Olen miettinyt paljon avaruusasioita tässä viime aikoina. Ei minusta sinne pitäisi mennä. Minusta kaikki avaruudessa viittaa – tai sanoo suoraan – ettei se ole ihmisen paikka. Meitä ei ole tarkoitettu menemään sinne. Avaruus on kylmä, eikä niissä lämpötiloissa ihminen selviäisi ilman mielikuvituksellisia avaruuspukuja. Avaruus on suuri, eikä niissä etäisyyksissä ole ihmisen helppoa matkata. Avaruudessa ei ole happea, eikä vettä, eikä ravintoa. Myrkyllistä säteilyä sen sijaan on riittämiin. Ja tähdet, entä tähdet sitten? Kaukaa katsottuna kylmiä pisteitä, läheltä polttavan kuumia – vaarallisia. Ihminen ja tähti eivät sovi yhteen. Alkuaineemme voi olla yhteistä, mutta ajan kuluessa olemme toisistamme vieraantuneet. Emme enää ole sukulaisia. Meidän on viisasta pitää kunnioittavaa etäisyyttä toisiimme.
Minusta meidän kohtalomme on erottamattomasti sidoksissa maapalloon. Meidän kohtalomme ihmislajina, sivilisaationa ja yksilöinä on tämä planeetta. Olemme kiinni siinä, se on äitimme ja me sen lapsia. Kun se sulkee silmänsä ja kuolee, niin ehkä meidänkin pitäisi?
Joku 300 vuoden kuluttua voi nauraa näille takapajuisille mielipiteille. Kenties ihmisrotu änkeää itsensä avaruuteen levittäytyen muille planeetoille ja vaikka millaisille tekokuille. Naurakoon se ihminen vapaasti. Itse olen onnellinen säästyessäni sellaiselta tulevaisuudelta.
Onko avaruuteen tunkeutuminen synti? Minusta Jumala on tehnyt suunnilleen kaiken muun paitsi pystyttänyt sinne ”pääsy kielletty”-kyltin. Me vain emme tajua lukea rivien välistä. En osaa sanoa asiasta mitään yleisellä tasolla, mutta minun maailmassani se vaikuttaa synniltä. Tai mielettömyydeltä, hupsutukselta: kuinka hassuja oikeastaan olemmekaan lennellessämme rakettipurtiloillamme Äiti Maan ulkopuolelle.
Loppulausuma Helvi Hämäläisestä
Helvi Hämäläisen päiväkirjat päättyvät traagisesti. Kirjailijan vanhuus ei ollut helppo, eikä hän itse ollut helppo vanhus. Helvi Hämäläinen oli oikeastaan koko elämänsä hiukan vauhko, sillä tavoin kuin villi eläin on vauhko ja arvaamaton.
Elämänsä illassa Hämäläinen valitti toistuvasti suurta yksinäisyyttään, vaikka hän tapasi poikaansa usein. Pojan kuoltua seuraa pitivät miniä ja lapsen lapsi, poika hänkin. Mutta se ei riittänyt Hämäläiselle.
Hämäläisen kieli elää ja kukkii, mutta itse hän ei todellakaan ollut aina helposti tyydytettävä ihminen. Ystävät ja kustannusyhtiöiden henkilökunta saivat sen havaita, kuten myös sukulaiset. Välit poikaankin olivat etäiset ja ajoittain tämä keski-ikäisenä kuollut poika oli äitiään kohtaan hieman epämiellyttävä. Pojan kuolema oli kuitenkin Hämäläisen elämän suuri tragedia, mutta en ole varma suriko hän niinkään sitä miestä joka pojasta tuli, vaan muistojensa pikkulasta ja yksinäisyyttään – itseään.
Monet sanovat varmuudella, ettei lapsen ole tarkoitus kuolla ennen vanhempiaan. Näin ajatteli Hämäläinenkin. Tämä alhaisen lapsikuolleisuuden aika on kuitenkin melko nuori ilmiö läntisessä maailmassa. Ei ole vielä kovinkaan kauan siitä, kun pikkulasten kuolemat olivat arkipäivää. Lapsia syntyi paljon ja hyvällä onnella muutama eli aikuisikään. Meille lapsen kuolema on luonnoton ajatus, mutta aikana ennen rokotuksia, antibiootteja, penisilliiniä ja tietoa sairauksien syntymekanismeista ei oikeastaan mikään ollut sen luonnollisempaa. Lapsi ei ollut silloin sellainen harvinaisuus kuin nykyisin. Ankarassa selviytymistaistelussa saattoi aikuisen kuolema (työkykyisen, työtaitoisen, voimakkaan ja terveen) olla suurempi suru. Luonnollinen ja luonnoton ovat käsitteinä aina sidoksissa aikaan ja paikkaan. Siksi niitä sanoja pitäisi kai käyttää harkiten.
