Lauantaina ostoksilla näin Kätkijät-elokuvan kaupan DVD-hyllyssä. Kätkijät on jo ajan patinoima, Mary Nortonin kynästä lähtöisin oleva tarina, joka kiehtoi saparopäistä Ninni-koululaista 70-80 -lukujen taitteessa. Kätkijöiden olemassaolohan selitti järkeenkäyvällä tavalla kaikki kodin kadonneet pikkutavarat, klemmarit, postimerkit ja muut. Homunculusmaiset pikkuihmiset, kätkijät, olivat silloin aina asialla! Postimerkistä kätkijäperhe sai itselleen sopivaa kokoluokkaa olevan taulun ja nukkekoti voisi olla heidän Ikeansa, huonekalushoppaajan paratiisi.

Ystäväni Anne K:n kanssa luimme Kätkijöiden kiehtovaa saagaa ja mietimme mitä kaikkea kätkijät voisivat tehdä meidän tavaroistamme, olihan meilläkin aina yhtä ja toista hukassa.

En investoinut tuohon Kätkijät-elokuvaan ja se jäi kaihertamaan mieltä. Ehkä pitää siirtää se nimipäivä- tai syntymäpäivälahjatoivelistalle? Sillä listalla onkin kohta jo koko maailma.. Viime vuonna juhlapäivien jälkeen päätin alkaa jatkossa harrastaa enemmän sellaista ”low key”-juhlintaa, muttei se taida koskaan onnistua.

Hukkasin vähän aikaa sitten kännykkäni ja aloitin kiihkeät etsinnät. Lopulta löysin kadonneen puhelinparan peltilemmikkini hansikaslokerosta. -Miksiköhän muuten auton hansikaslokeroa sanotaan hansikaslokeroksi? En ole vielä koskaan nähnyt sitä käytettävän tuohon tarkoitukseen. Yleensä sieltä löytyy fikkari, karttoja, kumilenkkejä – sekalaista rojua siis, vaan ei hansikkaita.

Kännykän etsintätoimet ulottuivat makuuhuoneeseen asti. Epätoivoni syvyyttä kuvaa yöpöydän laatikon penkominen – siellä ei tunnetusti ole mitään tärkeää. Löysin sieltä sentään ihan ehjän, täydellisen pyöreän muotonsa säilyttäneen pesupallon.