Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea

PuoLiskoisen loma on alkanut. Sen kunniaksi kävimme eilen kolmessa eri kirjastossa: Mynämäellä, Naantalin Lietsalassa ja Raisiossa. Saamamme saalis osoittautui paremmaksi kuin hyväksi: olen uppoutunut Simone de Beauvoirin Perhetytön muistelmiin.

Osaan samaistua tähän erityisesti nuoren aikuisuuteni idoliin, olinhan lapsena itse samaa maata. Kun de Beauvoir kuvaa vähäistä kiinnostustaan "orgaanisiin elämänilmiöihin", niin teksti voisi olla kuin suoraan omasta kynästäni. Minäkään en koskaan kuulunut niihin pikkutyttöihin, jotka intomielisinä leikkivät kotia ja hoivasivat vauvanukkeja. Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea, koska en sellaista halunnut. Pehmoeläimet taisivat olla lähinnä hoivattavia objekteja omassa lapsuudessani.

Barbit tulivat kuvaan myöhemmin, mutta niiden seikkailut olivat kaukana parinmuodostus- ja kotileikistä. Minun barbini kävivät sotaa ja kokivat ihmeellisiä seikkailuja, joista yksikään ei sijoittunut synnytyslaitokselle. Barbien ajoittain tarvitsemat muotiluomukset syntyivät äideiltä sosialisoiduista huiveista, jotka kiepattiin hoikkien vyötäröiden ympärille iltapukutyyliin. Ei siinä tullut paljon harjoiteltua nukelle ompelemisen iloja.

Muistelot menneestä ovat kiehtovia. Simone de Beauvoiria edelsi Merete Mazzarella-kausi, jonka aikana luin Illalla pelataan Afrikan tähteä, Ensin myytiin piano, Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin. Joissain näissä kirjoissa oli hätkähdyttävä paljastus: Merete Mazzarellan ensimmäinen nimi on Signe. Kulmakarvani kohosivat huippukorkeuteensa. Signe?* Aina sanotaan, ettei nimi miestä (tai naista) pahenna, mutta en osaa kuvitella Signeä kirjoittamassa mainitsemiani kirjoja.

Signestä tulee mieleen sellaiset 70-lukuiset "kissalasit", himppusen ylöspäin kaartuvat mummosilmälasit, tiukka permanentti ja ankarat suupielirypyt. Signe voisi olla nainen, joka yhtään ikäänsä ajattelematta pukeutuu olkaimettomaan iltapukuun ja antaa käsivarsien löysän ihon näkyä koko maailmalle. Meretessä puolestaan on jotain etelämaalaista lumoa, eksoottisen perhosen siiven hipaisu. Ja tummia öitä tähtitaivaan alla, jonka tähdet ovat ihan eri asennossa kuin täällä pohjolassa. 

Ratkaisu dopingmurheisiin

Keskusrikospoliisi joutuu tekemään lisätutkimuksia suomalaisen hihtourheilun dopingsekoiluista. Sääliksi käy poliiseja: ikävystymisen vaara heitä uhkaa.

Olen totaalisen kyllästynyt näihin douppaamisuutisiin. Taitaa sellainen urheilija olla harvinaisuus, joka ei käytä jotakin. Jotkut vain osaavat salata käyttönsä paremmin kuin toiset. Käyttäminenhän ei ole mikään ongelma, mutta kiinni jääminen on. Onko kukaan enää oikeasti niin naiivi, että kuvittelee maailman huipulla pärjättävän ilman "apua"?

Näiden sotkujen selvittelyä perustellaan silläkin, että urheilijat ovat nuorison ihanteita ja siksi on kaikkinainen piikittely ja narkkaaminen tuomittava ankarasti. Niin, siis kuka on niin yksinkertainen, että opettaa lapsosensa ihailemaan urheilijoita kaikista maailman ihmisistä? Eiköhän kannattaisi ihannoida ennemminkin vaikka joitakin historian suurmiehiä ja mahtinaisia.

