Blogin lisäksi minä pidän päiväkirjaa, sellaista käsin kirjoitettavaa, perinteistä. Kerran eräs ihminen kysyi minulta mitä oikein kirjoitan siihen. Tuo kysymys kertoi melkoisesta eroavaisuudesta maailmankatsomustemme välillä. Tuo kysymys tarkoittaa sitä, että vain kaikkein erikoisimmat ja merkillisimmät kokemukset ovat tallentamisen arvoisia. Arkipäivästä ei niin väliä.

Minusta jokainen päivä on ainutkertainen ja tallentamisen arvoinen. Jos näen lihavan mustan labradorinnoutajan kunnan keskustassa, niin sitten kirjoitan lihavasta labradorinnoutajasta kunnan keskustassa. Se on kuitenkin ainutkertainen kohtaaminen. Vaikka ei se ei varmastikaan jää viimeiseksi liikapainoiseksi koiraksi elämäni varrella, niin Herakleitoksen tavoin totean ettei samaan virtaan ei voi astua kahdesti.

Tallennan koiran kirjaani. Sen vaappuvan kävelyn ja keinahtelun puolelta toiselle kirjaan myös. Ja saatan mainita kiiltävästä turkistakin.

Kirjaani pääsee caprihousuinen nainen, jonka näen apteekin edessä. Kevään ensimmäinen caprihousu on aina mainitsemisen arvoinen. Kun luen kirjaani 20 tai 30 vuoden kuluttua, niin tahtoisin sen olevan muutakin kuin vain sanoja. Tahtoisin maistaa siinä elämäni maun ja tuntea sen tuoksut. Tahtoisin nähdä menneen elämäni väreissä, ei mustavalkoisena. Onkohan sellainen edes mahdollista?

Monotonia

Kaupassa myytiin Edy Poppyn kirjaa Anatomia.Monotonia yhdellä eurolla ja 90 centillä. Ostin, mutta luettuani päädyin pitämään hintaa liian korkeana. Euro pois, niin alkaisi olla kohdallaan – kansikuvasta kannattaa kyllä maksaa sen verran.

Edy Poppy on taiteilijanimi, jonka taakse kätkeytyy norjalainen Ragnhild Moe. Kirjassa olevan lyhyen elämänkerran mukaan hän on vaikuttanut teatterin ja kuvataiteen saralla ja toiminut valokuvamallina.

Anatomia.Monotonia on monitaiturin kokeilu kirjallisuuden suuntaan. Tarina kertoo norjalaistytöstä ja hänen ranskalaisesta aviomiehestään, jotka ovat keksineet pyörän uudestaan. Kyse on siis avoimesta avioliitosta, jossa kumpainenkin leikkii rakastajien kanssa. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen alkaa kyllästyminen ja uupumus: miksi tämä kirja kirjoitettiin? Puuduttavan yksitoikkoinen teksti etenee tuskallisen ennalta arvattavasti suhteesta toiseen, tekotaiteellinen boheemien henkilögalleria tympäisee. Päähenkilöt polttavat kuin savupiiput ja lukija ihmettelee kuinka kukaan tuntisi tarpeeksi vetovoimaa moisiin alkaakseen suhteentapaisen. Heidän partnerinsa ovat samaa maata – vakka kantensa valitsee. 

Monotonia, niinpä niin. Olen tunnistavinani jotain tuttua kirjoitustyylissä, vaikutelmia Anais Ninistä ja Marguerite Duras'sta. Ne eivät silti muuta huonoa tarinaa hyväksi.