Avainsana: ikonimaalaus

by Ninni

Pohjustavaa puhetta

Pyörähdin tänään pikaisesti Raisiossa, ikonimaalauskurssin pitopaikassa. Osasin ajaa sinne ihan ilman epäröintiä – on tainnut reitti upota selkäytimeen asti. Siellä oli meneillään toinen kurssi, mutta sain vaihtaa pari sanaa opettajan kanssa. Hän muisti minut, muisti nimeltä – ensin olin imarreltu ja iloinen, mutta sitten epäilys valtasi mielen. Entä jos minut muistettiinkin hämmästyttävän taitamattomuuteni takia?

Ikonipohjien tilanne on tänä vuonna kuuleman mukaan huono. Niitä ei ole toimitettu mitenkään runsaalla kädellä. Löysin kuitenkin vapaana olevista kaksi sopivaa PuoLiskoiselle ja minulle. Nämä uudet ovat isompia kuin edelliset ikonipohjamme, suuremman mitat ovat tällä kertaa 21 x 26 senttimetriä. Toinen on sitä hiukan pienempi. 

Minulla oli ollut koetteleva aamu – en pitkään aikaan kyennyt löytämään kodin- ja autonavaimiani mistään, soittelin hätääntyneitä valitussoittoja PuoLiskoiselle ahdistuen avaimettomuudesta ja lähdön välttämättömyydestä – joten olin opettajan tavatessani vieläkin melko agitoituneessa tilassa. Siksi unohdin kysyä valkoviinin ja keltuaisen suhdetta. Uskoisin kuitenkin muistavani sen viime kesältä: noin yksi osa keltuaista, kaksi valkoviiniä. 

Hopeasormi

Näin tänään kirjastossa miehen, jolla oli jokaisessa sormessaan hopeinen sormus, myös peukalossa. Mietin, että hänen täytyy aina suihkun jälkeen pujotella ne sormiinsa yksi kerrallaan ja hän sen tekee myös. Eikä koe sitä ärsyttävänä, hassuna tai turhana. Itse kokisin. 

Minulla on neljä sormusta. Timanttisormus vasemman käden keskisormessa – ylioppilaslahja jo edesmenneeltä isoäidiltäni – ja kolme sormusta oikean käden nimettömässä. Näin on hyvä!  

by Ninni

Ratas on nyt alkanut pyöriä..

Ikonimaalauskurssimme alkaa ensi viikolla ja tiettyä valmistautumisen tunnelmaa on jo ilmassa. PuoLiskoinen on yllyttänyt minua soittamaan kurssin vetäjälle ikonipohjista – taidamme tarvita hiukan suuremmat pohjat kuin edellisellä kurssilla ja siitä kai olisi hyvä ilmoitella etukäteen. PuoLiskoinen on myös ihmetellyt sitä, ettemme ole vielä saaneet laskua kurssista. Ettei vain olisi hukkunut postissa?

Minunkin sisälläni ratas on nyt alkanut pyöriä. Aion ostaa vihkon, johon alan tehdä ikonimaalausaiheisia muistiinpanoja. Kurssilla asiat tietysti pysyvät mielessä, mutta jakson päättyessä pää tyhjenee kuin puhkaistu ilmapallo. Ei ole mukavaa aina aloittaa uudestaan tiedollisesta nollapisteestä.

PuoLiskoinen ehdotti myös sankirin sekoittamista täällä kotona valmiiksi, ettei tarvitse kurssilla alkaa siihen aikaa käyttää. Siitä seoksesta syntyy kasvojen väri.

Olen silmäillyt pappismunkki Arsenin teosta Ikonikirja: historiaa, teologiaa ja tekniikkaa ja helpotuksekseni huomaan sen olevan aika käytännönläheinen opas, jonka avulla voi myös verestää muistiaan ihan näissä konkreettisimmissakin kysymyksissä.

Ikonimaalauksen lisäksi myös kaikki muu visuaalinen on alkanut taas kiehtoa. Tahtoisin oppia ottamaan kunnollisia valokuvia, mutta se vaatii aikaa. Kysyy myös kärsivällisyyttä oppia tuntemaan kameran ominaisuudet ja mitä sillä oikeasti voi tehdä. Haluaisin kuvata ihmisiä – ihmiset kiinnostavat minua. Kadulla nähty kiireinen ihminen, tärkeänä kuin muurahainen. Tai sitten alakuloinen ihminen, silmissään katse kuin surullisella eläimellä.  