Tiedän muuten takuuvarman ratkaisun näihin pikku piikittelyjen aiheuttamiin ongelmiin. Se touhu loppuu tasan samalla hetkellä, kun urheilijoille lakataan maksamasta naurettavia rahasummia heidän voitoistaan. Se lakkaa sillä hetkellä, kun ei enää tipu tontteja ja kultapokaaleja mannana taivaalta. Doping ei ole murhe silloin, kun urheilu palaa harmittomaksi huviksi, jota ihmiset harrastavat ihan vain pysyäkseen kunnossa. Maine ja kunnia pelkästään – ilman rahallisia houkuttimia – eivät innosta ketään popsimaan nappeja tai ottamaan ruiskeita, joiden sisällöstä he eivät mitään tiedä tai ymmärrä.

*) Listaan tähän muutamia muita naissukupuolen kauhunimiä: Tarja, Katri, Sirkka, Varpu ja Raija. R-kirjain sopii minusta huonosti nimiin, en tiedä miksi tai mistä olen r-inhoni saanut. Ehkä r on hyväksytympi miesten nimissä, niissä se ei ahdista minua. Poikkeuksiakin tietysti on: esimerkiksi perinteiset nimet, Katariina, Laura yms. Niihin r sopii kyllä. Tuula, Eija ja Leila ovat muuten vain kaameita, vaikka niissä ei ole ärrää. Niistä vain tulee mieleen lavatanssit ja joku hirveä mekko.

by Ninni

Syntymäpäiväkuumetta

20. päivä lähestyy lujaa. Olen jo selaillut kaikki uudet ja vanhat suosikkikakkureseptini läpi toivoen löytäväni Sen Oikean. Loppujen lopuksi nainen täyttää 36 vuotta vain kerran. Äidinäitini muuten kuului niihin naisiin, jotka äskeistä toteamustani uhmaten täyttivät kaksikymppisen vuosia uudestaan ja uudestaan. Tätä jatkui aina siihen asti kun kasvavien lasten huomautukset ("jos sinä äiti olet nyt 27, niin saitko minut 17-vuotiaana?) lopettivat tämän nolon tavan.

Kakkureseptejä selatessa katse pysähtyy yhä useammin kinuskikakun moniin variaatioihin. Minä olen kinuskihullu – perinteinen marjahillokermavaahtotäyskäri ei ole suursuosikkini. Katselen arvioiden myös pikkuleipäreseptejä ja kuivakakkuja. Pakastimessa on vielä runsain mitoin viimeksi leipomaani tiikerikakkua, joten mitään pakottavaa tarvetta leipomisriehalle ei ole. Mutta se on mukavaa ja lopputulos on nautinnollinen. 

Mitä enemmän vuosia tulee, sitä vahvemmin muistan makujen kautta. Tunnen nostalgiaa: tahdon palata lapsuuden makuihin, joihin kuuluivat äidin sunnuntaisokerikakut ja harvemmin leivottu bostonkakku. Aina kuivakakkuja paistaessani tunnen olevani osa suvun naisten ketjua, pitäväni yllä perinnettä. Vuokakin on perinteinen: se hiukan kolhiintunut alumiininen, jossa syntyvät parhaat kakut. Kaikki nämä uudet ruusunmalliset sun muut kahvikakkumuotit ovat kauhistus. Puhumattakaan nyt silikonivuoista! Oman vuokani toin mukanani muuttaessani Lappeenrannasta Turkuun ja se on kulkenut mukanani aina vuoteen 2008 asti. Ja saa kulkea edelleenkin. 

Maistuiko äidin sokerikakku hyvältä siksi,  kun Suomessa ei 70-80-luvuilla ollut vielä tällaista makeisten ynnä muiden ylitarjontaa kuin on nyt? Luultavasti se on yksi osatekijä. Nykyisinhän kuulemani mukaan lapset saattavat syntymäpäivillä jättää täytekakun kokonaan koskematta. Tarjolla kun on niin paljon kaikkea muutakin ja lapset ovat "nähneet jo kaiken" mitä kakkuihin tulee.  

