Törmään usein kiinnostavaan ilmiöön: ihmiset tuntevat minut, minä en tunne ihmisiä. Enemmän kuin yhden kerran olen kuullut tuntemattomien ihmisten sanovan: "Olen nähnyt sinut usein.." Itse olen näissä tilanteissa se, joka ei ole nähnyt mitään tai ketään.

Minulle ensinnäkin autossa istuvat ihmiset muuttuvat näkymättömiksi. Heitä "ei lasketa". En koskaan kävellessäkään katso ohiajavia autoja – vaikka ilmeisesti niistä katsotaan kävelijöitä – tai niiden ihmissisällystä. Se voi johtua huonosta näöstäni, autojen nopeasta kulusta tai ikkunalasien heijastuksista. Tai sitten siitä, että mieli on täynnä omia mietteitä, harhailen ajatuksissani jalat kiinni tiessä mutta mietteet korkeuksissa pilviä tavoitellen.

Pyöräilijät tekevät itsensä näkymättömiksi käyttäessään kypärää. He viuhahtavat ohi sellaista vauhtia, ettei piirteitä ehdi havaitsemaan. Oikeastaan huomaamiskynnyksen ylittävät lähinnä toiset kävelijät. He elävät samassa nopeudessa, kävelijän tahdissa, itseni kanssa. Myös korkeus on sama: kävelijän korkeus on noin 160-190 senttimetrin korkeudella maasta. Ja yhteinen pystyasento yhdistää! Ohi kävelevät kävelijät ovat kahisevia tuulipukuja ja kontekstistaan irrotettuja keskustelunpätkiä, jotka joskus jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi minut havaitaan, mutta minä en havaitse? Miksi me ihmiset havaitsemme eri asioita? PuoLiskoinen jopa tunnistaa ihmisiä heidän autojensa perusteella ja muistaa meidän ajokkiemme rekisterinumerot. Minulle autot ovat vain ohi vilahtavia värejä: tumman sinistä, kirkkaan punaista ja keltaista.

Minä havaitsen valikoivasti. Huomaan Laajoen kimaltavan pinnan ja vesilinnun sulkien kiiltävän pehmeyden. Näen kukkivat kukat ja hiirenkorvalla olevat puut. Naapurin kissan vaaniva käynti rekisteröityy myös tajuntaani. Koneita en huomaa, enkä teiden nimiä tai numeroita. Ja samalla kun havaitsen niin minut havaitaan. Minkälaisena – sitä en osaa sanoa. On sellaisiakin kävelyjä, joiden aikana en oikeastaan havaitse mitään. Eräänlainen automaattiohjaus on päällä ja jalat kulkevat, mutta mieli on kiinni luetussa kirjassa tai muistossa. Silloin muutun subjektista objektiksi. 

Lukulampun alla..

.. ovat olleet John Deweyn Art as experience ja Simone Weilin Painovoima ja armo. Simone Weil on ihmeellinen: huomaan pitäväni hänen ajatuksistaan nyt eri tavalla kuin muutama vuosi sitten. Löydän aina vain uusia kohtia, joissa on jotain koskettavaa ja totta. 

Tässä yksi: "Minulla on yhä taipumus levittää pahaa ympärilleni. Ihmiset ja esineet eivät ole minulle kyllin pyhiä. Kunpa voisin olla tahraamatta mitään, vaikkapa itse olisin enää vain pelkkää lokaa. Olla tahraamatta mitään edes ajatuksissani. Pahimpina hetkinäni en tuhoaisi kreikkalaista kuvapatsasta enkä Giotton freskoa. Miksi siis mitään muutakaan? Miksi tuhoaisin esimerkiksi tuokion jonkun ihmisen elämästä, tuokion, joka saattaisi olla onnellinen." -Niin totta!