Vantaalta on löytynyt muumioitunut ruumis. Taas yksi tällainen tapaus, asunnossaan vuosikausia kuolleena maannut mies. Hyvä tilaisuus syyllistyä ja harrastaa hiukan reipasta itseruoskintaa iltapäivän ratoksi.

Toisaalta mietin yksinäisyyden olemusta. Onko se aina paha asia? Onko olemassa joku standardi, ihmiskontaktien vähimmäismäärä, joka vaaditaan normaalin kirjoissa pysymiseen?

Ja sitten toinen kysymys: mikä on naapurien ja ulkopuolisten vastuu ihmisestä, joka ei oikeasti halua olla kontaktissa muihin (tai ei ainakaan heihin)? Voiko välittää väkisin? Pitääkö sellaista edes yrittää?

Aika entinen..

Luin Greta von Frenckell-Thesleffin kirjoittaman elämänkerran Minna Canth. Minna Canth on Juhani Ahon ja Aleksis Kiven ohella eräs suosikkikirjailijani, mitä tulee vanhempaan kotimaiseen kirjallisuuteen. Lisäksi Minna Canthin elämä on aidosti mielenkiintoinen: huikea nousu tamperelaisesta tehdasmiljööstä eturivin kotimaiseksi näytelmäkirjailijaksi ja yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi.

Nautin tästä elämänkerrasta. Tyyne Tuulion suomennoksen kieli on sillä lailla sopivasti vanhahtavaa (kirjahan on vuodelta 1944), että se tuntuu suorastaan canthilaiselta. Canthin teoksia käytiin osuvasti läpi ja luotiin yhtymäkohtia hänen oman elämänsä tapahtumiin ja henkilöihin.

Suomessa on taas kouluammuskeltu. Edellisestä kerrasta ei ole, ikävä kyllä, kulunut pitkää aikaa. Asian vatvominen on turhauttavaa – erityisen turhauttavaa on tämä usko mielenterveyspalveluiden kaikkivoipaisuuteen. Lisää rahaa siihen osoitteeseen (mieluiten jokaiselle kansalaiselle oma yksityinen terapeutti), niin kaikelta ikävältä säästytään. Kunpa se olisikin noin yksinkertaista.

Minä nyt kuitenkaan en usko, että terapialla estetään tällaisia tapahtumia. Yhteisössä, jossa ihmisten arvopohja on ohut tai olematon, on lyhin tie maineeseen ja kunniaan tappaa joukko sivullisia ja samalla itsensä. Maine tietysti tulee postuumisti, mutta moniko nuori – tai vanhempikaan – pystyy oikeasti käsittämään olevansa kuolevainen?

Paljon olen kaikenlaisia ihmisiä tuntenut, mutta en yhtään sellaista, joka olisi terapialla "parantunut". Tiedän tapauksia, jotka ovat käyneet jollekin pseudotieteilijälle vuodattamassa sisimpiä tuntojaan vuosikymmenten ajan. Terapeutti saattaa aina välillä vaihtua, mutta asiakkaan tilanne ei. Ongelmat sen kun jatkuvat vain, mitään edistymistä ei tapahdu. Ainoa aktuaalinen muutos tapahtuu lompakossa: se kevenee huomattavasti.  

Lääkitykseen toisaalta uskon lujasti. Ihmisaivothan ovat sähkökemiallinen järjestelmä, johon voi vaikuttaa lääkkeillä. Lisäksi tuo vaikutus on havaittavissa ja osoitettavissa. Eli konkreettinen apu tulee psykiatrilta, lääkemääräysten kirjoittamiseen oikeutetulta lääkäriltä. Psykiatriaa taas tarvitaan paljon nykyistä vähemmän, jos ihmiset saavat jo lapsuusiässä vanhemmiltaan eväät tasapainoiseen elämään, toisten ja oman elämän ehdottomaan kunnioitukseen.

Alakulo

Karen Blixenin elämänkerta alakuloisti mieltäni eilen ja tänään. Judith Thurmanin perusteellinen ja pikkutarkka Karen Blixen: tarinankertojan elämä oli vaikuttava asiantuntevuudessaan, itse kohteen tarina minua masensi. Miksi nuori eksentrikko saa paljon anteeksi, mutta vanhan ihmisen eksentrisyys vain huvittaa tai säälittää ympäristöä? Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta sehän nyt ei ole varsinaisesti mikään uutinen.