Miksi en yksinkertaisesti osta kakkua Aschanilta tai Naantalin Aurinkoisesta? Ehkä siksi, että silloin ei kotonani tuoksuisi paistuva kakku. Ehkä siksi, että silloin saisin tuntemattomien käsien toki taitavasti tekemän tuotoksen, jossa kuitenkin maistuu joku keinotekoinen, teollinen. Mitä se on, vaniljakreemijauhettako? Joku ääni sisälläni kuiskaa, että itse tekeminen on arvokasta. Kakun voi tietysti ostaa, mutta silloin luovutaan vain rahasta. Kun tekee itse, niin luopuu vapaa-ajastaan. Se merkitsee. Ehkä vaivannäkö sai äidin kakun maistumaan niin hyvältä, vaikkei siinä ollut päällä mitään marsipaanista tehtyä Hulk-hirvityksen kuvaa. 

Ikonit valmiina kohti uusia haasteita!

PuoLiskoinen jo ennättikin omaan blogiinsa laittaa kuvan taiteilemastaan hienosta pyhästä Januariuksesta. Minun pyhää Paulaani ei tulla näkemään ennen kuin samainen PuoLiskoinen ehtii auttamaan tämän blogin asetusten kanssa. Kuvien laittaminen tänne tuntuu olevan joko työn ja tuskan takana, tai sitten suoranaisesti mahdotonta.

PuoLiskoisen pyhä kaipaa vielä päälleen samanlaista emulsiohuntua kuin mikä verhoaa minun pyhäni hahmoa ja ikonini taustaa. Hän lisää sen huomenna, kunhan tämänpäiväiset maalaukset ovat kuivuneet. Minä emulsioin ikonini tänään, viimeisen kurssipäivän aikana.  

Suunnitelmissamme on jatkaa ikonimaalausta. Ikonimaalarit vaikuttavat todella mukavilta ihmisiltä ja kurssilla meitä ohjannut Mari Zabyshnyi on suoranainen kärsivällisyyden ja mielenmaltin mallikappale.

Vigilia kruunasi ikoniviikkomme.  

by Ninni

Viittä vaille valmis

Mietin valmiin käsitettä. Mitä siihen sisältyy – mitä se on? Ikonimaalauksessa keskeneräisen ja valmiin raja on häipyvä. Minä olen päättänyt, että ikonini on nyt "valmis". Joku toinen voisi valita keskeneräisyyden: viilata viitan laskoksia, laittaa niihin lisää sävyjä. Tehdä kasvot paikoitellen uudestaan. Joku muu maalari olisi voinut olla valmis jo ennen minua: jättänyt viimeisen lasuurin kasvoista pois, maalannut reunat ehkä ohuemmin, jättänyt maalikerroksia pois.

Jokin vain sanoo sisälläni, että tässä on päätepiste. Vuorovaikutus ei tietysti lakkaa, vaan tästä se oikeastaan alkaa entistä syvemmin, onhan pyhä nyt katsottava ja katsova.

Ikonini alkoi elää, kun pupillien viereen hentoisella siveltimellä pistin valopisteet.

Viimeinen silaus on ohut kerros pelkkää emulsiota kuvan päälle. Sitten se saa kuivua vähintään kaksi viikkoa, jonka jälkeen öljyän sen.

Ikoni ja ihminen, ihminen ja ikoni. Kumpikin yhtä valmiita, tai yhtä keskeneräisiä. Ihminenkin on eräänlainen ikoni ja ikonin tavoin ihmisessäkin olisi aina jotain paranneltavaa ja viilattavaa. Mutta me kelpaamme myös ilman niitä parannuksia. Ja mistä sen tietää – joskus joku "parannus" voi tuntua idean tasolla hyvältä, mutta käytännössä se pilaa koko työn.

Väsyttää. Kaipaisin kunnon niska-hartia -hierontaa. Tämä viikko on ollut mullistava kokemus. Toisaalta olen helpottunut, kun se on ohi ja paluu normaaliin on edessä. Huomenna teen sen emulsiokuorrutuksen ja vien ikonin kotiin kuivumaan. Tässä kesäkuun aikana täytyy pistäytyä Akateemiseen kirjakauppaan ja etsiä purnukka, jonka kyljestä löytyvät sanat drying linseed oil.

by Ninni

Arka ja hemmoteltu (?)

