Avainsana: syksy

Takillinen

Tänä aamuna Turku oli takkien kansoittama. Yliopistonkadulla oli takkeja, ruskeita, harmaita. Humalistonkadullakin niitä näki, laivastonsinisiä ja mustia. Kyllä se nyt taitaa olla virallista: syksy on saapunut. Ihmiset kätkevät muotonsa ja olemuksensa takin laskoksiin. Olin itsekin takillinen. Kirkkaan punainen trenssi ja siihen sopiva huulipuna taistelivat puolestani ankeaa säätä vastaan. Intiaanikesään en jaksa uskoa.

PuoLiskoinen suuntasi tänään Itä-Suomeen. Minä jäin (helpottuneena) kotiin. Säästyin epäilemättä kurjalta kokemukselta: kesämökin saunan kiuas on rikki enteillen kehnoja peseytymismahdollisuuksia. PuoLiskoista yksi rikkinäinen kiuas ei pidättele. Hän on aidosti erähenkinen, ja mistäpä sen tietää, vaikka tuollainen haaste vain piristäisi hänen päiväänsä. Se, minkä toinen näkee haasteena, on toiselle raskas riesa.

 

Joskus on satanut

Syysaamut ovat viileän tummia ja ilmassa on oma tuoksunsa: maahan pudonneiden sinisten hedelmien imelyyttä ja lehtien märkyyttä. PuoLiskoinen aloittaa päivän viemällä N-koirat ulos pudonneiden lehtien ja aamukasteen keskelle. Joskus on satanut ja koirat eivät pidä siitä, vaan nostelevat jalkojaan hienostellen ja katselevat kaipaavasti sisälle. Kun ulko-ovi vihdoin avautuu käyvät koirat makuuhuoneeseen valtavalla töminällä. Sitten ne rauhoittuvat polvitaipeisiini ja huokaavat tyytyväisenä peiton alla lämpimässä.

Ja minä luen. Olen löytänyt punaisen paronin, eli Manfred von Richthofenin, elämänkerran. Tai tarkemmin sanoen kuvauksen hänen sotavuosistaan, sillä mikään varsinainen koko elämän kattava kuvaus ei tämä Peter Kilduffin teos ole. Teosta lukiessa ei voi kuin ällistellä von Richthofenin valtavaa nopeutta oppia ja kehittyä taidoiltaan. Kahdeksankymmentä ilmataisteluvoittoa mahtuivat vain kolmeen sotavuoteen: punainen paroni sai siirron lentokoulutukseen vasta keväällä 1915 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin vasta 25-vuotiaana.  

Tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus

Aamut ovat raikkaan kirpeitä, illoissa on tummia sävyjä. Syksy etenee päivä päivältä, hiipivin askelin se tulee lähemmäs. Takki (se syksyisen musta!) pitää kaivaa esiin vaatekaapin kätköistä ja hylätä haikein mielin kaikkein kevyimmät kesäkengät.

Kirjastossa käydessä huomaa vuodenajan vaihtuneen. Kirjahyllyjä tutkivien ihmisten määrä näyttää olevan suurempi kuin kesällä. Itse teen kirjastolöytöjä vuodenaikaan katsomatta.

Anne Tyler-kausi jatkuu, ”naistenromaanit” kiehtovat siis yhä. Luin Aikaa sitten aikuisena ja lainasin Hengitysharjoituksia ja Päivällinen Koti-Ikävän majatalossa. Nimitän Tylerin kirjoja naisten romaaneiksi, mutta tarkoitukseni ei ole käyttää ilmausta halventavassa mielessä. Tylerin sankarittaret ovat usein kaukana loistokkaista ja kiehtovista: he ovat keski-ikäisiä, kuluneita ja uhrautuvaisia naisia – mikä voisi oikeastaan olla tavanomaisempaa? Mutta tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus. Tylerin sankarittaren voisi kuvitella näkevänsä lähimarketin kassajonossa, hän on niin todellinen ja oikea. Ristiriita oman itsensä kehittämisen ja perheen edun välillä on sekin yleismaailmallinen. Naisilla on taipumus hukata itsensä jossakin lasten potkupukujen ja ylioppilaslakkien välisessä ajanjaksossa.

Kiehtovan suomalaisen ajankuvan löysin viime viikolla kunnan kirjastosta. Inari Krohnin Muusa kirjahyllyssä vei minut, nojatuoliaikamatkailijan, 50-luvun Helsinkiin. 2010-luvun ihmisten elintaso on käsittämättömän korkea verrattuna aikaan 60 vuotta sitten. Valkokaulusköyhälistö ei voinut kerskua lasten omilla huoneilla tai gourmet-ruoilla. Elämä oli yksinkertaista ja sitä yksinkertaisti edelleen sotien jälkeen jälleenrakentuva Suomi. Toivon Krohnin kirjoittavan jatkoa Muusalleen. Se päättyi niin, että jatkon voisi kuvitella olevan mahdollista.   

Pehmeään harmaaseen

Tarvitsen unta jo enemmän kuin ennen. Siinä on yksi ero menneeseen kesään. Kesällä on helppoa valvoa: aurinko valvoo ihmisen kanssa täällä pohjoisessa, aurinkokaan ei mene nukkumaan. Kun illat alkavat pimetä ja aurinko menee yöpuulle aina vain aikaisemmin, niin jo siinä kaksijalkainenkin väsyy. Mitä aurinko, sitä ihminen. Kuinka riippuvaisia olemmekaan siitä ja kuinka monin eri tavoin. Ja kuljemme samaa tahtia.

Syksy tulee mielentilaan ja vaatevarastoon. Muotilehtien käskyt käyttää aina vain iloisen värisiä vaatteita harmittavat. Miksi ei joskus saisi upota pehmeään harmaaseen, kuin aamun usvaan?

Syksy on retrospektiota, nostalgiaa, hulluja energiapuuskia ja luonnon väriloistoa. Syksy on ilahtumista siitä, että löytää pihalta yhä hyviä mustikoita. Syksy on sytytetty kynttilä olohuoneessa. Syksy on ystävien kokoamista saman pöydän ääreen ja syömistä kynttilänvalossa.

Kirjatoukka kiiruhtaa hitaasti

Luen edelleen Erica Jongin romaania Syvästi kaivaten. Luen tarkoituksellisen hitaasti, koska en tahdo kirjan loppuvan. Tiedän jo nyt ikävöiväni sitä, kun viimeinenkin sivu on uponnut tajuntaani.