Se on silmieni edessä tässä työpöydällä. Se vaivaa mieltäni. Tahtoisin tehdä jotain auttaakseni sitä, mutta olo on avuton. Ikoninihan se siinä, profeetta Joona kummallisen vihreän kalan vatsasta punnertamassa ulos, ylös, kohti ihmisten maailmaa ja Niniveä.

Valaan maalaaminen vihreäksi tuntui aluksi hyvältä idealta. Nyt en enää tiedä oliko se niin hyvä. Toisaalta en osaa kuvitella mitään muutakaan väriä sille.

Edellinen ikonimaalauskerta oli painajaista. Ensin maalasin aiemmin tekemäni violetit yksityiskohdat umpeen (eivät ne näkyneet ikonissa hämärässä valaistuksessa) ja vaihdoin violetin ihan vaaleanvihreään – melkein valkoiseen. Tulokseksi tuli koulun liitutaulua muistuttava valas, jolle lapsi on piirustanut kummallisia kuvioita.

Epätoivoisena siirryin rajaamaan kalaa. Kokeilin taas sitä melkein-valkoista – eihän se toiminut. Vaihdoin mustanvihreään, hyvin tummaan sävyyn. Se toimi paremmin, mutta ei ole kaunis. Nyt olen aivan sormi suussa, en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka aloittavat ikonin ja jättävät sen kesken siirtyen johonkin toiseen aiheeseen.