Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ne on pakko lukea uudestaan ja uudestaan. Hannu Mäkelän kirjoittama Nalle ja Moppe kuuluu tähän joukkoon. Olen nautiskellut tästä kirjasta, sen ajankuvista, Leinon ja L.Onervan muotokuvista. Välillä puolueeton lukija lähtee lomalle – huomaan suuttuvani Onervan puolesta ja asenne Leinoa kohtaan muuttuu vähemmän suopeaksi.

Aikalaiset kuvasivat Leinon ulkomuotoa usein negaation kautta tyyliin "hän ei ollut kaunis mies". Se on kai hitusen parempi kuin sanoa suoraan rumaksi suurta runoilijaa. Mietin mikä onkaan ulkonaisen olemuksen suhde hengen lentoon. Jos Leino olisi kasvoiltaan ja vartaloltaan ollut sadun prinssi, niin olisiko hän ollut yhtä tuottelias ja hyvä runoilija? Leino oli naistenmies, mutta hän ei ollut sitä habituksensa ansiosta, vaan henkensä ja mielensä vuoksi. Hänen elämänsä naiset saivat nauttia niin leikkimielisistä kuin vakavammista heille omistetuista runoista. 

Droitin Esineiden luonto innostaa havaintoihin. Tänään huomasin taas mielenkiintoisen asian: minulla on oikeastaan aina, niin kauan kuin muistan, ollut lyijykynän teroittimena pikkuruinen maapallo. Ei tietystikään yksi ja sama, mutta muoto ja malli on aina sama. Muistan sen jo kouluajoilta, pienen pyöreän maapalloteroittimen penaalissani. Yksi asia siis ainakin on pysynyt ennallaan tässä muuttuvassa maailmassa ja se on vanha ystäväni maapallo. Ja tietysti lyijykynä: minä olen vanhanaikainen enkä ole syttynyt lyijytäytekynistä. Pehmeä B-lyijykynä on edelleenkin suosikkini, vaikka se sotkeekin kädensyrjän mustaksi. 

On ihmisiä, joiden mielestä lyijykynän – etenkin pehmeän – teroittamisessa kuluu turhaa aikaa ja lyijytäytekynä on siksikin parempi. Minusta juuri sillä pikku maapallolla teroittaminen on parasta. Se antaa hyvän miettimistauon, ajatukset siinä orientoituvat samalla kun käsi kiertää kynää teroittimessa. Nenään nousee hyvä puun tuoksu ja korviin tuttu työn ääni.