Tänään..

Sireenit pihallamme ovat vaaleanvioletissa kukassaan. Tuuli riepoo vaahteraa, sen lehdet kiiltävät sadevedestä. Olohuoneessa palaa tuoksukynttilä ja Sibelius soi CD-soittimesta.

Kävin kaupassa: siellä hapan nainen valitsi sipuleita kasvoillaan sellainen ilme, ettei mikään oikein kelpaisi. Mutta kun on pakko ostaa, muutakaan ei voi!

Lainasin kirjastosta Robert Servicen kirjan Lenin ja nyt huomaan sen olevan kirjahyllyssäni kulmittain Montefioren Stalinin kanssa. Stalin on pitkällään ja Lenin pystyssä: muodostuu 90 asteen kulma. Sen kulman sisälle mahtuu kokonaisten kansakuntien kärsimys.

by Ninni

Ikonimasennus

Olin tänään paikallisessa kirjastossa, jossa oli myös kirjojen poistomyynti. Tietysti sorruin ostamaan, kuinkas muuten – sattui olemaan poistettavien joukossa Merete Mazzarellan kirja Esitettävänä elämä. Ja juuri kun itse olen pitänyt pitkät puheet siitä, kuinka kirjoja ei saa enää kertyä meille! Alakerrassa ovat kirjahyllyt täynnä ja tilanne alkaa olla siltä osin aika hallitsematon.  

Kirjastossa oli myös Sinikka Rikkilän ikoninäyttely. Katsoin ja masennuin oman taitamattomuuteni vuoksi. En käsitä kuinka Sinikka Rikkilä saa maalaamiensa pyhien ihon niin tasaiseksi ja silmät niin eläviksi. Oma, itse maalattu ikoni näyttää hyvältä kun sitä katselee täällä kotinsa yksinäisyydessä. Vertailusta tulee paha mieli. 

by Ninni

Ikonin Aika

Miten ihmisten maailmankuvaan vaikutti lentolaitteiden keksiminen? Tai avaruuden valloitus? Ihminen ei koskaan enää katso maailmaa samoin silmin, kun on kerrankin nähnyt pellot allaan tilkkutäkkinä ja järvet pikku lätäkköinä. Saati nähtyään kuvan maapallosestamme avaruudesta käsin: kaunis sinivalkoinen pallo keskellä mustaa, tyhjää avaruutta. Kuinka yksin olemmekaan.

Tämä ajatus tuli mieleen katsellessani Tarkovskin Andrei Rublevia, sitä alkua, jossa alkeellisella kuumailmapallosysteemillä lentoon nouseva ihminen kokee pienen hetken ajan lintuperspektiivin.

Andrei Rublevia katsoo eri tavalla koettuaan omakohtaisesti ikonimaalauksen ihmeet.

Eilinen oli monessakin mielessä Ikonin Aikaa: tuo elokuva, jota katselin silmät ristissä, väsyneenä mutta kyvyttömänä nukkumaan ja sitten PuoLiskoisen tarjoama ihana yllätys ikonikalenterin muodossa. Hän poikkesi kotimatkallaan ostamassa sellaisen vuodelle 2009. Ihania, ihmeellisiä, suuria ikonin kuvia vuoden jokaiselle kuukaudelle. Oikein alkoi odottaa kevättä ja mahdollisuutta päästä taas uudelle ikonimaalauskurssille. Kalenteria katsoessamme alkoi taas tuntua siltä, että maalaamme varmasti vielä maailman kaikki ikonit. Niin paljon suunnitelmia tuntui molemmilla olevan.

Joskus jotkut nykyaikana tehdyt ikonit epäilyttävät minua. Ne ovat liian siistejä, liian sieviä – kauniita kuvia. Kauneudessa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta jotkut näistä nykyikoneista tuntuvat kuuluvan enemmän järjen maailmaan kuin tunteen.

by Ninni

Sormet öljyssä

Vietimme perjantaita sormet öljyssä. Ikonit saivat vihdoin tarvitsemansa viimeistelyn ja imivätkin itseensä öljyä ihan kiitettävästi. Erityisesti reunapäädyt tuntuivat olevan ahnaita: PuoLiskoinen sanoi sen johtuvan puun rakenteesta.