Ikoni muovautuu vähitellen. Tausta on maalattu (kolmeen kertaan!) ja kehys myös. Ja tänään pyhä Paula sai silmät. Sain taiteiltua sen tekstinkin kuvan yläreunaan, siis sen, joka ilmoittaa katsojalle hänen nimensä. Ennen ikonimaalausta hain Raision kirjastosta lisäinnoitusta: lainasin piispa Arsenin Ikonikirjan ja Ikoneja kansalle.  

Viime päivien ajan on takki ollut todella tyhjä. Pyhät kuvat vain ovat pyörineet päässä. En usko enää koskaan katsovani ikoneja samalla tavalla kuin ennen. Ennen en käsittänyt maalatun ikonin olevan elävä aivan eri tavalla kuin painokuva. Enkä käsittänyt ikonimaalauksen olevan kaksisuuntaista liikettä maalattavan pyhän ja maalaajan välillä.

Viisaita sanoja vuodelta 1917

Lainasin myös hauskan kirjasen nimeltään Kanna itsesi kauniisti: esiäitien ohjeita & neuvoja Suomen naisille. Kirja on lystikäs sitaattikokoelma menneiden vuosikymmenten viisauksia. Vuodelta 1917 olevassa kirjassa Tyttöjen kotitöitä opastetaan nuoria naisia sopivasta lämpötilasta: "Lämpöisessä tulee araksi ja hemmotelluksi. Sopivin lämpö asuinhuoneissa on 14-18 astetta."

Olen arka ja hemmoteltu. Minulle tuollainen 22-24 astetta on sopivin. 

by Ninni

Sellakkaa ja sinolia

Aloitteleva ikonimaalari oppii paljon uusia sanoja. Hän oppii niitä siinä samalla kun tekee: sellakka tulee tutuksi kultauksen yhteydessä ja pensseli puhdistuu tärpätin lisäksi myös sinolilla.

Pääsin tänään kultaamaan suojeluspyhäni sädekehän. Kullan kiinnittäminen ikoniin oli helppoa, vaikeampaa sen sijaan oli juuri tuon sellakan levittäminen tasaisesti ja nopeasti sädekehän alueelle.

Kasvonpiirteiden "valaiseminen" ei myöskään ole leikintekoa. Onnistuessaan kokee kuitenkin suurta iloa. Olen itse ollut onnekas värien sekoittamisen suhteen. Minusta pyhän viitta, aluspuku ja kasvot ovat hyvän väriset.

Baletti: raukeaa ja velttoa

Balleriinailin ennen ikonimaalausta. Ikonimaalaus on sekoittanut ateriarytmini totaalisesti: menin balettiin hyvin ravitussa tilassa, eikä sellainen ole kovin kannattavaa. Kylläisenä olo on raukea ja veltto: ei silloin nouse jalka ja kiusaus fuskata liikkeissä kasvaa.

by Ninni

Kaksi palettiveistä

Ostin tänään Suomalaisesta kirjakaupasta tukun siveltimiä ja kaksi palettiveistä. Ne ovat apuvälineitä, kun sielulla ja sydämellä väkerrän elämäni ensimmäistä ikonia. Jos Luoja suo, niin pääsen kultaamaan sädekehän huomenna.

Työn alla on pyhä marttyyri Paula. Alkuun surin hänen asuaan: pelkkää tummaa merensinistä (tai merenvihreää, miten vain) viittaa, synkeää ja tasaista. Mutta ikonografi salli maalata aluspuvun eri väriseksi ja minähän tein siitä – yllätys yllätys – vaaleanpunaisen.

Ikonimaalauksessa on sääntönsä, mutta onneksi se sallii myös pieniä eroavaisuuksia joissakin asioissa, kuten nyt esimerkiksi aluspuvussa. Onni ja ilo oli suurimmillaan kun sain lisäksi taiteilla Paulalle helmirannekorun. Käsien asentoakin muutimme niin, että pyhä pääsee pitelemään ristiä kädessään.

