Tekijä: Ninni

by Ninni

On vain ihmisiä

Luin Jaan Krossin lyhyen romaanin Kolmannet vuoret. Kross on tutustumisen arvoinen kirjailijatuttavuus, käsitteleväthän hänen romaaninsa Viron lähihistoriaa tehden sitä fiktion kautta tunnetuksi myös suomalaiselle lukijakunnalle.

Kolmannet vuoret sijoittuu ajallisesti 1800-luvun lopulle ja kuvaa kahtia jakautunutta Viron kansaa: toisaalla ovat baltiansaksalaiset suurmaanomistajat ja toisella puolella vironkielinen kansa. Molemmissa maailmoissa kulkee akateemikko ja tunnettu taidemaalari Johann Köler, virolaisen kansan lapsi, joka sosiaalisen nousunsa ansiosta tulee tunnetuksi aina keisarin hovia myöten.

Köler kokee kipeänä epäkohtana virolaisten kohtelun ja maalaa Tallinnan Kaarlen kirkkoon "rahvaan Kristuksen", "moukka-Kristuksen", kuten Rudolf von Gernet alttaritaulua kuvaa. Kristuksen mallina on paikallisen maanomistajan kuski Villem, jonka Köler valitsee ulkonaisten avujen vuoksi ja halutessaan näpäyttää aristokraattisia tuttaviaan. Tapahtuu kuitenkin onnettomuus, yksi niistä uskomattomista sattumista joita vain voi tässä Luojan luomassa maailmassamme sattua: kuski-Villem etenee pehtoriksi asti ja tulee tunnetuksi oman kansansa hylkääjänä, talonpoikien pieksijänä ja sadistina. Köler on maalannut kirkkoonsa sadistin kuvan, virolaiset saavat kirkossa polvistua rukoilemaan sellaisten kasvojen eteen, jotka yhdistävät väkivaltaan ja vääryyteen. 

Vajaassa sadassa sivussa Kross onnistuu pohtimaan syvällisiä ihmisenä olemisen ongelmia. Hänen päähenkilönsä on pakko pohtia omia arvojaan: onko maailma todellakin mustavalkoinen, vai voisiko hyvyys ja pahuus olla siroteltuna tänne ihmiskunnan joukkoon yhteiskuntaluokkaan tai kieleen katsomatta? Romaanissa varmuudet ja ehdottomat totuudet kiistetään – sellaisia ei ole. On vain ihmisiä, toinen toistensa uhreja ja olosuhteiden uhreja, kukin kamppailemassa omien ongelmiensa kanssa. 

Luin myös Marguerite Duras'n kirjan Tuska. En tiedä mitä sanoisin siitä, tunsin sen liian kipeästi – se meni ihon alle. Odottaminen on hirveintä maailmassa, odottaa toista palaavaksi keskitysleiriltä tai vankeudesta tai vaarasta. Mieluummin kärsimyskin kuin pelkkä odottaminen, odottamista pahempaa ei ole.  

Laatikossa!

Minua, kuten muitakin, on järkyttänyt tämä suomalainen kidnappausdraama. Turkulainen lakimies ja perheenisä kidnappasi helsinkiläisnaisen ja vaati tästä massiiviset lunnaat. Uusimpien tietojen mukaan uhri vietiin kotoaan laatikossa. 

Tähän minusta tiivistyy oikeastaan kaikki. Laatikossa, kuin eläin tai tavara! Odotan jännityksellä mitä tämä kekseliäs herrahenkilö osaa sanoa puolustuksekseen. "En enää kestänyt nähdä perheeni nälkää", vai? Epätoivoiset teot ymmärtää paremmin silloin kun niihin liittyy epätoivoinen köyhyys, mutta tässä tapauksessa tuskin on kyse siitä. 

Laatikkoihin ja kellareihin sullotaan ihmiset, joita ei ihmisinä pidetä. He ovat pelkkiä keinoja päämäärien saavuttamiseksi, välineitä vailla arvoa.  

by Ninni

Kuvakertomus ikoniviikosta..

Tahdon vielä muutaman kuvan kautta katsella viikon tapahtumia..

