Pitkän päivän ilta

Tänään oli Ötökän Hammaskoettelemuksen päivä! Heräsimme kello kahdeksan aamulla ja tunnin päästä siitä olimmekin jo Vettorissa vastahakoisen potilaan kanssa. Nuppu sai piikin ja hyvin pian alkoivat silmät painua umpeen – uni tuli. Tuli myös melkein pelottava rentous: hyvä etten vääntänyt itkua hoitajan kantaessa ihan hervotonta koiraa toimenpiteeseen. Taas ajattelin sitä, kuinka lähellä uni ja kuolema sittenkin ovat toisiaan. 

Ajattelin sitäkin, etten voisi ikinä, koskaan enkä milloinkaan viedä noin vain koiraa ”piikille”, toisin sanoen lopettaa sitä. Tietysti silloin, jos se olisi todella sairas ilman parantumisen mahdollisuuksia – silloin asia olisi toinen. Mutta en voisi tehdä sitä mistään kevyemmästä syystä. Elämä asuu Nupussa, se on pieni elämä ja koiramainen elämä, mutta elämä silti. Ja elämä on pyhä. Vettorissa näin tänään itkevän naisen. Uskoisin hänen joutuneen sen päätöksen eteen, sen vaikean.

Kahden tunnin ajan saimme hoitaa ihmismäiseen elämään kuuluvia asioita, eli käydä jouluostoksilla (minun puuhaani) ja ostos-ostoksilla (PuoLiskoisen puuhaa). Raision kirjastoonkin ennätimme ja tein varsinaisen löydön: Pekka Turusen toimittama Olavi Paukkunen, Päämajan tiedustelija sattui silmiini ja mukaanhan se lähti.

Puoli kahdeltatoista kävimme noutamassa Nubsin. Maitohampaat oli poistettu ja koira jo hereillä potilasosastolla. Huovassa kannettiin suurikorvainen olentoparka minun tuttuun ja turvalliseen syliini taas. Tassussa oli side: siinä oli ollut kanyyli. Kysyin – hassua kyllä aivan samoin sanoin kuin oman leikkaukseni jälkeen muutama vuosi sitten – ”intuboitteko te” ja vastaus oli silloin sama kuin nyt, eli kyllä. Mahtoi olla pieni kanyyli! Mahtoi olla pieni intubointiputki!

Nuppu oli joutunut paastoamaan 12 tuntia ennen leikkaustaan, joten ruokahalu oli ainakin kunnossa iltapäivällä. Olemme kumpikin hellineet pientä potilasta ja se näyttää olevan normalisoitumaan päin. Onneksi seuraavaan eläinlääkärikäyntiin on aikaa. Eiväthän ne meitä ihmisiä vaivaa, mutta eläimille ne ovat aina rasittavia elämyksiä.

1 comments

  1. Ninni says:

    Famu falsetissa – 21:52, Perjantaina 4. Joulukuuta 2009.:
    Se oli elämäni raskaimpia koettelemuksia, kun oli pakko viedä edellinen kissani Rosamunda sille viimeiselle piikille. Se on kuitenkin ihmisen tehtävä, kun näkee, että eläin kärsii liian vaikeiksi tulleista vanhuuden vaivoista. Ei saa antaa eläimen kärsiä vaikka itselle tekisi kipeää sen päätöksen tekeminen.

    Ninni – 22:48, Perjantaina 4. Joulukuuta 2009.:
    Se on totta, että piikki on paikallaan silloin, kun ei muutakaan tehdä voi. Varmasti se tekee kipeää, mutta ainakin tietää pienen ystävän pääsevän kivuista.. Isoisäni aikanaan sanoi,että hän haluaisi lähteä niin, jos sairastuisi pahasti. Mutta sitä ei ole ihmiselle suotu. Ei tahdota rohkaista kuolemaan, tahdotaan vain pakottaa elämään.

    Janne B. – 15:29, Lauantaina 5. Joulukuuta 2009.:
    Hyvä että ylimääräiset hampit saatiin pois sujuvasti!

    Ninni – 18:13, Lauantaina 5. Joulukuuta 2009.:
    Niin, minusta tuntuu että Nuppu pärjää ERITTÄIN hyvin ihan noilla nyt tallella olevilla.. 🙂

    Janne B. – 1:57, Sunnuntaina 6. Joulukuuta 2009.:
    Hankitteko nuppusaurukselle sellaisen koirille tarkoitetun tonttukaulurisetin? Katsoin jossain tällä viikolla, Tarjoustalo taisi olla osoite. Saattaisi olla viehättävä näky! Tai sitten ei… 🙂

    Ninni – 11:11, Sunnuntaina 6. Joulukuuta 2009.:
    Emme ole hankkineet.. Saattaa olla, ettei kotisusi pitäisi siitä! Sillä oli jo vaikeuksia sietää sitä kanyylin takia laitettua tassusidettä! Yritti ”poistaa” sen heti kotiin tultuamme – annettiin kuitenkin suuren vaivan kanssa iltaan asti olla..! -Mutta oikeassa olet, Nubs OLISI söpö tonttukaulurissa! Myös sellaiset pehmeä poronsarvipanta saattaisi näyttää hyvältä otuksellamme. Pikku jouluporo!

Kommentointi on suljettu.