Edellisellä kirjastoreissulla tuli lainattua myös Hanna-Kaisa Sivosen Kasarikirja. Oi nostalgiaa! Suurin osa kirjaan kootuista muistelijoista oli itseäni nuorempia – noin viidestä kymmeneen vuotta jälkeeni syntyneitä, mutta yhteistä muistopohjaa löytyi silti.

Huopaeläimet, nuo käsityötuntien helpot ja iloa antavat tekeleet! Ja vohvelikangas, mitä kaikkea siitä voikaan tehdä, rajan asettaa vain oma luovuus. Pikkukakkosen DDR:stä tuoma nukkumatti, nukkumatti lasten ja Pupu Tupuna-kirjat. Moskovan olympialaiset vuonna 1980 olivat minulle vain Mishka-karhu.

Asenteeni vohvelikangasta kohtaan on ambivalentti. Siihen nimittäin liittyy sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Kävin ensimmäiset kolme koululuokkaani ala-asteella, jossa ruokailtiin luokissa. Vohvelikankaasta saimme sitten jokainen suurella vaivalla ja helmilangalla kirjaillen tehdä kauniit ruokailuliinat. Pojat saivat vaaleansiniset kankaat ja me tytöt ihanan vaaleanpunaiset. Suorakaiteen muotoisen liinan reunukset koristeltiin pykäkuvioin ja mitä kaikkea sahalaitaa nyt keksimmekään. Poikien liinat olivat usein karun miehekkäitä yksinkertaisuuden monumentteja. Tytöt loistivat kirjailutaidoillaan.

Koulussa sain minäkin vohveliliinani onnistumaan ja saatoin ylpeästi asettaa ruokailussa lautasen sen päälle. Mutta ennen kouluikää kävin eräässä päiväkerhossa, jossa kankaan kirjaileminen osoittautui kyvyilleni liian vaativaksi tehtäväksi. Sain aina langan jotenkin solmuun ja jouduin jonottamaan ”kerhon tädille”, joka purki sotkun, nuhteli ja opasti uuteen yritykseen. Vieläkin muistan sen jonotuksen kerhotädin luo poikien seurassa. Oma vuoro tuli aina vain lähemmäs ja rutistettu vohvelikangas kädessä muuttui hiukan hikiseksi. Kerhon tätejä oli kaksi ja minä jonotin aina sille vanhemmalle, Helkalle/Helgalle. Hän oli jo isoäiti-iässä ja hyvin kärsivällinen, ei koskaan moittinut – kerhon nuorempi rouva oli tiukempi.

Kasarikirja toi tullessaan halun kokeilla uudestaan vohvelikankaan kirjontaa. Noinkohan jo onnistuisin saamaan aikaan mestariluokan tekeleen? Varmasti siitä voisi jotain mielenkiintoista saada aikaiseksi.

Oma lapsuuteni oli varmasti materiaalisessa mielessä köyhempää kuin nykyisten lasten. Mutta oli siinä oma viehätyksensäkin, vaikkei kouluissa tarjottu kasvisvaihtoehtoa ja asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Minulla esimerkiksi – no, tämä oli 70-luvulla – oli näkövammainen ystävä. Nykyisin olisi varmaankin järkyttävä tyylirikko kutsua ketään vammaiseksi millään tavalla. Vammaiset ovat nykyisin erityislapsia tai erityisaikuisia. Ihan samalla tavalla kuin keskittymishäiriöiset, kouluhaluttomat ja sulkeutuneet ja taivas tietää ketkä muutkin vielä. Kukaan ei ole ongelmainen, kukaan ei ole sairas – ollaan vaan erikoisia.

Minun lapsuudessani poliittisesti korrekti kielenkäyttö ei onneksi ollut saavuttanut niitä mittasuhteita kuin tänään. En silti muista, että vammaisia – anteeksi, erityisihmisiä – olisi kiusattu yhtään sen enempää kuin tänäänkään. Suhtautuminen oli hyvin luonnollista. Pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa saattoi kuulla mainittavan jopa sanan neekeri. Vielä ei oltu reagoitu kaamean epäkorrekteihin neekerinpusuihin ja lakupekka-lakritsaan. Onneksi nyt ollaan viisaampia. Varmaankaan nyt ei enää esiinny lainkaan rasismia, kun kaikki rumat ilmaukset on tuhmiksi julistettu ja kielestä kitketty.

Minua häiritsee kielellä politikointi. Enää ei voi olla varma mitä mistäkin saa sanoa ja millaisilla sanoilla. Missä ihmeen virallisessa lehdessä ilmoitetaan kielen muutokset ja sopivat termit? Kuka ne päättää? En pysy kärryillä – putoan niiltä suosiolla.