Tässä ollaan vielä aivan alkutaipaleella: vieressäni on valkoinen ja koskematon ikonipohja, jolle olisi tarkoitus alkaa tehdä jotain..

PuoLiskoinen mallaa kuvien sopivuutta pohjalle..

Minä tein muistiinpanovihkon ikonimaalausta ajatellen. Arkinen punaruskea väri on peitetty ikonien kuvilla – Analogi-lehdestä ovat kotoisin noin pääsääntöisesti..

Tässä ikonini on ”kasvottomassa” vaiheessaan..

PuoLiskoisen ikonista puuttuu vielä taustaväri, mutta hahmot ovat pitkälle edenneessä vaiheessaan..

Minä olen loppusuoralla ja on syytä hymyillä..

Tässä kuva omasta ikonistani – tosin sitä ei ole vielä öljytty, joten tietty viimeinen silaus puuttuu. Öljyäminen tapahtuu tässä muutaman viikon sisällä.

by Ninni

Muuttuva katse

Silmiemme ruokavalio on viime aikoina koostunut pelkästään ikoneista. Eilen saimme ikoneja iltapalaksi ja tänä aamuna myös aamupalaksi. Heräsimme kahdeksan aikoihin ja kymmeneltä alkoi maalauskurssimme viimeinen päivä.

Minä paistattelin valmiiksi saadun ikonin tuomassa kunniassa, kunnes sain muistutuksen: viimeinen maalit kiinnittävä emulsiokerros piti vielä sivellä muutamiin kohtiin. Laitoinkin sen ja samalla katselin ihaillen PuoLiskoisen aikaansaamia ohuenohuita, hentoisia viivoja oman ikoninsa Kristus-lapsen viitassa ja kasvoissa. Investoimme tänään kurssin opettajan myymiin venäläisiin siveltimiin. Ne ovat oravankarvasiveltimiä ja saaneet osakseen melkoista suitsutusta muilta osanottajilta. Tänään suitsuttajiin liittyi myös PuoLiskoinen. Itse en päässyt vielä kokeilemaan – mutta seuraava kerta tulee.

Sanoin eilen PuoLiskoiselle, että jos en olisi huomannut mitään edistymistä omassa maalaamisessani, niin tuskinpa olisin enää kolmatta kertaa koitokseen alkanut. Mutta nyt voin sanoa kolmannen kerran tulevan ja toivottavasti jo syksyllä. 

Tänään iltapäivästä katsoimme elokuvaa ja PuoLiskoinen kysyi katsonko minäkin sitä ajatellen ihmisten kasvojen valoja ja varjoja ja mihin pitäisi vetää vaalennoksia. Oikeastaan on aika erikoista, että itse ajattelin juuri silloin aivan samaa. Ikonimaalaus muuttaa ihmisen katsetta erikoisella tavalla. Huomio kiinnittyy erilaisiin asioihin kuin ennen. 

Katse on yksilöllinen ja se on suhteellinen. Usein nähty muuttuu näkymättömäksi. Tässä eräänä päivänä siippani innostui kovasti löydettyään enkelikategoriat netistä. Ne samat kategoriat ovat supistetussa muodossa tämän blogin taustakuvassa. Serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, vallat, voimat, hallitukset, arkkienkelit ja enkelit. Kaikki kirjoitettuna pikku lapulle minun siistillä tekstauksellani. Aina silmien edessä ja siksi näkymättömänä.

by Ninni

Linnun tuumaushetki

Työhuoneen ikkunasta näkyy linnunpönttö, jonka lähiympäristössä onkin käynyt melkoinen vilske viime aikoina. Lintuperhe asuu siellä: pöntön ympärillä lennellään ja poikasia ruokitaan ahkerasti.

