Avainsana: suomalaisuus

Siivetön pohtii aikakausia, ja niille ominaisia piirteitä

Jos meidän ajallamme olisi nimi, niin olisi se Betoniporsaiden Aikakausi. Jos meidän ajallemme pitäisi valita täyden kympin sijoitusvinkki, olisi se sijoittaminen betoniin. Varmaa nimittäin on, että se investointi ei hukkaan mene. Kulmani kohosivat, kun uutisista luin entisen kotikaupunkini Savonlinnankin alkaneen sijoitella betonipossuja olennaisiin kohteisiin, terrori-iskuja ehkäisemään. Synnyinkaupunkini Lappeenrannan tilannetta en tiedä, vaan enpä yllättyisi, jos siellä olisi sama meno.

Betoniporsaiden Aikakaudelle on ominaista hölmöläissaduista tuttu henkinen asennoituminen: tehdään tyhmyyksiä, ja sitten reagoidaan niihin vielä idioottimaisemmilla tavoilla. Jokaisen järkevän ihmisen mielestä olisi tietysti parempi, kun ei tyhmäiltäsi alun alkaenkaan, mutta se kai olisi jo liikaa vaadittu.

Täytin viikko sitten 45 vuotta. Siihen ikään olen nähnyt monenlaisia aikakausia. Synnyin suomettuneisuuden syvimmässä aallonpohjassa maahan ja mielentilaan, jota nykyisin kekkoslovakiaksi kutsutaan. Syntymäni aikoihin oli suoranainen ajatusrikos kritisoida Neuvostoliittoa. Se oli Sensuurin aikaa, ja sensuuria vaativat itänaapuria enemmän suomalaiset. YYA-Suomesta mentiin kovaa vauhtia 80-luvulle: vapauduttiin, nautittiin nousevasta elintasosta. Euroopan vapaakauppajärjestön, eli EFTAN, täysjäsenyys vuonna -86 tuntui sekin liikauttavan meitä lähemmäs länttä. Tuo aika oli Aran Optimismin aikaa. Itänaapurissakin liennytettiin, ja kylmän sodan pakkaset sulivat.

Berliinin muurin murtuessa alkoi 90-luku, varsinainen Etsikkoaika. Nyt muistellessani tätä aikaa ajattelen sitä vapaana aikana. Asioista sai puhua. Poliittisia tabuja oli vähemmän kuin ennen. Hetken näytti kuin liturgian vuodet olisivat ohi.

Mutta se toivo oli turha. Puhdasoppisuuden aika on palannut: sensuurin aika, ja ajatusrikosten aika. Kohti monikulttuuria mennään, eikä meinata, ja epäilevät tuomaat vaiennetaan vaikka väkisin. EU:n lipussa tähdet ovat tiukasti ympyrässä, eivätkä sinne tänne siroteltuina, vapaina ja tuikkivina, kuten ne oikealla tähtitaivaalla esiintyvät. Tähtien pitää olla samanlaisia, yhtä keltaisia ja säännöllisiä, ja loistaa samojen asioiden puolesta. Hei Lontoo, Pariisi, Berliini, ja Amsterdam: ottakaa pienoinen Helsinki mukaan oodiin ilolle, ja se ilo on kansainvälisyys. Kansainvälisyyttä meille tuodaan suorastaan rekkalasteittain, jos tätä ilmausta voi käyttää olematta mauton. Netissä kiertävät Scania-vitsit kertovat turhautuneen kansan pettymyksestä, ja huumorista, joka on mustaa.

Millaisia aikoja vielä tulemme näkemään? Voisiko Suomalaisuuden aika olla mahdollinen? Voisiko impivaaralaisuus joskus ollakin positiivinen epiteetti? Uskallanko toivoa? Uskallanko olla toivomatta?