Kuukausi: syyskuu 2008

by Ninni

Masentavaa magnetari-tietoutta

On löydetty uudenlainen magnetari-tähti. Täytyy toivoa, ettei se tule lähelle: luottokorttien magneettijuovan tiedot tuhoutuisivat 160 000 kilometrin etäisyydeltä. Voisi syntyä melkoisen hämmentäviä tilanteita ostoksilla! 

Maapallon magneettikentän voimakkuus on noin 30-60 mikroteslaa – se vaihtelee. Tavallisen magnetarin kenttä on noin sata miljardia teslaa. Sairaaloissa käytettävien magneettikuvauslaitteiden voimakkuus on 1-3 teslaa. Se ei kuulosta paljolta, mutta riittää poistamaan luottokortin magneettisuuden. Kerrottakoon sekin, että ihmiskeho ei magnetarin läheisyyttä kestäisi. Mahtava magneettikenttä koituisi meidän kohtaloksemme: vesihän on jonkin verran magneettista ja ihminen koostuu suureksi osaksi vedestä. Ruumiin vesimolekyylit yksinkertaisesti repeytyisivät irti toisistaan.

Näitä on mukava miettiä mielessään unettomina öinä.

by Ninni

Amok

Vielä ajatelma kansallisesta amokistamme: miksi riehua omassa koulussa? Yksinkertaisinkin kai tajuaa seurauksena olevan halveksunta ja huono jälkimaine. Jos "yhteiskunta" sapettaa, niin kohdevalinnan olettaisi olevan jotain ihan muuta: joko taloudellisen tai poliittisen valtaeliitin edustajat.

Jos suomalainen yhteiskunta on se suuri paha, niin Nokian pääkonttori kirpaisisi koulua enemmän. Näin minä ainakin järkeilisin. Tosin siitä ei kansan kiitosta heruisi: ulkomaiset osakkeenomistajat saisivat hyvän syyn siirtää pääkonttori pois Suomesta. Kultamunia muniva hanhi olisi typerää teurastaa. Arkadianmäki kai olisi johdonmukaisin paikka purkaa sisuaan, mutta tämähän ei ollut alun alkaenkaan mikään johdonmukainen temppu, joten se siitä.

Oma koulu on toki helppo riehumispaikka. Mikäpä sen yksinkertaisempaa kuin mennä ja räiskiä, kun ei ole pelkoa joutua törmäyskurssille jonkun kaapinkokoisen vartijan kanssa.

Siivousta ja Schildtiä

Olen taas siivoillut ja sotinut ikävystymisen tunnetta vastaan. Sain siivottua jääkaapinkin, ihan noin ylimääräisenä hyvänä. Ylijäämäaika on kulunut Göran Schildtin seurassa. Luin Epäilyn lahjan (ja loukkaannuin verisesti Bysantin ja ortodoksisen uskon puolesta, mielestäni aiheellisesti) ja nyt on menossa Odysseuksen vanavedessä. Schildtille oli kova pala huomata nykykreikkalaisten olevan jotain ihan muuta kuin Homeroon sankarit. 

Tämä ongelma lienee tuttu useimmille. Itse selviän pettymyksestäni syyttämällä reippaasti epäkohdista ottomaaneja. Sillä tavalla on mahdollista säilyttää myötämieli kreikkalaisia kohtaan, eikä kontrasti muinaisaikoihin käy sietämättömäksi. Selviytymismekanismi tämäkin!  

by Ninni

Vastarannan kiiski, eli haja-ajatuksia Päivän Teemasta

Déjà vu. Konginkangas, Jokela, Kauhajoki. Yksi bussiturma, kaksi ammuskelutapausta. Ja taas huomaan olevani mielipidevähemmistössä. Huomaan pelkääväni näitä ihmisten rajuja ensireaktioita, vaikka tiedänkin niiden menevän ohi ja tasapainon taas löytyvän muutaman päivän sisällä.

Muistelen Konginkangasta. Ihan viattomille rekkakuskeille näytettiin keskisormea ja huudettiin uhkauksia. Jonkun pää piti saada pölkylle. Lehtien palstoilla syytettiin päättäjiä (déjà vu, kuten sanottua) teiden huonosta kunnosta ja vaadittiin reilusti rahaa asian korjaamiseen.