Kummallinen juttu: öljykerroksen alla ikoniin kuvatut kasvot tuntuivat kuin elävän. Ne näyttivät kauniimmalta kuin öljyttä. Jälleen kerran koin vanhan maalausmenetelmän lumouksen.

Nenä kirjassa

Luen edelleen Simone de Beauvoiria (vuorotellen Quo vadiksen kanssa). Nyt olen päässyt Maailman menoon. Ollakseen naisasianainen de Beauvoir oli suhteessaan Sartreen kaikkea muuta kuin taisteleva feministi. Joskus suorastaan suututtaa se lammasmainen alistuvuus miehen mielen suuruuden (?) edessä. Radikaalit omaksuivat kielteisen asenteen avioliittoa kohtaan, mutta eipä näytä vapaa suhdekaan olevan onnellistuttavampi. Ainakin de Beauvoirin kohdalla se merkitsi jatkuvaa, raastavaa epävarmuutta: Sartren uusin löytö saattoikin osoittautua harmonisemmaksi kumppaniksi ja koko kolmikkotilanne kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Minun on vaikea yhdistää Sartren kirjoituksia vapaudesta, valinnasta ja vastuusta hänen elämäntapaansa. Muutenkin näitä elämänkerrallisia kirjoja lukiessa tuntee vastahangan heräävän koko miestä kohtaan.  

 

by Ninni

Syntymäpäiväkuumetta

20. päivä lähestyy lujaa. Olen jo selaillut kaikki uudet ja vanhat suosikkikakkureseptini läpi toivoen löytäväni Sen Oikean. Loppujen lopuksi nainen täyttää 36 vuotta vain kerran. Äidinäitini muuten kuului niihin naisiin, jotka äskeistä toteamustani uhmaten täyttivät kaksikymppisen vuosia uudestaan ja uudestaan. Tätä jatkui aina siihen asti kun kasvavien lasten huomautukset ("jos sinä äiti olet nyt 27, niin saitko minut 17-vuotiaana?) lopettivat tämän nolon tavan.

Kakkureseptejä selatessa katse pysähtyy yhä useammin kinuskikakun moniin variaatioihin. Minä olen kinuskihullu – perinteinen marjahillokermavaahtotäyskäri ei ole suursuosikkini. Katselen arvioiden myös pikkuleipäreseptejä ja kuivakakkuja. Pakastimessa on vielä runsain mitoin viimeksi leipomaani tiikerikakkua, joten mitään pakottavaa tarvetta leipomisriehalle ei ole. Mutta se on mukavaa ja lopputulos on nautinnollinen. 

Mitä enemmän vuosia tulee, sitä vahvemmin muistan makujen kautta. Tunnen nostalgiaa: tahdon palata lapsuuden makuihin, joihin kuuluivat äidin sunnuntaisokerikakut ja harvemmin leivottu bostonkakku. Aina kuivakakkuja paistaessani tunnen olevani osa suvun naisten ketjua, pitäväni yllä perinnettä. Vuokakin on perinteinen: se hiukan kolhiintunut alumiininen, jossa syntyvät parhaat kakut. Kaikki nämä uudet ruusunmalliset sun muut kahvikakkumuotit ovat kauhistus. Puhumattakaan nyt silikonivuoista! Oman vuokani toin mukanani muuttaessani Lappeenrannasta Turkuun ja se on kulkenut mukanani aina vuoteen 2008 asti. Ja saa kulkea edelleenkin. 

Maistuiko äidin sokerikakku hyvältä siksi,  kun Suomessa ei 70-80-luvuilla ollut vielä tällaista makeisten ynnä muiden ylitarjontaa kuin on nyt? Luultavasti se on yksi osatekijä. Nykyisinhän kuulemani mukaan lapset saattavat syntymäpäivillä jättää täytekakun kokonaan koskematta. Tarjolla kun on niin paljon kaikkea muutakin ja lapset ovat "nähneet jo kaiken" mitä kakkuihin tulee.  