Ihailen Blixeniä: harva nainen olisi niin vapaa katkeruudesta saatuaan syfilistartunnan puolisoltaan. Harva antaisi anteeksi sellaista taloudellista ajattelemattomuuttakaan mihin Blixenin mies syyllistyi. Karen Blixenissä yhdistyvät silti hämmästyttävä suurisieluisuus ja pikkumaisuus oudolla tavalla. Halu olla vapaa, mutta myös hysteerinen takertuvuus ihmissuhteissa. Kyky suureen anteliaisuuteen ja toisaalta pienisieluinen lahjojen ottaminen takaisin (!), ystävien ja auttajien tahallinen loukkaaminen.

Eurooppalaisena Afrikassakaan ei ole missään mielessä tiukasti totuudessa pysyttelevä kirja. Kirjoitustapa antaa ymmärtää niin, mutta sen totuus on kaunisteltua. Toisaalta: emmekö me kaikki ala muuttaa totuutta siinä vaiheessa, kun alamme muuntaa sitä kirjalliseen muotoon? Kirjaimet, sanat, lauseet – totuus karkaa yhä kauemmas, vaikka kuinka haluaisimme siinä pysytellä. Kumarran nopeasti Jacques Derridan suuntaan ja väistyn takavasemmalle.

Jos Machiavelli kirjoittaisi tänään, niin hän saattaisi Ruhtinaassaan neuvoa aloittamaan sodan aina olympialaisten tai muiden urheilutapahtumien aikana. Kun ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, niin muutama ruumis ei tunnu missään.

Katselin Yahoon uutisia. Ensimmäinen, kaikkein isoin uutinen, kertoi tietysti Pekingin olympialaisista. Kuvassa oli amerikatar Mariel Zagunis, jonka kasvot ovat kuvan arvoiset, koska hän toi maalleen kisojen ensimmäisen kultamitalin. Zaguniksen naama on kuvassa vääntynyt, hän itkee – mutta toki ilosta. Jos ei tietäisi kontekstia – kultamitalia – niin voisi toisaalta luulla Zaguniksen olevan kuka tahansa nainen maailman missä tahansa kriisipesäkkeessä, joka itkee kuollutta perheenjäsentä.

Huomattavasti alempana, kuvattomien uutisten joukossa oli sitten pikkumaininta satojen siviilien kuolemasta Venäjän ja Georgian "konfliktin" seurauksena. Onhan se hyvä, että on prioriteetit kohdallaan.

Minua oksettavat Pekingin kisat. En siedä olympialaisia: niitä on liian usein ja ne kestävät liian kauan ja ne sekoittavat ihmisten päät. Vaikka niitä välttäisi tietoisesti, niin kokonaan ei voi niiltä paeta. Jotain kautta ne tunkevat kotiin. 

Mazzarella-Jansson -linjalla

Luin Merete Mazzarellan Pääsiäisen. Minusta hän on parempi esseistiikan saralla. Tove Janssonin Seuraleikki ja Kunniallinen petkuttaja olivat molemmat nautittavia – piti valvoa koko yö niiden parissa, en voinut mennä nukkumaankaan.

Tove Jansson on siunattu kyvyllä kuvata vanhaa ihmistä ilman vanhuuteen yleisesti liitettäviä sokerisia stereotypioita. Tove Janssonin vanhukset eivät aina ole niitä herttaisia mummeja, jotka odottavat lapsenlapsia vierailulle: novellikokoelma Seuraleikki käynnistyy Klaran kirjeillä ja Klara on teräväkielinen, huumorintajuinen ja suorasanainen nainen. Hän ei myöskään karta kuolemasta puhumista.

Kunniallisen petkuttajan Anna Aemelin on hänkin Persoonallisuus: kukikkaita pupuja maalaava taiteilija, viaton, hemmoteltu, antelias ja itsekäs samanaikaisesti. Lapset rakastavat kukikkaita pupuja esittäviä lastenkirjoja ja Anna Aemelin maalaa niitä, kunnes menettää viattomuutensa: taloon tulee epäluuloa ja käytännöllisyyttä edustava Katri Kling. Tässäkin kirjassa vanhus kapinoi, hän taistelee identiteettinsä puolesta, hän häviää ja voittaa. Eikä muutu maatuskanukeksi lasikaapissa, vaan pysyy elämässä mukana.