Ja nyt, taas kerran, yritetään syntipukkia löytää mitä merkillisimmistä paikoista. Huudetaan Holmlundin eroa (miksi, ampuiko Holmlund kymmenen opiskelijaa?), puhutaan levottomia kaikkien aseiden keräämisestä jonnekin varikolle* ja Roope Ankan rahasäiliön suuruisen rahasumman lapioimisesta mielenterveyspalveluihin (jokaiselle opiskelijalle oma psykologitäti ymmärtämään).

Vielä minun vanhempieni lapsuudessa aseita oli todella runsaasti, vähän joka talossa. Eikä niitä pidetty missään kassakaapeissa. Lapsetkin tiesivät niiden sijainnin ja taisivat osata käyttääkin, jos tarve tuli. Koulukavereita ei silti ammuskeltu. Tämä siitä huolimatta, että sosiaaliturva oli olematon, eikä näitä nykyisenlaisia mielenterveyspalveluita ollut olemassakaan. Siihen aikaan kai ihmiset vain kasvattivat lapsensa ja sillä selvä. Kasvatukseen kuului sellainenkin periaate, ettei toisia ihmisiä ammuta.

Haudataan rauta ruostumaan?

Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Kuinka voidaan luoda sataprosenttisen turvallinen yhteiskunta, jossa mitään ennakoimatonta ei koskaan tapahdu? Aloitetaan metsästysaseista ja käsiaseista: pois sellaiset yksityisiltä kansalaisilta. Poliisi tehköön ratsiat yksityiskoteihin (viis mistään kotietsintäluvista, yksityisen omaisuuden suojasta ja muista, sisään vaan, turvallisuushan on tärkeintä!) ja vieköön ihmisten omaisuuden pois. Rynnäkkökiväärit pois puolustusvoimilta: siinähän on varsinainen kauhun yhtälö muodostumassa, paljon nuoria, arvaamattomia miehiä ja sarjatuliaseita. 

Valitettavasti teräaseetkin ovat mahdollinen riski. Tarmokas puukottaja voi saada montakin ihmistä hengiltä, ennen kuin hänet saadaan taltutettua. Joten kaikki puukot, puntarit, leipäveitset ja lihaveitset pois. Jätettäisiinkö sentään ihmisille heidän voiveitsensä – luvanvaraisina tietysti – ettei tarvitse paljain näpein levitellä voita näkkileivälle? Kirveet on muuten myös syytä takavarikoida. Sellainen tekosyy kuin polttopuiden pilkkominen ei voi oikeuttaa tappavan aseen hallussapitoon.

Pannahinen! Suurin paha on kuitenkin internet. Internetin kautta saa suhteellisen yksinkertaiset ohjeet esimerkiksi sirpaleräjähteen valmistamiseen. Kemian numeron ei tarvitse olla kymppi suoriutuakseen tehtävästä. Ehkä meidän pitäisi harkita Kiinan kaltaista internetin käytön rajoittamista? Ja koska Kauhajoen murhaaja oli IRC-galleriaan kirjautunut, niin tuollaiset yhteisöt nyt ainakin pitäisi kieltää. Sananvapaudesta ja muusta viis, kun on turvallisuudesta kyse! Tarmokas pommintekijä toki löytää ohjeet helvetinkoneeseen vaikka kirjoistakin – seuraavaksi kai pistämme kirjaroviot pystyyn, niinhän natsien aikaan tehtiin Saksassakin.

Vaikka nyt olenkin lähinnä tyrmistyneen epäuskon vallassa ihmisten reaktioiden vuoksi, niin tiedän (toivon, uskon?) järjen vielä voittavan. Niin vähän kuin ampumaharrastus itseäni kiinnostaakin, niin toivon senkin olevan vielä Suomessa laillisesti mahdollista. Mistäpä sen tietää vaikka näiden tapahtumien jälkeen katsottaisiin peiliin ja arvokasvatuskin tulisi vielä muotiasiaksi. Sellaisenkin suhteen sitä haluaa olla toiveikas.

