Juhannusta edeltävällä kirjastokäynnillä tarttui matkaan Hellevi Arjavan Swanin tytöt: kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Olen katsellut sitä jo pitemmän aikaa, mutta jostakin tuntemattomasta syystä en ole sitä kotiin kantanut ennen kuin nyt. Ja onni oli, että kannoin!

Hellevi Arjava on Anni Swanin ja Otto Mannisen pojantytär. Kirjassaan hän kartoittaa Anni Swanin ja hänen kahdeksan sisarensa elämäntaivalta pikkulapsista aikuisiksi naisiksi. Sisarusparven lähtökohdissa on pieni häivähdys Louisa M. Alcottia: yhdeksän tyttären muodostama lapsiparvi, köyhtymään taipuvainen sivistyneistöperhe, kiihkeää idealismia isänmaallisuuden ja snellmanilaisen suomalaisuusherätyksen muodossa. Naisemansipaatiokin vierailee näyttämöllä: perheen taloudellinen tilanne pakottaa sisarukset miettimään ammatinvalintaa, koska avioliiton solmiminen ei välttämättä ole mahdollista.

Muutamat siskoksista tekevät aikaansa nähden hyvinkin poikkeuksellisia valintoja: Saimi Swan (avioiduttuaan Järnefelt) pyrki eteenpäin näyttelijänä, Anni Swan (myöhemmin Swan-Manninen) kuului aikakautensa harvinaisuuksiin naisylioppilaana ja Aino Swan opiskeli puukäsityöläiseksi, veiston opettajaksi. Sisarussarjassa esiintyy myös perinteisemmin naisellisiksi katsottuja opettajan ja sairaanhoitajan ammattinimikkeitä. 

Arjavan kirja koostuu anekdooteista, tuokiokuvista, tunnelmista ja historiasta. Entisenä lappeenrantalaisena nautin erityisen paljon Lappeenrantaa koskevista tarinoista: pikkukaupunki keisarivierailuineen, Ida Aalberg soutamassa valittujen kansallispukuisten neitojen kanssa keisarinnaa elokuisella järvellä vuonna 1885. Kokonaista 70 tyttöä, taas kansallispuvuissa, heittelemässä kukkia majesteettien askelten alle. Ja heidän joukossaan Swanin tytöt Ruokolahden puvuissa. Fontellin talo, keisarin majapaikka ja keisariperheen turvallinen olo – nukkuivat yönsä ikkuna auki Suomen suveen. Ei mikään pieni myönnytys Aleksanteri III:lta, jonka isän nihilistit tappoivat. 

Mitään yhtenäistä kertomusta kirja ei muodosta. Joku kriittisin silmin katseleva voisi huomauttaa irtonaisuudesta ja hyppelehtivästä tyylistä, mutta voiko oikeiden, eläneiden ihmisten elämästä oikeastaan kirjoittaakaan romaanimaista kertomusta? Olisiko sellainen rehellistäkään? Ehkä elämä muistuttaa enemmän tätä Swanien saagaa: siinä on karua faktaa, romaanimaisia piirteitä, kirjelappusia, suolaa ja sokeria. Hypitään tuokiosta toiseen, muistetaan ja unohdetaan.

Juhannuslapsen syntymäpäivämuistelo:

Muistan erään aurinkoisen syntymäpäivän, olisiko ollut vuonna -81 tai -82. Paras ystäväni oli joutunut lähtemään perheineen juhannusta viettämään Jonnekin ja minulla oli luonnollisesti mieli hiukan maassa. Ystävän äiti oli kuitenkin käynyt tuomassa lahjan meille hyvissä ajoin etukäteen. Äiti sen sitten minulle antoi siinä muun juhlinnan sivussa. Lahja oli kirja – kuinkas muuten – nimeltään Delfiinikesä.

En tiedä millä perusteella se oli valittu, mutta sillä oli kauaskantoinen vaikutus pikku-Ninnin elämään. Se oli kertomus nuoresta leskiäidistä ja hänen tyttärestään Andrulasta, Kreikasta, todellisuudesta ja kuvitelmista. Kirja on sittemmin hukkunut muutossa tai vastaavassa, mutta sen luomat mielikuvat asuvat vielä jossakin päänsisäisen todellisuuden nurkkauksessa. Muistan kuvituksenkin: hiilipiirroksilta näyttäviä kuvia hoikkaraajaisesta tytöstä, väliin huivi pään ympärille kiedottuna, välillä tukka vapaana pitkin selkää. Ratsastamassa delfiinillä kohti Hyriaa, nymfejä ja kentaureja. 

Pitää varmaan tehdä visiitti kirjaston lastenosastolle ja lainata se.