Hyvin on Suomeen rantautunut Halloween kurpitsoineen ja naamiaisineen. Seuraavaksi saamme varmaankin todistaa suomalaisen kiitospäivän (Thanksgiving) lanseeraamista. Ja vielä kun itsenäisyyspäivän siirrämme joulukuusta heinäkuulle, niin kaikki onkin täydellistä. Maailma ei pienene – sitä pienennetään. 

Vuoden 11. kuukausi, marraskuu, on toki omassa kulttuurissammekin ollut kuolleiden kuu. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto kertoo sanan marras ("maa makaa martaana") olevan vanhaa indoeurooppalaista perua ja merkitsevän kuollutta. Pyhäinmiesten päivällä on yli tuhatvuotinen perinne: vuodesta 835 alkaen on kristillinen kirkko viettänyt marraskuun ensimmäisenä päivänä kaikkien marttyyrien ja veritodistajien päivää. 

Vanhaan aikaan tätä päivää vietettiin Suomessa hartaudella: mitään meluisaa työtä – esimerkiksi puiden pilkkomista – ei saanut tehdä. Aattoyönä liikkuivat pyhät vainajat ja talonpoikaiskulttuurissa heille tarjottiin parasta, syksyn herkkuja ja sauna vastoineen. Pöydän antimia henget nauttivat silloin, kun talon oma väki oli saunomassa. Henkien kestitseminen toi taloon hyvän karjaonnen koko seuraavaksi vuodeksi. 

Keyri eli vuoden viimeinen päivä on, paradoksaalista kyllä, ollut marraskuun ensimmäinen päivä. 2.11. on vietetty sielujen päivää. Agricolan suomennoksen mukaan tämä päivä on "kaikkien kuolleiden uskollisten sielujen päivä" ja vanhaan aikaan sovelias vierailuille ja ystävien ja tuttavien kestitsemiselle. Jos kestitystä ei ollut luvassa, niin sopi uhata rikkoa talon uuni.

Kyllä meillä omiakin perinteitä on, mutta tieto niistä löytyy kirjoista. Ja kun valittavana on kirjatieto ja amerikkalainen elokuvateollisuus, niin valitettavasti kirjat häviävät. Ei kimalla kaikki kotoinen – krääsä houkuttelee enemmän.