Eläimen kanssa maailmaa katsoo ja kuuntelee eri tavalla. Aamulla maassa makaavat vaahteranlehdet ovat paitsi keltaisia myös kahisevia ja suuria. Olen ennenkin havainnut niiden keltaisuuden, mutta äänielementtiä en ole huomannut ennen Nupun pienten jalkojen astelua niillä. Ja kuinka isoja ne oikeasti ovat! Valtavia! Ainakin Nupun tummien silmien kautta katsottuna. Vaahteranlehdet ovat kuin sanomalehteä kahistessaan tassujen alla. Ne ovat myös märkiä ja kylmiä. Eläintä katsoessaan melkein tuntee niiden kylmänmärkyyden omalla ihollaan.

Pimeät illat taas ovat täynnä jännittäviä ja pelottaviakin asioita. Jossain rasahtava oksa ja kahiseva ruoho – mitä ne voivat merkitä pienelle eläimelle? Kaksikiloiselle ne voisivat olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ellen siinä välissä olisi minä, Ninni Suurpeto. Kerran pimeässä illassa Nupun säikähdettyä jotain sanoinkin sille, että ainoa oikeasti pelottava eläin täällä olen minä.

Minä kävelen suorana yössäkin, minä en pelkää. Minulla on varaa katsella tähtiä ja kuunnella yön ääniä ilman pelkoa. Jos olisin pieni eläin, niin en nostaisi katsettani tähtiin. Pitäisin sen maassa ja käyttäisin kaiken havaintokykyni uhkien huomaamiseen. Niin erilaista on meidän elämämme.