Mohamed Atta

Attahan oli yksi näistä kaksoistornimiehistä. Lensi jumbojetillä päin New Yorkille tunnusomaisia torneja ja väitti tekevänsä sen Jumalan kunniaksi. Niin kieroutunut kuin teko olikin, niin onhan siinä jotain pohdittavaa. Egyptiläistaustainen mies on valmis itsemurhaiskuun Jumalan vuoksi, suomalainen nuori sopertaa jotain äärimmäisen epä-älyllistä ja merkityksetöntä ja tappaa itsensä – niin, minkä vuoksi? Ei minkään! Vai sen vuoksiko, että pääsee kasvokuvallaan postuumisti Ilta-Sanomien etusivulle?

*) Tuollainen aseiden supervarikko muuten olisi ihanteellinen kohde kenelle hyvänsä aikaansaavalle hämärämiehelle tai asevarkaalle. Järjestäytynyt rikollisuuskin kiinnostuisi varmasti. Miksi ei yhtä hyvin "taottaisi miekkoja auroiksi". Yhtä käytännöllinen ideahan sekin olisi.

by Ninni

Kaikkivoipa terapia?

Suomessa on taas kouluammuskeltu. Edellisestä kerrasta ei ole, ikävä kyllä, kulunut pitkää aikaa. Asian vatvominen on turhauttavaa – erityisen turhauttavaa on tämä usko mielenterveyspalveluiden kaikkivoipaisuuteen. Lisää rahaa siihen osoitteeseen (mieluiten jokaiselle kansalaiselle oma yksityinen terapeutti), niin kaikelta ikävältä säästytään. Kunpa se olisikin noin yksinkertaista.

Minä nyt kuitenkaan en usko, että terapialla estetään tällaisia tapahtumia. Yhteisössä, jossa ihmisten arvopohja on ohut tai olematon, on lyhin tie maineeseen ja kunniaan tappaa joukko sivullisia ja samalla itsensä. Maine tietysti tulee postuumisti, mutta moniko nuori – tai vanhempikaan – pystyy oikeasti käsittämään olevansa kuolevainen?

Paljon olen kaikenlaisia ihmisiä tuntenut, mutta en yhtään sellaista, joka olisi terapialla "parantunut". Tiedän tapauksia, jotka ovat käyneet jollekin pseudotieteilijälle vuodattamassa sisimpiä tuntojaan vuosikymmenten ajan. Terapeutti saattaa aina välillä vaihtua, mutta asiakkaan tilanne ei. Ongelmat sen kun jatkuvat vain, mitään edistymistä ei tapahdu. Ainoa aktuaalinen muutos tapahtuu lompakossa: se kevenee huomattavasti.  

Lääkitykseen toisaalta uskon lujasti. Ihmisaivothan ovat sähkökemiallinen järjestelmä, johon voi vaikuttaa lääkkeillä. Lisäksi tuo vaikutus on havaittavissa ja osoitettavissa. Eli konkreettinen apu tulee psykiatrilta, lääkemääräysten kirjoittamiseen oikeutetulta lääkäriltä. Psykiatriaa taas tarvitaan paljon nykyistä vähemmän, jos ihmiset saavat jo lapsuusiässä vanhemmiltaan eväät tasapainoiseen elämään, toisten ja oman elämän ehdottomaan kunnioitukseen.

Alakulo

Karen Blixenin elämänkerta alakuloisti mieltäni eilen ja tänään. Judith Thurmanin perusteellinen ja pikkutarkka Karen Blixen: tarinankertojan elämä oli vaikuttava asiantuntevuudessaan, itse kohteen tarina minua masensi. Miksi nuori eksentrikko saa paljon anteeksi, mutta vanhan ihmisen eksentrisyys vain huvittaa tai säälittää ympäristöä? Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta sehän nyt ei ole varsinaisesti mikään uutinen.

Ihailen Blixeniä: harva nainen olisi niin vapaa katkeruudesta saatuaan syfilistartunnan puolisoltaan. Harva antaisi anteeksi sellaista taloudellista ajattelemattomuuttakaan mihin Blixenin mies syyllistyi. Karen Blixenissä yhdistyvät silti hämmästyttävä suurisieluisuus ja pikkumaisuus oudolla tavalla. Halu olla vapaa, mutta myös hysteerinen takertuvuus ihmissuhteissa. Kyky suureen anteliaisuuteen ja toisaalta pienisieluinen lahjojen ottaminen takaisin (!), ystävien ja auttajien tahallinen loukkaaminen.