Ihanneisoäiti

Ihanteellisen railakas isoäiti on Tove Janssonin Kesäkirjassa. Sellainen, joka sanoo lapsenlapselle: "Ole vaiti, tai oksennan päällesi!"

by Ninni

Hyvät neuvot tarpeen?

Vilkuilin edellistä postaustani ja mieleeni tuli aivan uusi idea lasten satukirjaksi. Ei enää mitään Kaislikossa suhisee-hymistelyjä, vaan kauhukertomus tyyliin keittiössä sihisee.

Tästä pääsenkin sujuvasti tekemään selkoa merkityksellisestä lukukokemuksesta: Ingmar Bergmanin Yksityisiä keskusteluja. Bergman on rohkea käyttäessään vanhempiensa tarinaa luodessaan puolifiktiivisen kertomuksen nuoresta (tai no: minun ikäisestäni!) papinrouva Annasta, jolla on suhde paljon itseään nuorempaan teologian opiskelijaan. Kertomuksen lähteenä Bergman on käyttänyt äitinsä päiväkirjaa.

Ensimmäinen yksityinen keskustelu* käydään Annan ja hänen rippi-isänsä Jacobin välillä heinäkuussa vuonna 1925. Anna tunnustaa suhteensa ja saa neuvon kertoa kaiken miehelleen. Neuvo epäilyttää naista, mutta lopulta hän toimii sen mukaan. Seuraukset ovat katastrofaaliset: vaimo on tuntenut miehensä paremmin kuin kirkkoherra alaisensa. 

Toinen kirjan keskusteluista käydään vaimon ja miehen välillä. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään ylevää. Ihmiset pienimmillään, pikkumaisimmillaan, epäkypsimmillään ja epävarmimmillaan. Mustasukkaisuus tuo esiin pahimman meissä. 

Kolmannessa keskustelussa ottavat toisistaan mittaa Anna ja hänen äitinsä. Äiti ei ole alkuun hyväksynyt Annan valintaa aviomieheksi, mutta tässä tilanteessa hän ei silti asetu tukemaan tytärtään, onhan kuitenkin ajateltava lapsia. Ja eikö ole niin, että niin makaat kuin petaat? Ihmiset tavoittavat toisiaan, mutta jäävät haparoimaan tyhjää. Hyvät aikomukset eivät riitä. Viileässä toteamuksessa tyttärelle tyyliin kukin vastatkoon teoistaan itse on jo tuomion siemen. 

Neljäs yksityinen hetki paljastaa Annan ja nuoren Tomaksen luvattoman rakastelun. Mullistavia tapahtumia aiheuttanut akti on sittenkin tekona pieni. Siinä on mukana naisen turhamaisuutta, kahden ihmisen liikuttavaa vaivautuneisuutta kummallekin vieraassa tilanteessa. Ja se on vähemmän spontaani, vähemmän "synnillinen" kuin mitä voisi kuvitella.  

Viides ja viimeinen keskustelu tapahtuu yhdeksän vuotta alun jälkeen. Syksyllä 1934 vanha rippi-isä on kuolemaisillaan ja Anna menee tapaamaan häntä. Kuolevan miehen mieltä on painanut Annan ja Henrikin avioliitto ja hän haluaa tietää, mikä tilanne on. Hänen antamansa neuvokin on ajoittain arveluttanut. Yhdeksän vuotta vanhempi Anna ei ole rehellinen – hän valehtelee. Mutta se on kypsän ihmisen kertomaa epätotuutta, jolla hän pyrkii säästämään kuolevaa ylimääräiseltä ahdistukselta. Hän kuvaa miehensä jaloa tapaa suhtautua hänen hairahdukseensa ja totuuden tuomaa kaikkinaista hyötyä heidän parisuhteelleen. Ja se on kaikki valhetta vain, mutta ainakin vanha mies saa kuolla rauhassa. 

