Luin Georg Simmelin kirjan Suurkaupunki ja moderni elämä: kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Tämä kirja pysähdytti – Simmel on melkeinpä profeetta.
Pohtiiko monikaan arkielämässään rahatalouden vaikutusta ajattelutapaamme? Moni varmasti miettii tulojen ja menojen harmoniaa ja kaikkea sitä, mitä rahalla voi ostaa. Mutta millaiseksi ajattelumme on muuttunut verrattuna esimerkiksi varhaiskeskiajan ajatteluun? Raha on läpäissyt maailmamme ja muuttunut erottamattomaksi osaksi elämäämme. Numerot (hinnat) ovat läsnä kaikkialla. Ne muodostavat oman kielensä, kuluttajan kielen, ja sitä kieltä opimme huomaamattamme tulkitsemaan kasvaessamme aikuisen mittoihin. Suomi tai ranska voi olla äidinkielemme, mutta melkein yhtä tuttu on numeroiden kieli.
Simmelin kirjan ensimmäinen osa pitää sisällään kokonaisen rahalle omistetun luvun. Katsotaanpa sitaatti illan iloksi: "Nykyajan henkinen ilmapiiri on yhä laskelmoivampi. Rahatalouden käytännön elämään tuoma laskennallinen tarkkuus lähestyy luonnontieteen ihannetta muuttaa maailma laskuesimerkiksi ja pukea sen jokainen osanen matemaattisen kaavan muotoon. Tämän ehdottoman tarkkuuden myötä lukemattomat ihmiset päivän askareissaan punnitsevat, laskevat, mittaavat ja pelkistävät laadulliset arvot määrällisiksi."
Muuttaa maailma laskuesimerkiksi, niinpä niin. Alkaen kaupan appelsiinihyllyltä siihen, millaisia summia ansaitsevat lähihoitajat, insinöörit ja lääkärit. Yksi asia yhdistää appelsiinia ja insinööriä: kumpikin arvioidaan rahassa. Appelsiinin maku ja terveys innostavat kuluttajaa ostamaan, jos hinta on kohdallaan. Yritys palkkaa insinöörin, jos katsoo tämän työpanoksen olevan hänestä maksetun summan arvoinen.
Rahaan ladataan arvoja, joita sillä ei alkujaan ollut. Rahahan on vaihdon väline. Nykymaailmassa olemme aina vain kyvyttömämpiä vetämään rajan halun ja tarpeen välille: mainostoimistojen laumat pitävät omalta osaltaan huolen näiden kahden välisen rajan häilyvyydestä. Ja kun puhumme köyhyydestä, niin taidamme myös entistä useammin sekoittaa keskenään absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden. Meidän maailmassamme suhteellisesta tulee niin helposti absoluuttista: köyhä ei ole se, joka kuolee nälkään vaan se, jolla ei ole uusimman mallista kännykkää. Köyhä voi myös olla se, joka ei pidä rahaa liikenteessä, jonka raha ei vaihda omistajaa.
Mahdollisuus arvioida kaikki rahassa luo kiusauksen – pakon – oikeasti arvioida kaikki rahassa ja vain rahallisella mittapuulla. Silloin hukataan paljon olennaista. Kuka voi sanoa maatilkkuaan viljelevän pienviljelijän saaneen oikean suuruisen summan hänen luopuessaan koko elämäntavastaan – identiteetistään – vaihtaessaan tilansa 50 000 euroon?
Simmel kirjoittaa suurkaupungin ihmiselle tarjoamasta vaikutelmien virrasta. Nykyisin puhuttaisiin varmaankin ärsykkeiden ylitarjonnasta. Viihdettä ja ajanvietettä on tarjolla niin paljon, että ihminen turtuu. Mikään ei enää tunnu miltään. Meidän aikanamme ei oikeastaan voi enää vetää rajaa suurkaupungin ja maaseudun välille – suurkaupunki on nimittäin tullut jokaiseen kotiin sähköisessä muodossa. Asuitpa peräkylässä tai metropolissa, niin internet ja televisio kytkevät meidät kaikki kiihkeätempoiseen menoonsa. Enää ei voi tehdä valintaa suurkaupungin ja syrjäseudun välillä – paitsi sulkemalla sähköisen todellisuuden kokonaan pois tietoisuudestaan. Kuluttajalle valintoja näyttää olevan rajaton määrä, ihmiselle niiden määrä tuntuu sen sijaan olevan aina vain vähäisempi.
Simmel ei ole pessimisti (taidan itse kallistua siihen suuntaan häntä enemmän). Simmel uskoi modernin ihmisen pystyvän asuttamaan modernin maailmansa ja kestämään sen tuomat tuskat. Minä uskon myös tottumuksen voimaan, mutta mistä kertoo ihmisten onnettomuus kaiken materiaalisen hyvän keskellä? Tietysti me asutamme tätä maailmaa, omaa maailmaamme ja aikaamme, koska olemme tähän syntyneet. Meillä on elämänkokemuksemme tuomat eväät selvitä tästä. Mutta miksi kaikki hyvinvointi ja kaikki ärsykkeet eivät tee meitä onnellisiksi? Eikä sekään, että voimme rahan avulla sotkea halumme tarpeisiin ja toteuttaa siinä mielessä itseämme vapaammin kuin vaikkapa isovanhempiemme sukupolvi.
Schleiermacher sanoi kristinuskon tehneen Jumalan kaipuusta ja hurskaudesta ihmisen sielun pysyviä tiloja, kun ne ennen kristinuskoa olivat olleet sidoksissa aikoihin ja paikkoihin. Simmel näkee nykyajassa rahan kaipuun, joka on rahatalouden läpäisemän maailman pysyvä sieluntila.
Itselläni on joskus kaipuu jonnekin kauas. "Kauas" voi tässä yhteydessä tarkoittaa Kainuun korpea tai syrjäkylää Etelä-Amerikassa. Kanoja takapihalla, yksinkertaista elämää, tuoretta leipää. Ei suurkaupunkia todellisessa eikä sähköisessä mielessä. Toisaalta siihen tyssäisi blogin pitäminen – tämän menetyksen suuruutta ei parane vähätellä!