Eurooppalaisena Afrikassakaan ei ole missään mielessä tiukasti totuudessa pysyttelevä kirja. Kirjoitustapa antaa ymmärtää niin, mutta sen totuus on kaunisteltua. Toisaalta: emmekö me kaikki ala muuttaa totuutta siinä vaiheessa, kun alamme muuntaa sitä kirjalliseen muotoon? Kirjaimet, sanat, lauseet – totuus karkaa yhä kauemmas, vaikka kuinka haluaisimme siinä pysytellä. Kumarran nopeasti Jacques Derridan suuntaan ja väistyn takavasemmalle.

by Ninni

Inhotuksia

Television kokkikilpailut herättävät minussa voimakasta vastenmielisyyttä. Kuka on sanonut, että ruoalla leikkiminen on hauskaa? Kuka on sanonut, että se on hyvää viihdettä?

Kokkisota oli aikoinaan varsinainen pohjanoteeraus. Ihmiset tunkivat studioon varustautuneina lakritsapötköllä ja herkkusienillä. Ja se oli sitten hurjan hauskaa katsoa, mitä näistä aineksista saadaan aikaiseksi mahdollisimman vähäisessä ajassa. Saimme todistaa taantumaa: aikuisten paluuta koulun seiskaluokan kotitaloustunnille, jossa mikään ei ollut mahdotonta.  

Oma lukunsa ovat nämäkin showt, joissa otetaan joukko ihmisiä nöyryytettäväksi keittiömiljöössä. Kisaan itsevarmana lähtenyt kotikokki saa rajua kritiikkiä alan ammattilaisilta ja se on sitten taas niin hauskaa että. Mallia näyttää kai brittiläinen öykkärikokki Gordon Ramsay, josta on suorastaan tullut sankari törkeän käytöksensä vuoksi. Entisen pallonpotkijan valmistama ruoka ei olekaan vain ruokaa, vaan Ruokaa. Se oikeuttaa suhtautumaan halveksien jokaiseen, joka oletettavasti ei suhtaudu kokkaukseen samanlaisella pieteetillä.

Ruokaintoilijoita rasittavampia ihmisiä ei olekaan. Kun yksinkertaisista asioista aletaan tekemällä tehdä vaikeita ja koukeroisia, niin metsään mennään. Oltiinpa sitten kotikeittiössä tai studiossa kameroiden edessä. 

Eilinen

Kävimme kirjasto(i)ssa PuoLiskoisen kanssa. Lainasin Bachin H-mollimessun, Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa* ja Maija Kilkin toimittaman Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta. Löytyipä vielä Raision kirjastosta Leonard Cohenin Kauniit häviäjät ja pitihän se tietysti ottaa.

Kilkin kirjaa olen jo silmäillyt. Pahimmillaan pikkupiika saattoi olla 10-vuotias lähtiessään kotoa. Ja kuinka suuria vastuita ja monia tehtäviä hoitivat vain 14-15-vuotiaat tytöt viime vuosisadan puolivälissä. He hoitivat kokonaisen talouden töineen ja lapset siihen päälle. Töiden lomassa moni poti koti-ikävää, ikävää maaseudulle. Nykyisin pidetään urotyönä, jos yläasteikäinen siivoaa itse oman huoneensa – niin muuttuu maailma.

Kirjaston lisäksi eilen oli tietysti myös tanssipäivä. Baletissakin huomaa syksyn saapuneen. Sen verran viileää on jo, että säärystimet tulevat tositarpeeseen. Juominen oikeasti ehkäisee suonenvetoja, senkin olen tullut huomaamaan. Sarjat alkaa jo muistaa todella hyvin ja opettaja lupasikin niiden pysyvän ennallaan vielä ainakin parin viikon ajan.

Teimme tunnin loppuun kuuluvat hyppysarjat nyt keskilattialla. Tangon puutteen tunsi kipeästi: siitä on niin helppoa ottaa tukea ja varastaa vähän voimaa, niin että loikkiminen näyttää komeammalta kuin se oikeasti onkaan. Tasapainokin on kovilla keskilattialla. Harjoittelemalla se kuitenkin paranee.