Bergmanilla on oiva tapa ensin kertoa ja katsoa Annan suun ja silmien kautta, mutta sitten etäännyttää itsensä ja melkein kuin muistuttaa lukijaa – ja itseään? – että kyseessä on sittenkin vain hänen tulkintansa tapahtumista. Hän saattaa kuvata elokuuta 1925, mutta katkaisee filmin yllättäen: on sittenkin vuosi 1992 ja tässä on yritys kulkea hetki vanhempien rinnalla, ymmärtää heidän elämäänsä. Jokin tässä kertomisen tavassa tuo mieleen John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisen – siinä on samaa kertojan leikittelyä sekä henkilöhahmojensa että lukijoidensa kanssa. Kertoja on kertomuksensa jumala, hän on kaikkivoipa: henkilöhahmot ovat täysin hänen armoillaan. Hänellä on mahdollisuus saada lukijat pitämään heistä tai inhoamaan heitä. Tässä tapauksessa, minun tapauksessani, päädyin tuntemaan eniten myötätuntoa Annaa kohtaan. Ehkä se oli tarkoituskin?

*) Yksityinen keskustelu oli muuten Lutherin suosima vaihtoehtoinen termi ripille.

by Ninni

Alkaisinko arkkia rakentaa?

Viime yö oli Vedenpaisumuksen yö. Olin juuri menossa nukkumaan – PuoLiskoinen olikin jo järkevänä miehenä sen tehnyt – kun kuulin keittiöstä kummallista sihinää. Hetken ajan ajattelin ulkona satavan, se ääni oli vähän sellainen. Totuus paljastui kuitenkin kaikessa karmeudessaan: vettä lainehti lattialla ja keittiön kaapissa oikein lorisi.

Mitä tehdään äärimmäisissä kriisitilanteissa? Enpä osaa sanoa, mitä muut tekevät – minä ainakin herätän PuoLiskoisen. Aamukolmeen asti sitten valvottiin ja PuoLiskoinen hoiteli keittiökatastrofia aina uusilla pyyhkeillä. Liedenkin joutui poloinen mies kiskomaan paikaltaan ja kuivailemaan sieltäkin takaa. Eipä käy kateeksi.

Vielä tänäänkin oli vettä valunut kaappien alta lattialle, mutta pahin on onneksi ohi. Onpa kerrankin jotain hyötyä yökyöpelin tavoistani: pelottaa ajatella mikä tilanne olisi ollut, jos vuoto olisi saanut jatkua koko yön aamuun asti. Syy vesien vyörymiseen oli joku letku, joka on yhteydessä jääkaappiin, sen tarkemmin en osaa sanoa.

Mona Lisa smile 

Olen jo pitkään suunnitellut katsovani PuoLiskoisen minulle nauhoittaman elokuvan Mona Lisa smile, mutta aina on ollut olevinaan muita kiireitä. Viime yönä kuitenkin katsoin sen, vesien solistessa yläkerrassa. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin jo etukäteen rakastavani sitä ja niinhän sitten kävikin. Se ajankuva, 50-luvun epätoivoinen yritys palata viattomuuden aikaan ja unohtaa sodan karmea verilöyly. Ja se musiikki! Ja ne kampaukset: johonkin lyhyen ja puolipitkän välille sijoittuvat ultranaiselliset hiukset, kiharrettuina latvoistaan ja pinneillä kiinnitettyinä.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1953, Wellesleyn konservatiivistakin konservatiivisempaan naisten yliopistoon. Venettä tulee keikuttamaan Julia Robertsin esittämä Katherine Watson, nuori taidehistorian opettaja, jolle taide on muutakin kuin Sikstuksen kappeli ja elämä muutakin kuin aviomiehen metsästystä. Wellesleyn 50-lukuinen tavoite on kasvattaa menestyville miehille sivistyneitä vaimoja ja tämä tavoite joutuu väistämättä törmäyskurssille Kalifornian vapaamielisen kasvatin arvojen kanssa. Sikstus siirtyy syrjään ja Jackson Pollock astuu esiin. 

Mutta kuka oikeastaan vie tyttöjen valinnan vapauden? Opinahjo on toki konservatiivinen ja pyrkii tunkemaan kaikki samaan muottiin, mutta ajan kuluessa joutuu taidehistorian opettaja itsekin miettimään omia asenteitaan. Hänelle vapaus on vapautta valita kaikkea muuta paitsi kotirouvuus ja perhe.

