Joku jossain sanoi ukkoutumisen varmojen merkkien olevan radiokanava YleYkkösen kuunteleminen, Suomen Kuvalehden lukeminen, Kalle Päätalon romaanien suosiminen ja  reino-tohvelien käyttäminen. Jos näin on asian laita, niin minun kohdallani ukkoutuminen on melkein loppuun asti viety prosessi. Enää puuttuvat vain reinot jalasta. 

Taidan ensi kesänä tuoda kaikki päätalot kesäpaikastamme meille kotiin. Olen niiden ainoa lukija lähipiirissäni, joten niitä ei kuuleman mukaan tulla kaipaamaan. Eipä ainakaan tarvitse enää kirjastosta niitä hakea, säästyy sekin vaiva. 

Viimeksi lainasin Päätalon Nuoruuden savotat ja luin sen nauttien. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mehevää ja elävää on Päätalon kieli ja kuinka kiinnostava se maailma, jota hän niin pikkutarkoin piirroin kuvaa. Näissä kirjoissa on oikean elämän maku. 

Samaa ei valitettavasti voi sanoa Stefan Einhornin Ihmisen tehtävästä. Tässä kirjassa nimittäin on lähinnä rahastuksen maku. Mistä näitä tällaisia oikein sikiää? Kaikki paulo coelhot ja muut Elämän Tarkoitusta kartoittavat tekoviisaat romaanintekeleet. Minä olen muuten juutalaisen kertomusperinteen suuri ihailija, mutta Einhornin kirjassa yritys lanseerata salainen juutalainen suullinen perinne jää todella latteaksi. Ja salaisuus on aina se sama, joka ainoalla näistä kirjoittajista: rakkaus, ympäristöaate, myötätunto, eettisyys, totuus.. Ei tätä jaksa. Tällaiset romaanit ovat yhtä väsyttäviä kuin kaikki itseapukirjat tai ufovouhottajien tarinat. Kehitä hyvä itsetunto, ota ainutkertainen elämä haltuusi, oi tähtien lapsi. Kun olet lukenut yhden, niin olet lukenut kaikki.

Nykyisin tällaisella kirjallisuudella menee hyvin. Joskus vuosia sitten muistan kohutun James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tiestä. Niin hyvin se myi, että mies kirjoitti oikein jatkoa tarinalleen. Jatko-osa oli rautaisella johdonmukaisuudella saanut nimekseen Kymmenes oivallus. Tällaisia coelhoja, redfieldejä ja einhorneja ostaa varmaan se sama joukko, jonka näkee pyörivän tarot-korttien ja kristallien ympärillä. Auroja, astrologiaa ja meditaatiota. Carlos Castanedan jalanjäljissä riittää kulkijoita.

Einhornia nyt lukee mieluummin kuin näitä muita, lähinnä sen juutalaisen perinteen vuoksi, jota Ihmisen tehtävässä hiukan tuodaan maustamaan muuten mautonta mömmöä. 

Mieletön maailma

Maailma näyttää näin keväällä niin kauniilta. Eilen lensi perhonen vasten kasvojani. Ensin luulin sitä miksi lie ötökäksi ja säikähdin, kunnes tajusin sen kauniit siivet. Ihanaa ja ihmeellistä! Siksi onkin erityisen ahdistavaa lukea Itävallan sairaalloisista tapahtumista. Tässä kauniissa maailmassa on niin paljon pahuutta. Kuinka isä voi tehdä näin tyttärelleen: vangita hänet vuosikausiksi kellariin ja pakottaa synnyttämään insestistä alkunsa saaneita lapsia. Ja tuhota vielä näiden lastenkin elämät. Miten tällaisen rikoksen voi hyvittää? Onko sellainen edes mahdollista?

Ihmettelen vain näiden vankiparkojen sitkeähenkisyyttä. Luulisi kellarin olevan asuinpaikkana niin kostea, viileä ja epäterveellinen (puhumattakaan raikkaan ilman ja auringonvalon puutteesta), että sinne vangitut kuolisivat melko pian. Vuosia sitten luin John Fowlesin kirjan Neitoperho, jossa nuori mies rakastuu tyttöön ja rakentaa juuri tällaisen kellarivankilan kaappaamalleen tytölle. Siinä touhu päättyi tytön kuolemaan, kun ei terveys kestänyt sellaista elämää.