Suomalaiseen kirjakauppaan tilaamani kirjakin oli saapunut ja haimme sen baletin jälkeen. Kuinka osuvaa: kirja oli Agrippina Vaganovan Basic principles of classical ballet. Noinkohan sen luettuaan balleriinailee paremmin? Kirja koostuu jokaisella balettitunnilla vastaan tulevien perusasioiden esittelystä. Mukana ovat hypyt, pliét, liikkeitä yhdistävät apuaskelet (pas de bourréet, coupét, flic-flacit ja passét), käsien, jalkojen ja vartalon asennot ja erilaiset jalkojen iskevät ja venyttävät liikkeet.

*) Minun Afrikkani pohjautuu juuri tähän kirjaan.

by Ninni

Siivettömyyden filosofiaa

Yksi i-kirjain vähemmän ja yksi e-kirjain enemmän, niin olisin siveetön serafi. Pari vokaalia muuttaa koko sanan merkityksen. Pari vokaalia sinne tänne, niin puhuisimme jostakin aivan muusta.  

Mitä on olla siivetön serafi? Serafeja esittävä taide keskittyy erityisesti noiden kiehtovien olentojen siipiin. Se on ilmeistä silloinkin, kun katsoo tuota blogini otsikon vieressä komeilevaa kuvaa. Ilman siipiä olento olisi melkoisen onneton näky: pelkät leijuvat kasvot, hiukan naurettava juttu. Vähemmän kuin ihminen, joka sentään on käsillä ja jaloilla varustettu. Kaiken jumalallisen voimansa menettänyt olento, mutta kai sentään kykenevä ylistämään Jumalaa?

Serafien päätehtävä tuntuu olevan Jumalan ylistäminen. Mitä lentokyky ja siipien omistaminen siinä merkitsee? Minusta siivellisyys ja kyky lentää ovat aina merkinneet nopeaa siirtymiskykyä paikasta toiseen. Siivekästä eivät tiet eivätkä liikennesäännöt rajoita. Ja tietysti siivekkyys tarkoittaa myös mahdollisuutta katsella asioita lintuperspektiivistä. Nähdä maa allaan täynnä pikkuruisia, muurahaisen tavoin mönkiviä ihmisiä. Linnulle – tai serafille – ihmiset näyttävät kaikki samalta: litistyneiltä, arkisen touhukkailta. Kun ylhäältä päin katsoo, niin ei merkitse sekään onko katsottavalla päällään Hermèsiä vai Henkkamaukkaa.

Siipensä menettänyt serafi joutuu katsomaan asioita ihmisten tasalta – tai ehkä jopa maan tasalta, jos se ei voi edes leijua ihmisten kasvojen korkeudella. Mutta se ei voi unohtaa sitä toista perspektiiviä, sitä mennyttä. Siksi se voi ajoittain olla skitsofreeninen ja itsensä kanssa ristiriidassa. Se ymmärtää ihmiset ja enkelit. Joskus se ei ymmärrä mitään, ei edes itseään.

Muisto kesältä -85, eli sairaalakokemus numero 1.

Osaston aulassa oli akvaario. Sen verran muistan vieläkin. Minulle tuo akvaario oli aika olennainen juttu ja vähän väliä ramppasin sitä katsomassa – sairaalassa nyt vain oli niin tappavan tylsää. Tuon sairaalakokemuksen jälkeen en ole koskaan väheksynyt akvaarioiden merkitystä julkisisten tilojen elävöittäjinä.

Akvaario oli sellaisessa neliömäisessä huoneessa, jossa oli myös kirjoja ja lehtiä – tosin vähemmän kirjoja ja enemmän lehtiä, kuten arvata saattaa. Ja sinne saattoi mennä  uteliaiden hoitajien alkamatta kysellä matkan määrää. Kovin suuri tuo tila ei ollut ja heti siitä avautuvan lasioven jälkeen oltiinkin täydellisesti Osaston Maailmassa: pitkä käytävä, jonka varrella oli huoneita potilaille ja sitten joku hoitajien oma asemapaikka. Toinen lasiovi avautui ulkomaailmaan: portaikkoon, jonka alapäässä oli ovi ulos, pois, kanttiiniin, maailmaan. Pikkuinen ajanviettotila oli siis eräänlainen limbus, rajatila ja paikaton paikka kahden maailman välissä. 

