Luulosairaus on iskenyt jälleen. Olin varma kuin varis maksani oireilusta – kipua tuntui vatsassa noin suunnilleen sillä kohtaa, jolle minun ymmärrykseni mukaan maksa sijoittuu. Turhaanpa luulottelin: PuoLiskoinen osoitti maksan paikan olevan vähän eri suunnalla. Luultavasti kärsin proosallisista lihasvaivoista vain. Muun maailman hermoillessa sikainfluenssasta murehdin minä maksaa. Täytyy olla erilainen tässäkin suhteessa, ei saa mennä lauman mukana.
Maailma on vajonnut marraskuiseen hämärään. Se alkaa aamusta, pehmeä harmaa, ja lyhyen valoisan ajan jälkeen se taittuu siihen taas. Ja sitten tulee pimeä. Pehmeä harmaa ei haittaa minua. Täytyy vain mennä sen mukaan ja elää nyt tätä harmaata. Kauppojen jouluhössötys ei häiritse, sen voi jättää huomiotta ja hoitaa vain omat asiansa. Voi asioida hedelmä- ja kasvispuolella ja miettiä samalla uniaan, kun punnitsee viinirypäleitä vaakassa. Voi hymyillä sallivasti kimmeltäville joulukoristeille ja ostaa kermaa ja miettiä Minervan pöllön hegeliläistä lentoa, kuinka se lähtee lentoon vasta hämärässä. Emme me opi mitään, me toistamme itseämme. Mutta niinkin on ihan hyvä.
Jos marraskuu ei olisi saanut minusta otetta..
.. niin olisin kuohuksissa Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttärestä. Luin sen, nautin (paikoitellen) ja ihmettelin. Tarina on hyvä: kertomus Amerikkaan paenneesta saksanjuutalaisesta perheestä, jolle Uusi Maailma tarjoaa vain pettymyksiä. Päähenkilö Rebecca on piirretty herkin ja tarkoin vedoin: esille nousee isän väheksymä ja rääkkäämä pikkutyttö, joka ei miestä valitessaan osaa valita muuten kuin huonosti. Toisin kuin moni todellisen elämän rebecca, oppii kirjan tyttö kuitenkin yhdestä huonosta kokemuksesta ja elämän suunta kääntyy parempaan.
Minä en tiedä mikä ihmisiä vetää kehnoihin parisuhteisiin. Ehkä se on lapsuuden perintöä, ehkä jotain muuta – hämmentävää se on ainakin. Rebecan mies Tignor on varsinainen hirmulisko ihmisen vaatteissa. Juuri sellainen mies, joka tarvitsee sokeaa ihailua ja tottelevaisuutta, joita ei missään suhteissa ansaitsisi.