Tänään toinen lintuvanhemmista – mikä muuten mahtaisi olla aikamiehen vastine lintumaailmassa, aikalintu kenties – piti tuumaustaukoa asuntonsa oviaukolla. Vartalo oli paikallaan, pää vain pyöri valppaasti vaaroja etsiskellen. Mietin mahtoiko lintu kokea itsensä onnelliseksi? Voivatko linnut ylipäänsä kokea niin, vai kokevatko ne vain toimivansa tarkoituksenmukaisesti ja toteuttavansa lintuuttaan sillä tavoin. Ehkä ne ovat sama asia siivekkäälle, onni ja tarkoituksenmukainen toiminta siis? Linnun päässä ei ole tilaa surulle ja joutavalle asioiden pyörittelylle.

Festina lente

Minä todellakin olen kiiruhtanut hitaasti! Ikoni on valmis. Öljytä se vielä pitää, mutta sen teemme kotona PuoLiskoisen kanssa sitten kun tekeleet ovat varmasti kuivat. Niin teimme viime kesänäkin.

Olen helpottunut ja onnellinen, sillä eroa ensimmäiseen ikoniini on huomattavasti. Kehitystä on tapahtunut ja se on palkitsevaa. Vaalennokset eivät ole ollenkaan niin jyrkkärajaisia kuin ensimmäisessä ikonissa ja silmät onnistuivat nekin paremmin. 

PuoLiskoiselta puuttuu vielä taustan väritys ja muutama yksityiskohta. Hänen ikoninsa saattaa valmistua huomenna. Annoin hänelle muuten lempinimenkin: Mynämäen oma Andrei Rublev! 

by Ninni

Nokikolari

Palatessani tänään kotiin huomasin olevani kasvoiltani kuin mikäkin seepra. Kimrööki (nokipohjainen musta väri) oli tarttunut kasvoihini. Olin ilmeisesti ikonimaalauksen lomassa aina silloin tällöin pyyhkäissyt otsaa, nenänpieltä ja leukaa aiheuttaen mustat raidat. Autuaan tietämättömässä tilassa olen seepraillut ihmisolentojen joukossa, keskustellut ja toimittanut asioita. Pistin PuoLiskoisen lujille kotiuduttuamme, olisi nimittäin ollut huomaavaista vihjaista siitä nokinaamasta jotain. Mies ei kuitenkaan ollut edes huomannut raitojani, niin tiukasti oli hän pitänyt silmät kiinni omassa työssään. 

Kuinka tuollainen väri muuten onnistuu kiemurtelemaan erittäin tiukkahihaisen paidan hihansuun yläpuolelle, paidan alle siis? Sen haluaisin tietää. Kimröökiä nimittäin löytyi myös sieltä. Kurssin päätyttyä taitavat maalausvaatteeni todellakin olla pesun tarpeessa.  

Ikonimaalauskurssin aikana illat ovat olleet levottomia. Pää on täynnä monenlaisia ajatuksia ja ideoita, yötä kohden on pakko yrittää tyyntyä hiukan. Sellaisina hetkinä luen Robert Servicen Lenin-elämänkertaa, eikä kerta ole ensimmäinen. Minua hämmästyttää se, kuinka vähäarvoisia elävät ihmiset olivat Leninille verrattuna hänen massiivisiin poliittisiin ambitioihinsa. Nadezda Krupskaja ei vaikuta olleen mikään kovin miellyttävä tai viehättävä ihminen, mutta jopa hän olisi ansainnut paremman puolison.

by Ninni

Kultakätinen

Tänään ikonimaalauksesta palatessani en voinut kuin hymähtää käsiäni katsellessani. Niissä oli punaokraa ja sen seitsemää muuta väriä ja kaiken muun lisäksi hippunen puhdasta kultaa. Olen Ninni Kultakätinen, ilta-auringossa sormeni hohtavat ylimaallista valoa.

Pääsin kultaamaan, siitä johtui käsien tila. Vaikka kuinka yritin olla tarkka ja säilöä kullan hippusetkin, niin ilmeisesti muutama vältti seulan.

Kultaaminen on tarkkaa puuhaa, siinä ei parane edes hengittää kultaan päin. Se on nimittäin hyvin ohutta, henkäyksenohutta, ja jos siihen päin edes puhuu niin se lähtee lentelemään. Nauraminen tai yskiminen olisivat katastrofeja. Itse kultaus ei ole kovin vaikeaa: kulta vain hangataan tai painellaan sormella kevyesti kiinni kullattavaan alueeseen ohuen silkkipaperin läpi. Alue täytyy kuitenkin käsitellä ennen sitä, se pitää lakata moneen otteeseen ja hioa – helpolla ei siis pääse tässäkään työvaiheessa. 