Akvaario houkutteli siksikin, kun olin huoneessani ihan yksin. Ei siinä voinut luoda mitään vertaiskontakteja, oman seuran piti riittää. Jotkut hoitajat tosin tulivat tervehtimään aina vuoronsa alkaessa. Sitä tuskin voi seuranpidoksi laskea – akvaario oli kiinnostavampi. Tarjolla olevat lehdet olivat sitä pakollista akuankkaa, mutta onneksi olin vuosiani viisaampana varustautunut omalla kirjapinolla. 

Minähän en ollut sairaalassa kuin pari yötä, mutta muistan sen akvaarion. Ja muutakin muistan: mauttoman ruoan, jota en oikeastaan halunnut syödä. Jotenkin kuvaavaa, että sitä oikein tyrkytettiin: nykyisin ruoasta pidättäytyminen kai katsottaisiin ihailtavaksi itsekuriksi ja linjojen vahtimiseksi niinkin nuorella ihmisellä – tai en tiedä? Yhtenä päivänä ruokana oli riisi-jauhelihakeittoa, toisena taas jotain hyvin epäsairaalamaista – taisi olla makkaraa ja perunamuusia. Muistan ihmetelleeni sitä. 

by Ninni

Vedestä, vanhurskaudesta, hyvyydestä, tiestä

Luin pitkästä aikaa Tao te chingiä. Ostin omani joskus vuonna 0 Lontoon Hampsteadissa sijaitsevasta kirjakaupasta, joten englanniksihan tuo on. En itse asiassa edes tiedä onko kirjaa käännetty suomeksi.

Kahdeksannessa luvussa käsitellään hyvyyttä. Käännös (omani) menee näin:

"Todellinen hyvyys / on veden kaltainen. / Vesi on / kaikelle hyvää. / Se ei kilpaile."

Niinhän se on. Vesi juoksee, virtaa, pyörteilee. Se kulkee hitaasti pienenä purona, tai nopeasti mahtavana virtana. Se ei erottele hyvää ja pahaa kulkiessaan, se ravitsee yhtä lailla rikkaruohot ja jaloruusut. Se on viileä, se tasoittaa ja rauhoittaa. Kiertää sulokkaasti tielle tulevat kivet ja antaa katsojalle rauhan. Se ei taistele tiellä olevaa estettä vastaan, vaan kiertää sen. Sillä ei nimittäin ole kiire minnekään, eikä se kilpaile minkään kanssa. 

Vanhan testamentin Aamoksen kirjan viidennen luvun 24. jae mainitsee sekin veden ja veden tiet: "Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niin kuin ehtymätön puro." Virratkoon kuin vesi: joskus hitaasti, mutta aina määränpäähän saapuen – siihen voi luottaa. Ehtymätön puro, loputon veden määrä, josta ammentaa. Jota juodessaan ei tarvitse pelätä sen loppuvan.  

Tao te chingin koko nimi kirjan kannessa sisältää alaotsikon: a book about the way and the power of the way. Kristinuskon alkuaikoina uskovat puhuivat uskostaan Tienä. Apostolien teoissa jo tuo ilmaus tulee esille useampaan otteeseen. Onhan se mielenkiintoista, kulttuurista ja uskosta toiseen tunnetut yhteiset, toistuvat vertauskuvat. Ryömin syvälle jungilaiseen majaani, enkä sano enää sen enempää tästä. 

Ei kiitos

Luin eilen Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Se on taattua anna-leena -laatua: napakkaa ja paikoitellen hersyvän hauskaa suomea, nautittava kirjallinen makupala. En usko lukijan pettyvän. Itselleni kirjaa lukiessa syntyi lähinnä kaksi ongelmatilannetta: henkilöhahmojen ohuus ja itse ongelman epäuskottavuus. 

