Lapsena minusta tuntui kuin äidin ja isän suvun naisissa olisi yksi merkittävä ero. Äidin suvun naiset nimittäin käyttivät melkein pelkästään hameita ja isän suvun naiset viihtyivät housuissa. Pieni asia, mutta ehkä silti suurempi merkitykseltään kuin mitä ensin voisi luulla.

Äidilleni hame ja korkeat korot merkitsivät paitsi vaatevalintaa myös koko persoonaa ja elämäntapaa koskevaa julistusta. Äiti oli kaupunkilainen. Korkeat korot ja polvipituiset kapeat hameet on tehty lyhyisiin kävelymatkoihin asfaltilla. Toisaalta hame vaatevalintana kertoo myös jotain naisen vartalosta, siitä kuvasta, joka hänellä vartalostaan on. Äiti suosi niitä polvipituisia hameita, koska ne päästivät sirot pohkeet ja nilkat oikeuksiinsa. Monen muun suomalaisen naisen tavoin hän kuitenkin piti lantiolle ulottuvia jakkuja – lantio ja reidet piti piilottaa. Äidin oma äiti pukeutui samalla tavalla. 

Isäni äiti oli housuissa viihtyvä nainen. Ne olivat hyvin leikattuja housuja, väriltään usein ruskeita, beigejä tai harmaita. Isoäiti piti siitä, että saattoi tarvittaessa työntää housunlahkeet vaikka kumisaappaisiin ja alkaa istuttaa kukkia ihan ex tempore. Housut näyttivät hyviltä myös isoäidin suosimissa erittäin korkeakorkoisissa koroissa. Ne olivat korkeammat kuin äidillä – äiti suosi sellaista noin viiden sentin korkoa, isoäiti oli siinä suhteessa uskaliaampi. Hän oli myös lyhyempi.

Isän äiti säilyi elämänsä loppuun asti sirona ja melkein poikamaisena vartaloltaan. Se antoi mahdollisuuden käyttää vöitä ja pistää paidan housunkauluksen sisään. Isän äidistä huomasi hänen olevan sinut vartalonsa kanssa. Hän oli ulkoilmaihminen loppuun saakka, ainakin päivisin. Yöt hän luki tai kirjoitti runoja, mutta päivät kuluivat puutarhanhoidossa. Nyt vanhemmiten tajuan talvien olleen varmasti vaikeaa aikaa isoäidille. Hän paleli helposti, eikä lumiseen aikaan voinut istuttaa tai hoitaa kasveja.

Äidin suvun naiset päivettyivät helposti, mutta eivät juuri oleskelleet auringossa. Isän äiti muuttui kesäisin suorastaan pronssinväriseksi iholtaan, niin paljon hän oli auringossa. Ei palvomassa sitä, vaan kasviensa parissa.

Äiti ja äitini äiti, hamerouvat. Loputtomia tunteja kahviloissa, iloista puheensorinaa, vilkasta elehdintää käsillä. Välillä melankolista riutumista kirjan kanssa sohvalla. Ei koskaan ruskeaa väriä vaatteissa. Sisällä viihtyviä ihmisiä, monimutkaisten ihmissuhteiden mestareita.

Isäni suvun naiset, housunaiset. Auringon alla aina kun mahdollista. Aina liikkeessä, eläväisiä siroja. Runoutta, klassista musiikkia. Välillä ihan reilusti mustat kynnenaluset ja naarmuja käsissä.

Tänään…

PuoLiskoinen ajoi aamulla ojaan ollessaan matkalla metsästysseuransa talkoisiin. Hän soitti minulle ja heräsin siihen – melkoinen herätys. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan jäin sänkyyn pahojen aavistusten vaivaamana. Ei balettia – en halunnut lähteä ajamaan Raisioon asti. Minusta tuntui (vasta heränneenä, hiukan sekavana), että tuo PuoLiskoisen onnettomuus oli paha enne. Se ei luvannut hyvää päivälle. Tuli vielä mieleen se oma ojaan ajo hiukan yli vuosi sitten.

PuoLiskoinen on muuten minua neuvokkaampi: hän soitti itse hinausauton paikalle. Minä onnetonhan olin liikkeellä ilman puhelinta ja kiltit sivulliset tulivat avuttoman avuksi.