Temperatekniikassa minua viehättää sen luonnollisuus. Emulsion aineet löytyvät jääkaapista – kuivaa valkoviiniä ja keltuaista – ja valkosipulin mehulla käsitellään sellainen kullattu alue, jonka päälle on aikomus vielä maalata. On kiehtovaa luoda taidetta keittiötarpeista ja riemastuttavaa kun ruoanlaiton tuoksu liittyy maalaukseen. Siinä on jotain maanläheistä, alkuperäistä – näin asioiden kuuluisikin olla.

Pidän siitä, että tiedän millä maalaan. Sekin on mukavaa, että minun emulsioni on juuri minun emulsiotani, siinä nimittäin voi olla puolet keltuaista ja puolet valkoviiniä, mutta myös yksi osa keltuaista ja kaksi viiniä. Jokainen sekoittaa vähän omanlaisensa, yksilöllisen.

by Ninni

Kultahiuksinen

Olin tänään ensimmäisenä paikalla ikonikurssin osanottajista. Kylä Klemelän koulu oli ihmeen autio ja tyhjä, ankea sade ulkopuolella vain ropisi. Joitakin tiloja on vaikea kuvitellakaan ilman ääniä, puhetta ja toimintaa. Tyhjinä ne vaikuttavat vieraalta ja toisilta. Minä sytytin loisteputket ja muut toivat tullessaan äänet: koulu heräsi eloon ja tuli omaksi itsekseen taas.

Tänään en kokenut muuta kuin yhden lievän epätoivon hetken. Ikonini Kristus paljastui niin kutsutuksi kultahiuksiseksi Kristukseksi ja se tarkoitti ohuenohuiden hentojen kullanväristen juovien piirtämistä tummanruskeiden hiusten joukkoon. Tietysti juuri silloin alkoi tuntua mahdottomalta pitää kättä vakaana ja saada aikaan yhtenäistä, katkeamatonta viivaa. Pientä paikkailua jouduin tekemään jälkeenpäin ja sen jälkeen epätoivo laantui.

Ikonissa kuvattuun liinaan olen todella tyytyväinen: se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte minulta. Tarkoitan juuri tätä: verrattuna muihin aikaansaannoksiini se on mestarillinen. Myös taustan värityksen osasin tehdä yllättävän tasaisesti, vaikka aluksi pelkäsinkin pahinta. Taustastani tuli vaaleanvihreä. Ikonissa kuvattu liina on vaniljanvalkoinen, hennosti kellertävä. 

Kameran unohdin tänään kotiin, kuinkas muutenkaan. Eiliseltä on kuitenkin kuvia ja ehkä huomenna muistan kuvauslaitteen ottaa mukaani. Huomenna saa ikonini kultauksen päätä ympäröivään kehään! 

Viime yönä ikonimaalaus tuli uniini asti. Näin unen, jossa maalasin kuvaa luolan seinämästä. Maalasin suurta ikonia ja kun olin saanut luolan kuvattua niin sain tietää maalanneeni sen väärällä värillä! Painajaisen edellytykset olivat siis koossa – erhe, suuritöinen ikoni, pettymys – mutta oikeastaan tunnelmat unessa eivät olleet kovin pahoja. Pikemminkin sellaisia alistuneita ja filosofisia.  

by Ninni

Tuli ilo

Tänä aamuna mietin, että minä, Siivetön, taidan oikeasti olla sairastumaan päin. Päätä särki, nenäkin vuosi ja olo oli vähän väsynyt ja viitsimätön. Täytyi kuitenkin kammeta itsensä ylös arkisiin askareisiin vaikka kuinka olisi tahmealta tuntunut.