Härkönen on minun mielestäni parhaimmillaan kuvatessaan ihmisiä, joiden ammatit ovat jollakin tavalla lähellä hänen omaa elämäänsä näyttelijänä ja kirjoittajana. Esimerkiksi Avoimien ovien päivässä kuvaussihteeri-Astaan oikeasti uskoi. Puhun tietysti vain omasta subjektiivisesta kokemuksestani käsin, mutta minusta Ei kiitoksen opettajapariskunta jäi vähän pahviseksi maultaan. Kuin olisi vain haluttu valita kaksi keskiluokkaista ammattia korostamaan että Normaaleilla Kunnon Ihmisilläkin On Näitä Ongelmia. 

Ja mitä ongelmia siis? Seksuaalista haluttomuutta, miehen puolelta. Ei kiitoksen Heli Valkonen tekee parhaansa sytyttääkseen aviomiehensä, mutta turhaa on työ: mies elää mieluummin netissä tietokonepelien maailmassa. Ja tähän minun on hiukan vaikea uskoa. Varmasti tällaisia ongelmia on, mutta itse en ole ainakaan kuullut vastaavasta. Toisin päin taitaa olla yleisempää? Sitä paitsi: kaikkihan tietävät, että paras keino suitsia naisen liian vahva libido ovat kotityöt. Ehkä romaanin Heli olisi kaivannut kunnon syyllistämissessiota. "Katso nainen kotiasi, selvä sikolätti, mars siivoamaan!" Kun pyyhkii kotikullan huoneiden ovia, moppaa lattiat, siivoaa jääkaapin ja kuuraa saunan, niin kummasti alkaa ramaista. 

Itse aloin romaania lukiessani miettiä, oliko mies sittenkään tässä se ongelmien lähde. Ettei vain päähenkilö itse koettaisi tehdä seksistä ratkaisua, jotain enemmän kuin mitä se voi olla? Sen verran pakkomielteenomaiselta toiminta ajoittain vaikutti.

Ihmisten odotukset parisuhteelta ovat nykyisin massiivista luokkaa. Jos joku osa-alue ei toimi, niin asiasta tehdään heti Ongelma. On kuin ihmisillä olisi päässään vahva visio siitä, millainen parisuhteen on oltava. Ja senhän myös on sitten oltava sitä, tai muuten*. Mitä tilaa ihmisillä on enää liitoissaan olla oma itsensä? Ja mitä kumppanin vaihtaminenkaan ratkaisee? Jos suhdelaivasta yhden vuotavan kohdan saa kuntoon kumppania vaihtamalla, niin monta muuta uutta vuotopaikkaa syntyy varmasti. Mikä sitten ratkaisuksi, kulkeminen suhteesta toiseen vai? Aina etsien täydellisyyttä, joka kummasti pakenee, juoksee kuin vesi sormien välistä, ei se anna kiinni.

*) Tai muuten = laitetaan lusikat jakoon, pistetään paperit vetämään.

by Ninni

Elämää ja elokuvaa

Viikonloppu oli sangen tyydyttävä: loikin baletissa, leivoin kermaliköörikakkua ja talonpojanleipiä, katsoin Minun Afrikkani. Niin, ja tietysti kävin kirjastossa PuoLiskoinen seuranani.

Minun Afrikkani–elokuva sai aikoinaan seitsemän oscaria. Eikä syyttä, se nimittäin on hyvä. Meryl Streepin ja Robert Redfordin läsnäolo auttaa, mutta oikeastaan (tosi) tarina on suurin syy elokuvan onnistuneisuuteen.

Karen Dinesen syntyi vauraaseen tanskalaisperheeseen vuonna 1885. Elokuvan kuvaamat tapahtumat käynnistyvät kuitenkin vasta hänen kihlauduttuaan paroni Bror von Blixen-Finecken kanssa vuonna 1912. Kaksi vuotta myöhemmin hän on jo Afrikassa ja naimisissa sulhasensa kanssa – pariskunta perustaa kahviplantaasin Nairobin lähelle.

Ystävyyssuhteesta alkanut avioliitto (Karenin todellinen rakkaus oli hänen miehensä veli) sai kestää paljon koettelemuksia. Vähäisin niistä ei ollut syfilis, joka pakotti Karen Blixenin palaamaan Tanskaan saamaan hoitoa. Syfilis vei häneltä mahdollisuuden saada lapsia. Suuri rakkaus ei tullut naisen luo hänen aviomiehensä hahmossa, vaan sen hän sai kokea tavattuaan englantilaisen metsästäjän Denys Finch Hattonin. 