Joku sanoi muistaakseni tuosta elokuvasta, että se on naispuolinen versio Kuolleiden runoilijoiden seurasta ja kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin: rajoja rikkovat opettajat, nuorten haaveet, joita rohkaistessaan opettaja joutuu vanhempien tulilinjalle. Ja tietysti se suoranainen raakuus, jolla vanhemmat ajavat lastensa päähän omaa agendaansa.

Pakostakin tulee ajatelleeksi sitä väistämättömyyttä, jolla me naiset aina päädymme vetämään lyhyemmän tikun tässä elämässä. Taidehistorian opettajan naiivi into "sinä voit saada kaiken, uran ja avioliiton" irrottaa 2000-luvun naisesta lähinnä kyynisen hymähdyksen. Ihan kuin kyse olisi jostakin arpajaisten jättipotista, mahdollisuus "saada" sekä ura että perhe. Siis: kuka haluaa uran ja perheen? Mitä on ura? Minun nähdäkseni useimmilla ihmisillä on vain työpaikka. Se ei ole sama asia kuin ura. Ja miksi ihmeessä olisi joku loton päävoitto saada raataa kahta työtä? Kantaa ainaista syyllisyyttä siitä, ettei omille lapsille ole riittävästi aikaa ja parisuhde ontuu kuin kehäraakki hevonen. Ei edes 2000-luvulla ole muuttunut mihinkään se vanha totuus kakun syömisen ja samanaikaisen säästämisen mahdottomuudesta. Jotain voit saada, kaikkea et. Elämä on valintoja. 

Mitä eroa on työpaikkaihmisillä verrattuna uraihmisiin? Jos opiskelet tarpeeksi pitkälle ja hyvin palkattua alaa, niin voit ostaa käsilaukkusi Chanelin tai Luis Vuittonin valikoimista. Jos opiskelet huonommin palkattua alaa, niin päädyt shoppaamaan H&M:n hyllyiltä. Siinä on se ero, siinä ja vain siinä. Se ero Joe Blascon meikkien ja Rimmelin välillä. Onko se merkityksellinen ero? Sen päättää jokainen itse.

Työelämässä kukaan ei ole korvaamaton – paitsi ehkä siivooja. Jos elämään pyrkii luomaan merkitystä uran tai palkan kautta, niin onnea matkaan vaan: edessä on suuria pettymyksiä. Ja naista kuitenkin aina syytetään. Jos vekarat oireilevat ja avioliitto kriiseilee, niin naisen on syy. Jos olet työnarkomaani, niin laiminlyöt perheesi. Jos hoitelet perhettäsi kotona, niin jopa olet vanhanaikainen, laiska loinen. Miesten puuhailuista ei kukaan sano mitään. Kuten sanottua, me vedämme lyhyemmän tikun aina ja iankaikkisesti. Meillä on siitä paljon kokemusta.

Voisin muuten olla vaikka feministi, mutta minusta naisten vapautusliike ei ole niinkään vapauttanut naisia, vaan luonut lisää paineita ja ristiriitaisia odotuksia. Minä en neuvoisi ketään tavoittelemaan ainoastaan uraa ja perhettä, vaan neuvoisin lähinnä elämään itsen kannalta hyvää ja onnellistuttavaa elämää. Mitä se sitten merkitseekään. 

by Ninni

Jos marsalkka Mannerheim eläisi..

.. niin hän täyttäisi tänään 141 vuotta. Ajatus voi tuntua absurdilta, mutta muutamat ihmisrodun edustajat ovat saavuttaneet yli 120 vuoden iän. Mitähän Mannerheim mahtaisi tuumia tämän päivän Suomesta?

Minun isäni vanhemmat syntyivät Suomen suuriruhtinaskuntaan. Antaahan se ajallista perspektiiviä: itsenäinen Suomi on sittenkin vielä kovin nuori, eikä sodistakaan ole paljon aikaa kulunut.

Eilinen

Paulinan päivä sujui kunniakkaasti. Lippua emme sentään salkoon vetäneet, kun ei meillä lipputankoakaan ole. Sain lahjaksi kaksi loistavan kaunista lumihiutaletta.