Mietin usein yksinäisyyttä valittavia ihmisiä. Mitä he oikeastaan odottavat toisen ihmisen voivan heille antaa? On myös ihmisiä, joille mikään ei riitä, mikään seura tai huomio ei ole tarpeeksi. Silloin ongelma ei välttämättä olekaan yksinäisyys, vaan ihan joku muu. Ja pitäisi miettiä mikä.
Ansku – 10:51, Sunnuntaina 9. Elokuuta 2009.:
En osaa sanoa tulisiko meidän avaruuteen mennä, tai olisiko se peräti synti, mutta sen voin kyllä kertoa, ettei minua sinne saisi kirveelläkään. Monet pitävät haaveenaan avaruuteen pääsemistä ja miljonäärit kai sinne nykyään lähtevätkin, isolla rahalla vieläpä. Minä olisin kauhuissani jos täytyisi räjäyttää itsensä tuonne jonnekin, missä etäisyyksiäkin joutuu mittaamaan valolla, kun kilometrit eivät riitä! Hui!
Janne B. – 16:51, Sunnuntaina 9. Elokuuta 2009.:
Lähtisiköhän Galileo Galilei nykypäivänä avaruuteen jos eläisi nykyhetkessä? Olen joskus miettinyt sitä pähkäillessäni linnunratojen reittejä ja planeettojen muodostumisia kaukoputken kanssa. Tähtiä ja kuuta on mukava katsella alhaalta, mutta ei minuakaan saisi avaruuteen millään. Mitä jos tulisi joku ongelma ja raketista loppuisi vaikkapa bensa, ei alas pääsisi millään. Kurja lopetus elämälle kaukana kotoa!
Ninni – 20:59, Sunnuntaina 9. Elokuuta 2009.:
Olen teidän molempien kanssa niin yhtä mieltä, että! Minustakin hulluuden huippu ovat nämä Anskun mainitsemat miljonääriavaruusturistit. Maksaa itsensä kipeäksi siitä, että pääsee hävyttömän vaaralliselle matkalle ja vielä mahdottoman epämukavissa olosuhteissa! Kyllä minulta jäisi menemättä. Mitä siitä reissusta voi kertoa ihmisille jälkeenpäin? Että oli ahdasta, että ruoka oli kummallista?
Sitä ei kai paljon rummuteta, mutta näillä astronauteilla tietääkseni on jonkinlaiset itsemurhapillerit sen varalta, että Pahin Tapahtuu. Ja onhan se kai humaanimpaa niin, kuin vaikka ajelehtia avaruuspuvussa yksin päiväkaudet, kunnes loppuu ilma tai muuta vastaavaa.
Janne, sinulla on siis oikein kaukoputki?? Olisipa meilläkin!
Janne B. – 22:04, Sunnuntaina 9. Elokuuta 2009.:
On! Sellainen ikivanha (mutta tosihyvä), jonka isä toi minullle Neuvostoliitosta. Nykyisissä putkissa taitaa olla kaikki seurantamoottorit sun muut tietokoneohjaukset, mutta tuossa omassani täytyy kohteet löytää itse – eikä ole ihan helppoa puuhaa. Antoisaa kovin, varsinkin kun sitten jonkun planeetan löytää! : ) Tähän asti se on asunut kotona Joensuussa, kun asuin valosaasteen seassa monta vuotta, mutta nyt olen sen tuonut nykykotiin, kun täällä ei häiritsevää katuvalaistusta ole. Olen haaveillut oman ”observatorion” rakentamista tontin korkeimpaan kohtaan ja sellaisen varmaan vielä teenkin. Kun pimeät, kirkkaat ilmat saapuvat todenteolla, mie vietän helposti tunteja tähtiä tiiraillen!
Ninni – 0:30, Maanantaina 10. Elokuuta 2009.:
Planeettoja juuri minäkin haluaisin tarkkailla. Ne ovat niin kauniita, kun ovat tavallisia tähtiä suurempia ja joskus myös väriltään aika erikoisia. Mutta pitäisi myös tietää MISTÄ kohtaa taivasta niitä etsii. Sinä varmaan sitten tiedätkin. 🙂 Meillä PuoLiskoinen on näissä asioissa tietävämpi ja olen häneltä oppinut tunnistamaan tähtikuvioitakin, siis muitakin kuin sen tyypillisimmän tiedetyn Otavan.