Miksi en yksinkertaisesti osta kakkua Aschanilta tai Naantalin Aurinkoisesta? Ehkä siksi, että silloin ei kotonani tuoksuisi paistuva kakku. Ehkä siksi, että silloin saisin tuntemattomien käsien toki taitavasti tekemän tuotoksen, jossa kuitenkin maistuu joku keinotekoinen, teollinen. Mitä se on, vaniljakreemijauhettako? Joku ääni sisälläni kuiskaa, että itse tekeminen on arvokasta. Kakun voi tietysti ostaa, mutta silloin luovutaan vain rahasta. Kun tekee itse, niin luopuu vapaa-ajastaan. Se merkitsee. Ehkä vaivannäkö sai äidin kakun maistumaan niin hyvältä, vaikkei siinä ollut päällä mitään marsipaanista tehtyä Hulk-hirvityksen kuvaa. 

Ikonit valmiina kohti uusia haasteita!

PuoLiskoinen jo ennättikin omaan blogiinsa laittaa kuvan taiteilemastaan hienosta pyhästä Januariuksesta. Minun pyhää Paulaani ei tulla näkemään ennen kuin samainen PuoLiskoinen ehtii auttamaan tämän blogin asetusten kanssa. Kuvien laittaminen tänne tuntuu olevan joko työn ja tuskan takana, tai sitten suoranaisesti mahdotonta.

PuoLiskoisen pyhä kaipaa vielä päälleen samanlaista emulsiohuntua kuin mikä verhoaa minun pyhäni hahmoa ja ikonini taustaa. Hän lisää sen huomenna, kunhan tämänpäiväiset maalaukset ovat kuivuneet. Minä emulsioin ikonini tänään, viimeisen kurssipäivän aikana.  

Suunnitelmissamme on jatkaa ikonimaalausta. Ikonimaalarit vaikuttavat todella mukavilta ihmisiltä ja kurssilla meitä ohjannut Mari Zabyshnyi on suoranainen kärsivällisyyden ja mielenmaltin mallikappale.

Vigilia kruunasi ikoniviikkomme.  

by Ninni

Viittä vaille valmis

Mietin valmiin käsitettä. Mitä siihen sisältyy – mitä se on? Ikonimaalauksessa keskeneräisen ja valmiin raja on häipyvä. Minä olen päättänyt, että ikonini on nyt "valmis". Joku toinen voisi valita keskeneräisyyden: viilata viitan laskoksia, laittaa niihin lisää sävyjä. Tehdä kasvot paikoitellen uudestaan. Joku muu maalari olisi voinut olla valmis jo ennen minua: jättänyt viimeisen lasuurin kasvoista pois, maalannut reunat ehkä ohuemmin, jättänyt maalikerroksia pois.

Jokin vain sanoo sisälläni, että tässä on päätepiste. Vuorovaikutus ei tietysti lakkaa, vaan tästä se oikeastaan alkaa entistä syvemmin, onhan pyhä nyt katsottava ja katsova.

Ikonini alkoi elää, kun pupillien viereen hentoisella siveltimellä pistin valopisteet.

Viimeinen silaus on ohut kerros pelkkää emulsiota kuvan päälle. Sitten se saa kuivua vähintään kaksi viikkoa, jonka jälkeen öljyän sen.

Ikoni ja ihminen, ihminen ja ikoni. Kumpikin yhtä valmiita, tai yhtä keskeneräisiä. Ihminenkin on eräänlainen ikoni ja ikonin tavoin ihmisessäkin olisi aina jotain paranneltavaa ja viilattavaa. Mutta me kelpaamme myös ilman niitä parannuksia. Ja mistä sen tietää – joskus joku "parannus" voi tuntua idean tasolla hyvältä, mutta käytännössä se pilaa koko työn.

Väsyttää. Kaipaisin kunnon niska-hartia -hierontaa. Tämä viikko on ollut mullistava kokemus. Toisaalta olen helpottunut, kun se on ohi ja paluu normaaliin on edessä. Huomenna teen sen emulsiokuorrutuksen ja vien ikonin kotiin kuivumaan. Tässä kesäkuun aikana täytyy pistäytyä Akateemiseen kirjakauppaan ja etsiä purnukka, jonka kyljestä löytyvät sanat drying linseed oil.

by Ninni

Arka ja hemmoteltu (?)

