Tänään oli syntymäpäivä, 38. sellainen. Sitä on vietetty kaikella asiaankuuluvalla ilolla ja riemulla.

Olimme ulkona syömässä. Paluumatkalla pohdin vanhenemista. Suorituskeskeisessä elämässä on helppoa kuvitella tuon tai tämän suorituksen tuovan tullessaan mielenrauhan ja onnen. Saavutusten tultua todeksi niin ei kuitenkaan käy – elämä jatkuu aivan yhtä epätäydellisenä, ahdistavan vajaana. Jokainen syntymäpäivä on siinä tilanteessa varsinainen kärsimysnäytelmä, koska se merkitsee ajan vähenemistä, taas yhtä kulunutta ja hukattua vuotta, yhtä vuotta vähemmän aikaa saavuttaa tavoite.

Tällä viikolla Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä on pitänyt minut kiireisenä. 846 sivua kanadalaista mielenmaisemaa, sodan eläneen sukupolven haaveita paremmasta maailmasta, kylmän sodan sotureiden ohuesti kyynisyydellä kuorrutettua idealismia. Linnuntietä on romaani aikuisten peloista ja lasten peloista, aikuisilta suljetusta lasten maailmasta. Tummia sävyjä kirjaan tuovat lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja pikkutytön murha. Lasten maailman tulkkina on Madeleine McCarthy, ilmavoimien nomadiperheen 8-vuotias tytär.