20. päivä lähestyy lujaa. Olen jo selaillut kaikki uudet ja vanhat suosikkikakkureseptini läpi toivoen löytäväni Sen Oikean. Loppujen lopuksi nainen täyttää 36 vuotta vain kerran. Äidinäitini muuten kuului niihin naisiin, jotka äskeistä toteamustani uhmaten täyttivät kaksikymppisen vuosia uudestaan ja uudestaan. Tätä jatkui aina siihen asti kun kasvavien lasten huomautukset ("jos sinä äiti olet nyt 27, niin saitko minut 17-vuotiaana?) lopettivat tämän nolon tavan.

Kakkureseptejä selatessa katse pysähtyy yhä useammin kinuskikakun moniin variaatioihin. Minä olen kinuskihullu – perinteinen marjahillokermavaahtotäyskäri ei ole suursuosikkini. Katselen arvioiden myös pikkuleipäreseptejä ja kuivakakkuja. Pakastimessa on vielä runsain mitoin viimeksi leipomaani tiikerikakkua, joten mitään pakottavaa tarvetta leipomisriehalle ei ole. Mutta se on mukavaa ja lopputulos on nautinnollinen. 

Mitä enemmän vuosia tulee, sitä vahvemmin muistan makujen kautta. Tunnen nostalgiaa: tahdon palata lapsuuden makuihin, joihin kuuluivat äidin sunnuntaisokerikakut ja harvemmin leivottu bostonkakku. Aina kuivakakkuja paistaessani tunnen olevani osa suvun naisten ketjua, pitäväni yllä perinnettä. Vuokakin on perinteinen: se hiukan kolhiintunut alumiininen, jossa syntyvät parhaat kakut. Kaikki nämä uudet ruusunmalliset sun muut kahvikakkumuotit ovat kauhistus. Puhumattakaan nyt silikonivuoista! Oman vuokani toin mukanani muuttaessani Lappeenrannasta Turkuun ja se on kulkenut mukanani aina vuoteen 2008 asti. Ja saa kulkea edelleenkin. 

Maistuiko äidin sokerikakku hyvältä siksi,  kun Suomessa ei 70-80-luvuilla ollut vielä tällaista makeisten ynnä muiden ylitarjontaa kuin on nyt? Luultavasti se on yksi osatekijä. Nykyisinhän kuulemani mukaan lapset saattavat syntymäpäivillä jättää täytekakun kokonaan koskematta. Tarjolla kun on niin paljon kaikkea muutakin ja lapset ovat "nähneet jo kaiken" mitä kakkuihin tulee.  

Miksi en yksinkertaisesti osta kakkua Aschanilta tai Naantalin Aurinkoisesta? Ehkä siksi, että silloin ei kotonani tuoksuisi paistuva kakku. Ehkä siksi, että silloin saisin tuntemattomien käsien toki taitavasti tekemän tuotoksen, jossa kuitenkin maistuu joku keinotekoinen, teollinen. Mitä se on, vaniljakreemijauhettako? Joku ääni sisälläni kuiskaa, että itse tekeminen on arvokasta. Kakun voi tietysti ostaa, mutta silloin luovutaan vain rahasta. Kun tekee itse, niin luopuu vapaa-ajastaan. Se merkitsee. Ehkä vaivannäkö sai äidin kakun maistumaan niin hyvältä, vaikkei siinä ollut päällä mitään marsipaanista tehtyä Hulk-hirvityksen kuvaa. 

Ikonit valmiina kohti uusia haasteita!

PuoLiskoinen jo ennättikin omaan blogiinsa laittaa kuvan taiteilemastaan hienosta pyhästä Januariuksesta. Minun pyhää Paulaani ei tulla näkemään ennen kuin samainen PuoLiskoinen ehtii auttamaan tämän blogin asetusten kanssa. Kuvien laittaminen tänne tuntuu olevan joko työn ja tuskan takana, tai sitten suoranaisesti mahdotonta.

PuoLiskoisen pyhä kaipaa vielä päälleen samanlaista emulsiohuntua kuin mikä verhoaa minun pyhäni hahmoa ja ikonini taustaa. Hän lisää sen huomenna, kunhan tämänpäiväiset maalaukset ovat kuivuneet. Minä emulsioin ikonini tänään, viimeisen kurssipäivän aikana.  

Suunnitelmissamme on jatkaa ikonimaalausta. Ikonimaalarit vaikuttavat todella mukavilta ihmisiltä ja kurssilla meitä ohjannut Mari Zabyshnyi on suoranainen kärsivällisyyden ja mielenmaltin mallikappale.

Vigilia kruunasi ikoniviikkomme.