Illan tummuessa taivaalle nousi appelsiini. Kuuhan se, taivaan vanha tuttu, mutta nyt appelsiinin oloisena. Se leijui edessämme kutsuvana ja se vaiensi puhehalut ajaessamme appivanhempien luota takaisin kotiin. Teki mieli vain seurata katseella yötaivaan outoa ilmestystä. Ehkä tarpeeksi pitkään seurattua taivaan appelsiinin saisi käteensä kuorittavaksi ja herkku olisi valmis syötäväksi. Niinpä niin: jos tätä maailmaa ei jo olisi, niin tämä pitäisi keksiä!

Olen uppoutunut Helvi Hämäläisen elämästä kertovaan kirjaan Ketunkivellä. Hämäläisen isä ei ilmeisesti koskaan osoittanut mitään helliä tunteita lapsiaan kohtaan, ei ainakaan Helviä, joka oli suosittu pieksämisen kohde perhepiirissä. Nykyisin on muotia kutsua sellaisia ihmisiä henkisesti vaurioituneiksi, mutta missä mahtaa kulkea raja ”vaurioituneen” ja ihan yksinkertaisesti epämiellyttävän persoonallisuuden välillä?