Robert Redfordin ansiosta Denys Finch Hatton onnistuu vaikuttamaan romanttiselta hahmolta, vaikka tosiasiassa edustaa juuri sitä miestyyppiä, jota esimerkiksi minun on vaikea sulattaa. Englannin suurvalta-ajan ansiosta ympäri maailmaa purjehti joutomiehiä, jotka useimmiten omistautuivat lapsellisille puuhasteluille, kuten nyt vaikka suurten nisäkkäiden murhailulle urheilumielessä. Tietty taloudellinen perusturva ja yhteiskunnallinen asema – Finch Hattonkin oli Winchelsean jaarlin poika – esti näitä miehiä olemasta pelkästään seikkailijoita, mutta ei paljon puuttunut. Redfordin esittämä Finch Hatton on kuitenkin klassinen Kesytön Mies, jollaisen jokainen nainen toivoisi saavan itselleen – ainakin päiväunelmissa. Masaiden ihailussaan Finch Hatton on aikaansa edellä oleva kulttuurirelativisti, jonka ajatukset sopivat hyvin nykyaikaisen katsojan pirtaan. 

Karen miehineen elää avoimessa avioliitossa, kumpikaan ei kysele toisen menoista. Karenin aikaansa nähden harvinainen itsenäisyys löytää vastineen Finch Hattonin haluttomuudessa sitoutua ja elää perhe-elämää. Hetken aikaa kaikki on täydellistä. Kaksi vapaata sielua elää ja rakastaa kokonaisen eliniän edestä. Taustalla Kenian kauniit maisemat ja eläimistö tuovat eksoottista väriä. Vilahdukset brittiläisistä siirtomaaherroista rouvineen lähinnä huvittavat ja ahdistavat: ylimielisyyttä yhdistyneenä ahtaisiin mieliin, God save the King.

Elokuvassa rakastavaiset erottaa väistämättömyys: Karen ei tahdo elää vain muutamia lumottuja hetkiä rakastetun kanssa, vaan haluaa jotakin pysyvämpää. Finch Hatton ei voi sitä antaa – ristiriita rikkoo idyllin. Lopulta itselleen uskollinen Kesytön Mies kohtaa loppunsa arvolleen sopivassa lentokoneonnettomuudessa. Karen, kahvinviljelyn koettua vastoinkäymisiä lamavuosina, palaa Tanskaan koskaan enää vierailematta Afrikassa.

Meryl Streepin Karen Blixen on nainen, joka ei sovi aikakautensa kehyksiin. Hän on pörröpäinen, vapaa ja vahva. Ihmettelen silti amerikkalaista omituisuutta laittaa vierasmaalaiset henkilöhahmot puhumaan englantia merkillisillä korostuksilla. Karen Blixenin tanskalaisuutta oli ilmentävinään korostuksellinen mongerrus, jota ilman olisi kyllä voinut tulla toimeen. Tuskinpa monikaan olisi unohtanut Blixenin tanskalaisuutta, vaikkei sitä aksentilla olisi koko ajan muistutettu mieliin.

by Ninni

Buxtehude

Buxtehuden kantaatit soivat kirkkaaseen syyspäivään. Niissä ei ole mitään pikkumaista, ei mitään arkista. Ne viittaavat ikuisuuteen. Aika on vähemmän kuin harha ja onni on mahdollista sille, joka näkee olennaisen.

Päivän sitaatti..

.. on kotoisin Stanislaw Jerzy Leciltä: maailma on sanojen liikakansoittama.

by Ninni

Askartelun riemua

Askartelu tarjoaa iloa, vaikkei aina onnistumisen iloa. Tekemisen ilo on kuitenkin suuri. Ohessa todisteeksi kuva kortista.

Tämä kortti lähti Saksaan sikäläistä postcrossaajaa ilahduttamaan (?). Saksatar toivoi erityisesti itse tehtyä ja/tai kissakorttia, joten tässäpä ne elementit kohtasivat.

Melkoinen pohjanoteeraus minulta. Mutta on nöyryyden hengen mukaista olla salailematta epäonnistumisiaan, kun kuitenkin kaikki menestyksensä ihminen tuo hyvinkin halukkaasti julki.