Turmiolan tommit ja tiinat

Kovin surullista: vasta 14-vuotias tyttö kuoli täällä kotimaassa ilmeisesti palelluttuaan hankeen. Alkoholilla oli todennäköisesti osuutta asiaan.  

Miksiköhän meillä Suomessa juodaan niin holtittomalla tavalla? Tietysti tilastot kertovat aina eri asiat lukijasta riippuen: uskoisin alkoholin suurkuluttajien ja ongelmakäyttäjien olevan suhteellisen pieni joukko koko populaation seassa. Ongelma ei oikeastaan olekaan juodun alkoholin määrä, vaan se tapa jolla juodaan. Se tapa on kovin usein tämä naula päähän/pellit kiinni-tyyli.

Jostakin syystä on sosiaalisesti hyväksyttävää olla alkoholiahmatti. Jos sitä hyvää on tarjolla, niin sitä nautitaan oikein olan takaa – etenkin jos se on ilmaista. Tilanteen hulluus paljastuu, kun vertaa juomiskäyttäytymistä vaikkapa kahvipöytäkulttuuriin. Kuvitellaanpa ihmistä, joka pullan, keksien ja kakun äärellä alkaisi varsinaiseksi porsaaksi, ottaisi lisää aina vain, aina vain uusi kakunsiivu, uusi pulla, uusi keksi. Voisivat isäntäväen ilmeet olla näkemisen arvoiset. Kuitenkin saman mittakaavan käytös boolimaljan äärellä on vain hauskaa.

Minusta on turha kuvitella valistuksen purevan nuoriin. Valistuksen ja esimerkin välillä on nimittäin valtava juopa. On tarpeetonta saarnata kohtuuden hyveestä, jos melkein koko aikuisväestö käytöksellään antaa ymmärtää liikaa juomisen olevan hassua ja juomarin olevan verraton veikko, koko porukan hauskuttaja ja huumorimies. Humalamokailuista puhuminen ihannoivaan sävyyn on yllättävän yleistä ja sitä tapahtuu seurueissa, joissa sellaista ei oikeasti osaisi odottaa. Ja pienillä padoilla tunnetusti on suuret korvat.

Onneksi tällaiset alkoholin aiheuttamat paleltumistapaukset ovat kuitenkin aika harvinaisia. Minunkin nuoruudessani (devonikaudella) tällaisia sattui pari kertaa.

Hyviä ja vähän vähemmän hyviä kirjoja

Kirjasto on taas suonut antejaan ja hylly on täynnä hyvää luettavaa. Lainasin pitkästä aikaa Väinö Linnan Päämäärän ja Mustan rakkauden. Väinö Linna on meidän suomalaisten pyhä lehmä, hänestä ei saa sanoa pahaa sanaa – mutta minäpä uskallan.

Ihmettelin mielessäni Päämäärän julkaisemista. Se nimittäin on paikoitellen todella.. no, huono. Päähenkilö on olemassa vain toimiakseen jonkinlaisena äänitorvena Linnan omille ajatuksille. Päähenkilön kieli on sekin epäuskottavaa ja julistuksenomaiset monologit epäaitoja. Ei oikeastaan ole mikään ihme, että Linnan yhteydessä keskitytään niin täysin Tuntemattomaan sotilaaseen ja Pohjantähti-trilogiaan. 

Seuraavaksi alan nautiskella Boel Westinin lupaavan paksusta teoksesta Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä.