Olin liikkeellä oikein suuressa mittakaavassa. Kävin sen seitsemässä kaupassa epätoivoisena tavoitteena löytää palvomiamme Auran Pikkuleivän Sydänhyviä. Ne ovat viime viikkojen aikana kadonneet kaikista niistä kaupoista, joissa normaalisti käymme ja jaettu surumme on ollut suuri. Siispä vyötin itseni taisteluun – supermukavat kengät, käteistä rahaa, lämmin takki, aikaa – ja lähdin kiertämään vieraampia veräjiä, outoja ostosmaailmoja.

Maskun Tarjoustalossa tärppäsi. Keksihyllyllä kohtasi rakastaja rakkautensa kohteen, keltaisella kuorrutuksella somistettuja sydänpiparkakkuja muovilaatikossa. Mieli piristyi aivan ihmeellisesti. Laatikko kainalossa laukkasin autonkaiseni luo ja lähdin kohti uusia seikkailuja. 

Paha kyllä ne sydänhyvät olivat vähän "liikaa" minulle. Jos pääni sisään olisi voinut kurkistaa, niin siellä olisivat ajatukset menneet jotenkin näin: "..hyvä kun löytyivät.. on ne niin hyviä.. keltainen väri tosin vähän.. joulu kerran vuodessa.. iso laatikko, pienempikin kai olisi riittänyt.. mutta PuoLiskoinen syö aina niin mielellään.. rapean rapsakoita.. löysinpäs kun kerran lähdin.. kertakaikkisen mainioita.. hyvä minä.. kuorrutuskin niin hyvää.." Päässä pörisi. Ruokaostoksille ehtiessäni olin vielä jalat irti maasta ja se kostautui. Kotiin palatessani, ruoanlaiton aloittaessani, huomasin unohtaneeni autuaasti tämänpäiväiset ruokatarpeet. Joulua varten kyllä on kaikki, mutta joulu ei ole tänään. 

Meni sitten eilisen ruoan syömiseksi tänä päivänä. PuoLiskoinen kesti koettelemuksen stoalaisella mielenlujuudella, vaikka raukkaparka söi sitä samaa eilistä murkinaa jo lounaaksikin. No, ainakin meillä on nyt niitä Auran piparkakkuja.

Jostakin syystä tänään ostoksilla oli erityisen kääpiö olo. Tuntui kuin kaikki muut olisivat olleet pitempiä. Johtuu varmaan siitä kenkävalinnasta. Korot nostavat pois pygmien maailmasta, mukavat pikkuleivänmetsästyskengät suistavat sinne takaisin.

Istun kahdella tuolilla, elän kahdessa maailmassa

Toinen maailma on omani, toinen Ingmar Bergmanin. Laterna magica imaisee mukanaan ja kaikki tämä tässä katoaa. Miksi minusta tuntuu kuin ihmiset olisivat ennen televisiota ja tietoverkkoja olleet yksilöllisempiä? Nyt kaikki tuntuvat jakavan saman maailman ja se maailma on ahdas.