Iltapäivällä neljän ruuhkan ollessa pahimmillaan uskaltauduin Raision kirjastoon. Lainasin lisää Marguerite Durasia (Tuska ja Puoli yksitoista kesäiltana) ja lupaavalta vaikuttavan Chuck Klostermanin hengentuotteen Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja: matalakulttuurin manifesti. Loppuilta kuluikin sitten ikonimaalauksen ihmeiden parissa.

Taas kerran sain huomata yhteen iltaan mahtuvan paljon tunnetiloja. Aluksi olin ahdistunut, kaikki tuntui menevän pieleen: koko ikonitekele kylpi punaokrassa – olin käytellyt sitä ylenpalttisella anteliaisuudella ikonikuvaa pohjalle siirrettäessä – ja muutenkin koko työ arvelutti. Käsittätehty Kristus-ikoni ei ole helppo, vaikka ehkä erehdyin sellaista ajatusta hellimään mielessäni ennen kurssin alkua. Itse asiassa mikään ikoni ei ole helppo maalattava. Kaikki ne ovat vaikeita.

Illan kuluessa mieli kuitenkin muuttui. Tuli ilo ja sen jälkeen jopa suoranainen voitonriemu: minä osaan! Tai ainakin teen jotain ilman massiivista epäonnistumista! Kurssilta lähtiessä olin hyvin tyytyväinen ikonini tilaan. Tiedän kuitenkin, että tämä tyytyväisyyden tunne voi kadota totaalisesti jo huomenna.

Kurssillakin oli nuhaisen oloista väkeä. Onkohan nyt jotain kesäflunssaa liikkeellä?

Löysin Joensuun taidemuseon sivulta rukouksen ikonin maalausta aloittaessa. Laitoin sen muistivihkoni sisäsivulle ja miksen myös tänne:

"Oi Kristus, kaiken olevaisen Jumala ja Herra, Sinä olet Pyhällä Hengellä valistanut apostoli ja evankelista Luukkaan ja antanut hänelle taidon kuvata Pyhintä Äitiäsi, joka on kantanut Sinua käsivarsillaan ja lausunut: 'Hän, joka on minusta syntynyt, valaisee armollansa koko maailman.' Valista ja johdata sieluani, sydäntäni ja henkeäni. Ohjaa kelvottoman palvelijasi kättä, jotta voisin kelvollisesti ja täydellisesti kuvata Sinun ikonisi, Äitisi ikonin sekä kaikkien pyhien ikonit pyhän kirkkosi kunniaksi, iloksi ja kaunistukseksi. Anna minulle anteeksi syntini ja anna anteeksi niiden synnit, jotka näitä ikoneja kunnioittavat ja niiden edessä hartaasti polvistuneina osoittavat kunnioitustaan ikonien alkukuville. Varjele heidät kaikelta pahalta ja viisailla neuvoillasi johdata heidät hyvyyteen. Tätä pyydän: kuule rukoukseni Pyhimmän Äitisi, apostoli Luukkaan ja kaikkien pyhiesi esirukousten tähden. Aamen".

by Ninni

Kuka tahansa mies, kuka tahansa nainen

Sateisen synkkä päivä sai ensimmäiset auringonsäteensä vasta illalla. Kun nyt katson ulos ikkunasta näen auringon iltatervehdyksen pihlajien ja koivujen takaa. Se tuntuu sanovan, että kesä oli poissa vain hetken – se palaa kyllä, kun jaksamme odottaa.

Olimme tänään kovin tarmokkaita. Herääminen venyi pitkälle päivään, mutta sen jälkeen saimmekin tehdyksi sen, mitä piti: ikonimaalauskurssiin on nyt valmistauduttu kaikin mahdollisin tavoin hankkimalla muistivihko ja erilaisia kyniä sen täyttämiseen. Muistin jopa ostaa paperiliimaa, vaikka normaalisti aina unohdan.

Duraslainen rakkaus

Potemkin on kiehtova, mutta välillä pidän taukoa ja uppoudun Marguerite Duras'n kirjaan Siniset silmät musta tukka. Se on unenkaltainen, kaunis tarina miehen ja naisen toivottomasta rakkaudesta yhteen ja samaan mieheen. Rakkaus on toivoton, menetetty: sen kohde on lähtenyt eikä palaa, sille ei tule jatkoa, mutta se on silti olemassa tunteena ja se yhdistää näitä kahta.