Ikoni muovautuu vähitellen. Tausta on maalattu (kolmeen kertaan!) ja kehys myös. Ja tänään pyhä Paula sai silmät. Sain taiteiltua sen tekstinkin kuvan yläreunaan, siis sen, joka ilmoittaa katsojalle hänen nimensä. Ennen ikonimaalausta hain Raision kirjastosta lisäinnoitusta: lainasin piispa Arsenin Ikonikirjan ja Ikoneja kansalle.  

Viime päivien ajan on takki ollut todella tyhjä. Pyhät kuvat vain ovat pyörineet päässä. En usko enää koskaan katsovani ikoneja samalla tavalla kuin ennen. Ennen en käsittänyt maalatun ikonin olevan elävä aivan eri tavalla kuin painokuva. Enkä käsittänyt ikonimaalauksen olevan kaksisuuntaista liikettä maalattavan pyhän ja maalaajan välillä.

Viisaita sanoja vuodelta 1917

Lainasin myös hauskan kirjasen nimeltään Kanna itsesi kauniisti: esiäitien ohjeita & neuvoja Suomen naisille. Kirja on lystikäs sitaattikokoelma menneiden vuosikymmenten viisauksia. Vuodelta 1917 olevassa kirjassa Tyttöjen kotitöitä opastetaan nuoria naisia sopivasta lämpötilasta: "Lämpöisessä tulee araksi ja hemmotelluksi. Sopivin lämpö asuinhuoneissa on 14-18 astetta."

Olen arka ja hemmoteltu. Minulle tuollainen 22-24 astetta on sopivin. 

by Ninni

Sellakkaa ja sinolia

Aloitteleva ikonimaalari oppii paljon uusia sanoja. Hän oppii niitä siinä samalla kun tekee: sellakka tulee tutuksi kultauksen yhteydessä ja pensseli puhdistuu tärpätin lisäksi myös sinolilla.

Pääsin tänään kultaamaan suojeluspyhäni sädekehän. Kullan kiinnittäminen ikoniin oli helppoa, vaikeampaa sen sijaan oli juuri tuon sellakan levittäminen tasaisesti ja nopeasti sädekehän alueelle.

Kasvonpiirteiden "valaiseminen" ei myöskään ole leikintekoa. Onnistuessaan kokee kuitenkin suurta iloa. Olen itse ollut onnekas värien sekoittamisen suhteen. Minusta pyhän viitta, aluspuku ja kasvot ovat hyvän väriset.

Baletti: raukeaa ja velttoa

Balleriinailin ennen ikonimaalausta. Ikonimaalaus on sekoittanut ateriarytmini totaalisesti: menin balettiin hyvin ravitussa tilassa, eikä sellainen ole kovin kannattavaa. Kylläisenä olo on raukea ja veltto: ei silloin nouse jalka ja kiusaus fuskata liikkeissä kasvaa.

by Ninni

Kaksi palettiveistä

Ostin tänään Suomalaisesta kirjakaupasta tukun siveltimiä ja kaksi palettiveistä. Ne ovat apuvälineitä, kun sielulla ja sydämellä väkerrän elämäni ensimmäistä ikonia. Jos Luoja suo, niin pääsen kultaamaan sädekehän huomenna.

Työn alla on pyhä marttyyri Paula. Alkuun surin hänen asuaan: pelkkää tummaa merensinistä (tai merenvihreää, miten vain) viittaa, synkeää ja tasaista. Mutta ikonografi salli maalata aluspuvun eri väriseksi ja minähän tein siitä – yllätys yllätys – vaaleanpunaisen.

Ikonimaalauksessa on sääntönsä, mutta onneksi se sallii myös pieniä eroavaisuuksia joissakin asioissa, kuten nyt esimerkiksi aluspuvussa. Onni ja ilo oli suurimmillaan kun sain lisäksi taiteilla Paulalle helmirannekorun. Käsien asentoakin muutimme niin, että pyhä pääsee pitelemään ristiä kädessään.

Ihanneisoäiti

Ihanteellisen railakas isoäiti on Tove Janssonin Kesäkirjassa. Sellainen, joka sanoo lapsenlapselle: "Ole vaiti, tai oksennan päällesi!"