On satanut koko päivän. PuoLiskoinen oli käymässä metsästysseurassaan ja minä olen viettänyt aikaani makuasennossa lukien. Sateen ääni on mukavaa taustaropinaa, sateen sormet rummuttavat kattoa ja omat sormeni kääntelevät hiljaa kirjan sivuja. Edes musiikkia ei kaivata, tässä on kaikki.

Luin Helvi Hämäläisen romaanin Kolme eloonherätettyä. Se on Uuden Testamentin inspiroima kertomus kolmesta kuolleista herätetystä ihmisestä: Lasaruksesta, Nainin lesken pojasta Esaiaksesta ja Jairuksen tyttärestä Esteristä. Tarina kerrotaan Marian, Lasaruksen sisaren suulla. Hän kohtaa nämä kolme ja joutuu pohtimaan miksi juuri he? Millainen ihminen ansaitsee ihmeen ja voiko sitä ylipäätään ansaita? Ihme, kuolleista herättämisen ihme, on armoa. Sitä ei voi eikä tarvitse ansaita, se vain annetaan.

Maria – ja me hänen kanssaan – joudumme pettymään kuolleista herätettyjen arkipäiväisyyteen. Lasarus on voimakas ja kunnollinen, mutta tavallinen maamies. Esaias on mitätön ja ulkonaisesti heikko nuorukainen, jonka ainoa merkittävä piirre on hyvyys eläimiä kohtaan. Jairuksen tytär Ester on turhamainen ja uhmaa isäänsä karkaamalla pakanan vaimoksi. Kaikki kolme myös suhtautuvat heille tapahtuneeseen eri tavalla: Lasarus tahtoo ihmisten unohtavan häntä kohdanneen ihmeen, Esaias kerskuu sillä lapsellisesti ja Ester kieltää sen kokonaan.

Maria itse sortuu valehtelemaan ja esittelemään komeaa legioonalaista kuolleista herätettynä mitättömän Esaiaksen asemasta. Komea ulkomuoto ikään kuin oikeuttaisi juuri tuon ihmisen valinnan. Kuolleista heränneen on inhimillisen järjen mukaan pakko olla jotenkin erilainen ja poikkeuksellinen.

Mietin kuinka vaikeaa on olla ihminen, jota ihme on koskettanut. Sellainen ihminen on lopun elämäänsä ihmeen koskettama, hänelle tapahtuneen ihmeen leimaama. Ehkä Lasaruksen ratkaisu oli viisas: ympäristön on parempi unohtaa, koska muuten ihminen ei koskaan saisi ihmeeltä rauhaa. Hän ei olisi enää oma persoonansa, vaan vain joku, jolle on tapahtunut jotain eriskummallista. Kuka haluaisi elää elämänsä kummastelun kohteena ja Ihmisenä, Joka Heräsi Kuolleista?

Ihme on ilo, mutta ei yksiselitteinen sellainen. Ihme on myös raskas taakka kannettavaksi. Menettääkö ihme arvonsa kohdistuessaan "tavalliseen" ihmiseen, vai eikö se juuri silloin ole suurempi ja merkittävämpi? Ja ihmiset pelkäävät ihmettä, haluavat mielellään kieltää sen ja selittää sen pois. Ihmeen kohdannut naapuri voi silloin joutua sijaiskärsijäksi pelon muuttuessa vihaksi.