Durasilla on taito tuoda yhteen epätodennäköisiä pariskuntia. Kertomukset ovat unenkaltaisia, koska niissä ihmisten välillä olevat yhdistävät tekijät rikkovat normaalin varautuneisuuden. Moderato cantabilessa ihmisten välisen varautuneisuuden rikkoo kuoleman äärimmäinen kokemus. Tässä nyt lukemassani esteet ihmisten välillä murtaa rakkaus. Myös itku voi tehdä sen, tai jokin muu normaalin käytöksen rajat rikkova, jonka myötä säännöt löystyvät tai katoavat kokonaan.

Duras kirjoittaa miestä kaipaavasta pariskunnasta miehenä ja naisena. Nimiä ei tarvita: he ovat mies ja nainen, kuka tahansa mies, kuka tahansa nainen. Kokemuksen universaalius ja nimettömyys korostuu. Nämä ihmiset voisivat olla kotoisin mistä vain ja elää mihin aikaan hyvänsä.

Duras'lla on kyky heittää tarinan lomaan lauseita, jotka avaavat lukijan silmät jollekin aivan uudelle. Nämä irralliset lauseet jäävät mieleen kummittelemaan häiritsevästi. "Mies ei tiedä mistä nainen on saanut kyvyn sietää kaiken mikä näyttää Jumalan määräämältä." Ehkä nuo lauseet uppoavat syvälle, koska ne tarinan lomassa onnistuvat jotenkin koskettamaan yksittäistä lukijaa hänen omassa elämässään – en tiedä?

Oikea paikka lukea Durasta on sänky. Pitää olla vähän uninen, vähän sentimentaalinen olo. Sellainen olo, että jaksaa vaikka vähän väsyneestikin uskoa epätodennäköiseen.

by Ninni

Pohjustavaa puhetta

Pyörähdin tänään pikaisesti Raisiossa, ikonimaalauskurssin pitopaikassa. Osasin ajaa sinne ihan ilman epäröintiä – on tainnut reitti upota selkäytimeen asti. Siellä oli meneillään toinen kurssi, mutta sain vaihtaa pari sanaa opettajan kanssa. Hän muisti minut, muisti nimeltä – ensin olin imarreltu ja iloinen, mutta sitten epäilys valtasi mielen. Entä jos minut muistettiinkin hämmästyttävän taitamattomuuteni takia?

Ikonipohjien tilanne on tänä vuonna kuuleman mukaan huono. Niitä ei ole toimitettu mitenkään runsaalla kädellä. Löysin kuitenkin vapaana olevista kaksi sopivaa PuoLiskoiselle ja minulle. Nämä uudet ovat isompia kuin edelliset ikonipohjamme, suuremman mitat ovat tällä kertaa 21 x 26 senttimetriä. Toinen on sitä hiukan pienempi. 

Minulla oli ollut koetteleva aamu – en pitkään aikaan kyennyt löytämään kodin- ja autonavaimiani mistään, soittelin hätääntyneitä valitussoittoja PuoLiskoiselle ahdistuen avaimettomuudesta ja lähdön välttämättömyydestä – joten olin opettajan tavatessani vieläkin melko agitoituneessa tilassa. Siksi unohdin kysyä valkoviinin ja keltuaisen suhdetta. Uskoisin kuitenkin muistavani sen viime kesältä: noin yksi osa keltuaista, kaksi valkoviiniä. 

Hopeasormi

Näin tänään kirjastossa miehen, jolla oli jokaisessa sormessaan hopeinen sormus, myös peukalossa. Mietin, että hänen täytyy aina suihkun jälkeen pujotella ne sormiinsa yksi kerrallaan ja hän sen tekee myös. Eikä koe sitä ärsyttävänä, hassuna tai turhana. Itse kokisin. 

Minulla on neljä sormusta. Timanttisormus vasemman käden keskisormessa – ylioppilaslahja jo edesmenneeltä isoäidiltäni – ja kolme sormusta oikean käden nimettömässä. Näin on hyvä!