Sateisen synkkä päivä sai ensimmäiset auringonsäteensä vasta illalla. Kun nyt katson ulos ikkunasta näen auringon iltatervehdyksen pihlajien ja koivujen takaa. Se tuntuu sanovan, että kesä oli poissa vain hetken – se palaa kyllä, kun jaksamme odottaa.

Olimme tänään kovin tarmokkaita. Herääminen venyi pitkälle päivään, mutta sen jälkeen saimmekin tehdyksi sen, mitä piti: ikonimaalauskurssiin on nyt valmistauduttu kaikin mahdollisin tavoin hankkimalla muistivihko ja erilaisia kyniä sen täyttämiseen. Muistin jopa ostaa paperiliimaa, vaikka normaalisti aina unohdan.

Duraslainen rakkaus

Potemkin on kiehtova, mutta välillä pidän taukoa ja uppoudun Marguerite Duras'n kirjaan Siniset silmät musta tukka. Se on unenkaltainen, kaunis tarina miehen ja naisen toivottomasta rakkaudesta yhteen ja samaan mieheen. Rakkaus on toivoton, menetetty: sen kohde on lähtenyt eikä palaa, sille ei tule jatkoa, mutta se on silti olemassa tunteena ja se yhdistää näitä kahta.

Durasilla on taito tuoda yhteen epätodennäköisiä pariskuntia. Kertomukset ovat unenkaltaisia, koska niissä ihmisten välillä olevat yhdistävät tekijät rikkovat normaalin varautuneisuuden. Moderato cantabilessa ihmisten välisen varautuneisuuden rikkoo kuoleman äärimmäinen kokemus. Tässä nyt lukemassani esteet ihmisten välillä murtaa rakkaus. Myös itku voi tehdä sen, tai jokin muu normaalin käytöksen rajat rikkova, jonka myötä säännöt löystyvät tai katoavat kokonaan.

Duras kirjoittaa miestä kaipaavasta pariskunnasta miehenä ja naisena. Nimiä ei tarvita: he ovat mies ja nainen, kuka tahansa mies, kuka tahansa nainen. Kokemuksen universaalius ja nimettömyys korostuu. Nämä ihmiset voisivat olla kotoisin mistä vain ja elää mihin aikaan hyvänsä.

Duras'lla on kyky heittää tarinan lomaan lauseita, jotka avaavat lukijan silmät jollekin aivan uudelle. Nämä irralliset lauseet jäävät mieleen kummittelemaan häiritsevästi. "Mies ei tiedä mistä nainen on saanut kyvyn sietää kaiken mikä näyttää Jumalan määräämältä." Ehkä nuo lauseet uppoavat syvälle, koska ne tarinan lomassa onnistuvat jotenkin koskettamaan yksittäistä lukijaa hänen omassa elämässään – en tiedä?

Oikea paikka lukea Durasta on sänky. Pitää olla vähän uninen, vähän sentimentaalinen olo. Sellainen olo, että jaksaa vaikka vähän väsyneestikin uskoa epätodennäköiseen.