa koulussa? Yksinkertaisinkin kai tajuaa seurauksena olevan halveksunta ja huono jälkimaine. Jos "yhteiskunta" sapettaa, niin kohdevalinnan olettaisi olevan jotain ihan muuta: joko taloudellisen tai poliittisen valtaeliitin edustajat.

Jos suomalainen yhteiskunta on se suuri paha, niin Nokian pääkonttori kirpaisisi koulua enemmän. Näin minä ainakin järkeilisin. Tosin siitä ei kansan kiitosta heruisi: ulkomaiset osakkeenomistajat saisivat hyvän syyn siirtää pääkonttori pois Suomesta. Kultamunia muniva hanhi olisi typerää teurastaa. Arkadianmäki kai olisi johdonmukaisin paikka purkaa sisuaan, mutta tämähän ei ollut alun alkaenkaan mikään johdonmukainen temppu, joten se siitä.

Oma koulu on toki helppo riehumispaikka. Mikäpä sen yksinkertaisempaa kuin mennä ja räiskiä, kun ei ole pelkoa joutua törmäyskurssille jonkun kaapinkokoisen vartijan kanssa.

Siivousta ja Schildtiä

Olen taas siivoillut ja sotinut ikävystymisen tunnetta vastaan. Sain siivottua jääkaapinkin, ihan noin ylimääräisenä hyvänä. Ylijäämäaika on kulunut Göran Schildtin seurassa. Luin Epäilyn lahjan (ja loukkaannuin verisesti Bysantin ja ortodoksisen uskon puolesta, mielestäni aiheellisesti) ja nyt on menossa Odysseuksen vanavedessä. Schildtille oli kova pala huomata nykykreikkalaisten olevan jotain ihan muuta kuin Homeroon sankarit. 

Tämä ongelma lienee tuttu useimmille. Itse selviän pettymyksestäni syyttämällä reippaasti epäkohdista ottomaaneja. Sillä tavalla on mahdollista säilyttää myötämieli kreikkalaisia kohtaan, eikä kontrasti muinaisaikoihin käy sietämättömäksi. Selviytymismekanismi tämäkin!  

Mietoisten Sanomat, eli järjettömiä haaveita

Olen joskus haaveillut perustavani Mietoisten Sanomat. Olisin itse kustantaja, päätoimittaja, kulttuuritoimittaja, ruokakriitikko, kolumnisti ja seurapiiritoimittaja. Suuri vastuu yksillä hartioilla, mutta ihminenhän kasvaa tehtävänsä mukana.

Uutisaiheet olisi helppo saada kokoon. Tarvitsisi vain kävellä tuonne paikalliselle huoltoasemalle, siellä on tietäväistä väkeä. Voisin saada tietoa ilman kypärää ajavasta mopopojasta (kypärättömyyden lisäksi kironnut huoltoasemalla). Ja kuinka moni autoaan tankkaamaan tullut manaa bensiinin hintoja.

Paikallisen kaupan henkilökunta puolestaan voisi kertoa ulkomaisista vierailijoista, joita täällä sentään käy ihan kiitettävä määrä. Kustavintien varressa kun elämme, niin selvähän se on, että kaupan asiakkaista osa on muilta mailta. Sen verran vahva houkutin on Kustavi. Voi tietysti olla, että ulkomaiset arvovieraat ovatkin "vain" ulkosuomalaisia lapsuutensa maisemia katselemassa, mutta sitähän ei tiedä, ennen kuin kysyy kaupan väeltä. Kaupassa voisi myös vaania itse arvoisa toimittaja ja tarttua kiinni näihin kiehtoviin vierailijoihin. Saisivat kertoa vaikutelmiaan Mietoisista, ennen ei matka jatku.

Seurapiiritoimittajan ominaisuudessa koluaisin läpi kaikki kylän tapahtumat. Esimerkiksi elokuun lopussa täällä on tapana ollut järjestää rakovalkea-ilta. Sinne voisi mennä observoimaan, siellä voisi selvitä Kuka Kukin On. Ja kuka esiintyy tapahtumassa päihtyneenä ja kuka on poissa.

Ruokakriitikkona olisin kiireinen: paikallinen huoltoasema on tehnyt uuden aluevaltauksen ja tarjoaa nyt myös lounasruokaa tiloissaan. Terassikin on. Toinen paikallinen ravintola, Tumikuu, saisi käydä huoltoaseman kanssa veristä kilpaa suosiostani. Mitään Michelin-tähtiä en voisi tarjota, mutta ehkä pikkuruiset tyhjät lautaset ravintola-arvioissa olisivat hyvä symboli? Mitä enemmän pikkuisia tyhjiä lautasia, sen parempi paikka. Yksinkertaista!

Aina välillä päätoimittaja voisi kutsua kulttuuritoimittajan luokseen ja pitää tiukan puhuttelun. Jos ei juttujen taso parane, niin etsitään työhön joku toinen, joka kirjoittaa sydänverellään. Myös kolumnisti saisi satikutia kuivista tarinoistaan. Henkilökunta pitää pitää kurissa ja Herran nuhteessa, ei muuten tulosta synny.

Mietoisten Sanomat olisi varmasti menestys. Kilpailisin menestyksekkäästi Erkon imperiumin kanssa. Ainakin kaksi ihmistä ostaisi mainiota lehteäni: PuoLiskoinen ja minä. Tyvestä puuhun noustaan!

Henrik Tikkanen ja hartiasärky

Luin Henrik Tikkasen omaelämänkerralliset kirjat Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 28. Melkoinen purkaus omien vanhempien elämäntyyliä vastaan. Melkoinen avoimuuden aarre-aitta. Tikkanen kuvaa omat ja vanhempiensa rakkaus- ja seksijutut suoraan ja kaihtelematta. Hän ei myöskään välttele ongelmista puhumista, esimerkiksi nyt alkoholiongelmasta. Ei silloinkaan, kun se koskee häntä itseään. Ei kaunistelua, ei karttelua, vaan suoraa puhetta.

Luin kirjat yhdeltä istumalta ja sain hartiasäryn. Pian on aika vierailla taas kerran hierojan luona.

Maailman vanhin bändäri?

Leonard Cohen tulee Suomeen lokakuussa. Niin vähän kuin nykymusiikki minua innostaakin, niin tässä olisi kyllä poikkeuksen paikka. Leonard Cohen ei nimittäin ole vain laulaja, hän on monilahjakkuus: kirjoittaa musisoinnin lomassa romaaneja (joista Lempileikki on nyt luettavanani) ja runoja.

Leonard Cohen on 73-vuotias. Minä olen 36. Voisin alkaa maailman vanhimmaksi bändäriksi. Ängetä "backstagelle", niin kuin ne kuuleman mukaan tekevät. Sitten voisin keskustella kiihkeästi idolini kanssa erilaisista säryistä ja kolotuksista, kuten nyt vaikkapa tuosta vasemmasta polvestani, joka aina kylmän ja kostean sään myötä alkaa oikutella. Aika aikaa kutakin!