Olen viime aikoina seikkaillut ympäri blogosfääriä kalastellen itselleni hyvää luettavaa. Kaksi mielenkiintoista löytöä ovat vanhoillislestadiolaisten maailmasta: Torvi ja Pölökky. Minusta on oikeasti mielenkiintoista kurkistaa näiden kahden avatun ikkunan kautta elämäntapaan, joka jää monelle valtaväestön edustajalle vieraaksi.
Lestadiolaisten osa ei ole helppo. Olen tuntenut muutaman, eivätkä he koskaan ole harrastaneet käännytystoimintaa, tai edes tuoneet vakaumuksiaan esille näkyvällä tavalla. Silti joskus tuntuu kuin heidän elämäntapansa koettaisiin uhkaavaksi ihan vain pelkän olemassaolonsa vuoksi.
Lestadiolaisuudesta tiedetään kovin vähän ja sekin vähä on yleensä negatiivista. Ehkäisykielto, alkoholikielteisyys ja telkkarittomuus taitavat olla niitä yleisimmin tiedettyjä asioita. Näiden perusteella moni on jo valmis luokittelemaan lestadiolaiset onnettoman elämän eläjiksi.
Onko oikeasti mahdoton ajatus, että joku nainenkin saattaisi haluta suuren perheen? Jos on kasvanut ympäristössä, jossa monilapsiset perheet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, niin kai tuo elämäntapa voisi tuntua aika luontevalta valinnalta. Mitä taas alkoholiin tulee, niin kieltämättä absolutistin tie alkaa itsestäkin vaikuttaa houkuttelevalta, ainakin jos vaihtoehtona on tämä naula päähän/pellit kiinni-juomiskulttuuri. Telkun puute ei välttämättä ole mikään tragedia: sen tuijotukselta pois jäävä aika voi nimittäin tarkoittaa (sen suurensuuren) perheen yhteistä aikaa. Ei yhtään hullumpi juttu?
Suomalainen taitaa olla valmiimpi sallimaan vierasmaalaiselle ja vierasuskoiselle "ahdasmielisinä" pitämänsä näkemykset kuin sietämään niitä toisessa suomalaisessa. Tietyt seksuaalieettiset linjaukset (esimerkiksi homoseksuaalisuutta koskevat) tunnutaan hyväksyvän paremmin muslimilta kuin kristityltä.
A propos, muslimit. Löysin myös mielenkiintoisia nuorten musliminaisten blogeja. Kirkon penkistä moskeijan lattialle on suomalaisen, islamiin kääntyneen – tai palanneen – blogi. Valitun kirjoitustavan vuoksi ("write a minute") nimenomaan arki näyttäytyy hyvin lukijalle. Eurabiakin on mielenkiintoista luettavaa, tosin ote on enemmän fiktiiviseen kerrontaan taipuvainen.
Muslimit ovat tunnetusti melkoisen demonisoinnin kohteita. Islamiin kääntyneet ovat kuitenkin minun mielestäni tehneet johdonmukaisen ratkaisun. Kaikille ei sovi tämä meidän "tee-mitä-haluat-kunhan-se-ei-vahingoita-ketään" -etiikkamme. Jotkut haluavat enemmän rajoja ja selkeämmät säännöt. Joidenkin mielestä niissä on enemmän mieltä kuin tässä karkkilaarikulttuurissa. Suotakoon se heille. Mistä sen tietää, vaikka me suomalaisetkin voisimme oikeasti oppia jotain muslimikulttuurista, joka on paljon muutakin kuin vain kunniamurhia ja terrorismia. Toivossa sopii elää.
Vallankumouksellinen vallasnainen
Luin Sofka Zinovieffin kirjan Punainen ruhtinatar. Zinovieff kertoo siinä isoäitinsä – ja kaimansa – elämäntarinan. Kerronnan kohteena ollut Sofka syntyi Sofka Dolgorukajana Pietarissa vuonna 1907. Ruhtinassuvun etuoikeutettu lapsi näki keisarivallan iltaruskon ja pakeni vallankumousta vuonna 1919. Hän oli yksi HMS Marlboroughilla Englantiin seilanneista pakolaisista, leskikeisarinna Marian ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin matkakumppani.
Myöhemmin elämässään Sofka Dolgorukova solmi kaksi avioliittoa: ensimmäisen ruhtinas Lev Zinovieffin kanssa ja toisen englantilaisen Grey Skipwithin kanssa. Omakohtainen tutustuminen köyhyyteen teki naisesta elämänikäisen kommunistin, joka myös kuului puolueeseen ja toimi siinä aktiivisesti. Hän edusti omana aikanaan huomattavan vapautunutta elämäntapaa jättämällä lapsensa muiden huostaan ja pitämällä itse rakastajia (elämänsä loppupuolella hän ynnäili lukumäärän olleen yli sata), sekä juomalla reippaasti. Hän sortui myös itsemurhayrityksiin, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet. Sofkan äiti sen sijaan onnistui päättämään elämänsä oman käden kautta. Äitiä ja tytärtä yhdisti voimakas viehtymys päihteisiin.
Kirjan kirjoittajan tutustuminen isoäidin elämään vei matkalle Pietariin, Krimille ja Pariisiin. Ympäri Eurooppaa hajonneen suvun jäsenet auttoivat kirjoittajaa omilla muistikuvillaan isoäidistä. Tämä kirja on kauttaaltaan nautittavaa luettavaa ja sen sisältämät vanhat valokuvat luovat todellista menneen maailman tunnelmaa. Mitä tahansa mieltä lukija mahtaakaan olla punaisesta ruhtinattaresta ihmisenä, niin tylsäksi ei häntä eikä hänen elämäänsä ainakaan voi kutsua.