Olen lukenut antaumuksella Richard Powersin Muistin kaikua. Se on juuri niin hyvä kuin uskalsin rohkeimmissa kuvitelmissani toivoa: romaani, jota ei malta päästää käsistään.

Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta, Mark ja Karin Schulterista. Veli ajaa kolarin ja saa pahoja vammoja, joista ehkä surullisin on Capgrasin syndrooma: Mark kuvittelee sisarensa olevan joku muu kuin Karin-sisko, joku sisarta taitavasti teeskentelevä vieras. Tilanteeseen tuo lisää hämmennystä Markin saama omituinen viesti, joka tuntuu viittaavan onnettomuudessa olleen kyse jostain muusta kuin pelkästä pahasta onnesta.

Kirjan henkilögalleria on sympaattinen, tosi, kiehtova. On perushoitaja Barbara, joka on mainiolla tavalla niin koossa pysyvä, niin tasapainoinen ja vakaa. On mainio Mark, joka lapsuuden pakolliseen ihanneammattikyselyyn vastasi olevansa hyvä rauhoittelemaan kanoja. Ja Karin, jonka ura on vahvasti lainausmerkeissä, epäura, huono palkka hyvistä suorituksista.

Minä en tiedä tekisivätkö aikuiset sisarukset oikeasti toistensa puolesta niin paljon uhrauksia kuin Karin. Irtisanoutuminen omasta työstään on melkoisen vahva näyttö perhetunteen puolesta. En osaa kuvitella sitä toisinpäin, veljeä tekemässä sellaista uhrausta sisaren puolesta.   

Menen keittämään lisää teetä ja jatkan kirjan parissa!