Avainsana: siivous

Siivetön siivoaa ja ajaa Skanssiin

Olinpa yltiöpäisessä mielentilassa tänään. Päätin ajaa Turun Skanssiin, paikkaan, jossa olen käynyt viimeksi vuosia sitten. Seikkailuksi reissu muodostui unohdettuani kakkulat kotiin. Ilman silmälaseja olen aika avuton – en suoranaisesti vaaraksi liikenteelle*, mutta surullisen kyvytön lukemaan paikkojen nimiä liikennemerkeistä. Niin kävi nytkin: huomasin Skanssin liittymän liian myöhään, ja aloin ”seilata” kaistalta toiselle sillä seurauksella, että joku kanssa-autoilija katsoi parhaaksi painaa tööttitorven juurta myöten pohjaan.. ja pitkäksi ajaksi! Kävi ainakin selväksi, että hänen mielestään ajoin hullusti.

Skanssi on hirmuinen paikka. Jättimäisissä ostoskeskuksissa on jotain pelottavaa: niiden massiiviset parkkihallit on kuin suunniteltu niin, että auton hukkaa itsestään. Suurissa rakennuskomplekseissa on ostospaikkoja monessa kerroksessa, ja aina välillä kuuluu maanisen pirteällä äänellä loilottavia kuulutuksia aina uusista tavoista, joilla rahoistasi voit päästä eroon. Silti on sanottava, että Mylly on mielestäni ystävällisempi, vähemmän pelottava paikka kuin Skanssi. Jos on pakko käydä ostoskeskuksessa, niin olkoon se jatkossakin Mylly.

Olen lepuuttanut hermojani Skanssin jälkeen ihan vain siivoilemalla. Siivotessa ainakin tuntee olevansa oman itsensä herra, tilan (vaikkakaan ei ajan), mopin, ja imurin herra.

”Minä uiskentelen vanhuuteni kotilammessa..”

.. eli luin juuri Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Miten ihmeellinen kirja vanhuudesta – tai oikeastaan kaikista ikäkausista. Ikääntynyt on lapsi, joka tarkkailee maapallon elämää vanhuuden periskoopilla, tietää Kilpi. Ja näinhän se on: onhan meissä kaikissa se muuttumaton sisin, joka säilyy läpi ikäkausien, aikojen, paikkojen, ja näennäisten muutosten.

Eeva Kilvestä sanottakoon vielä sen verran, että nauttien ja eläytyen olen lukenut hänen muistelmaromaaninsa Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika. Ihmeellistä ajatella, että sodan kokenut sukupolvi on yhä keskellämme, tosin ei välttämättä pitkään. Toivotaan, että sukupolvet oppivat tuntemaan toisensa, sillä se on suurta rikkautta.

*) Ajokortissani ei ole merkintää silmälasien pakollisuudesta.

”Miekka taikka pikari”

Pyhäpäivän kunniaksi siivousurakkani jatkui. Minulla on usein tapana siivouksen lomassa muistella ammoin opittuja runoja, ainakaan jos en innostu laulamaan. Tänään oli runopäivä. Mieleen juolahti jostakin tuntemattomasta syystä Vänrikki Stoolin tarinoista löytyvä Kulnev.

Sain Alkosta kerran lappusen, jossa selvitettiin kohtuukäyttö hyvin tyhjentävästi. Niin-ja-niin monta annosta viikossa, mutta ei kuitenkaan niin, että kaikki viikkoannokset menisivät samana iltana. Tuntui olevan aika tarkkaa puuhaa se alkoholin kohtuukäyttö. Siitä varmuutta haluavan lienee parasta mitata viinilasillisensa desin mitalla ja pitää niistä kirjaa. Tätä taustaa vasten Suomen sodassa venäläisten puolella sotinut Kulnev vaikuttaa suoranaiselta alkoholistilta. Runossa on 20 säkeistöä ja niissä viidessä mainitaan Kulnevin alkoholinkäyttö – eli siis neljäsosasta on kyse. Ja kannattaa muistaa kyseessä olleen sotasankarin: luulisi silloin alkoholin jäävän unhoon urotöiden kuvausten rinnalla.

Runeberg kehuu venäläistä Kulnevia runossaan kansanmieheksi ("Sep' oli vasta kansanmies"), eli tavalliselle kansalle tutuksi ja kansan arvostamaksi. Kansanomaisuutta seuraa melkein heti selitys siihen: "Mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin." Olisiko maljaa maistelematon ollut kansalle outolintu? Parhain maljanmaistelussa, mitä se on? Mielikuvani mukaan sellainen ihminen kestää alkoholia paljon ja muuttuu sen vaikutuksesta mukavaksi veikoksi. Paljon alkoholia taas voi kestää parhaiten joko lihava ihminen tai sitten runsaasti tottumusta juomispuuhasta saanut alkoholisti. Kuinka siis oli Kulnevin laita?

Toinen säkeistö on paljastava sekin. "Jos mikä aseeks sattuikaan, ol' yhtä, kunhan kaasi* vaan, jos miekka taikka pikari, jos joi tai tappeli." Kulnev vaikuttaa runossa sympaattiselta henkilöhahmolta, mutta pakostakin alkaa ajatella oliko hän eräs niistä, joille rajuus ja väkivalta eivät jääneet taistelukentälle. Vietiinkö ne mukana vähän joka paikkaan ja juotiinko samalla tavalla kuin tapeltiin? Tuo "kaasi" on erityisen vaivaannuttava: tarkoitetaanko sillä konkreettisesti juomista siihen asti, kunnes jalat eivät kanna – toisin sanoen sammumispisteeseen? Voi onnettomuutta. 

Kulnev oli myös "harras lempimään" ja järjestytti tanssit heti taistelun päätyttyä. Lemmen kohde valittiin runon mukaan nopeasti ja aamulla naisen kengästä juotiin lähtömalja – tietysti viiniä. Hallitsematon sotiminen, hallitsematon alkoholinkäyttö, hallitsematon sukupuolielämä on yhtä kuin hauska veikko aurinkoisessa katsannossa. Pilvinen päivä näyttää saman miehen väkivaltaisena ja irstailevana juoppona. Kumpi on totuus, vai ovatko ne molemmat?

Hämmentävällä tavalla Runeberg kuvaa sankarimme toimintaa: "..mut tuimana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla." Alkoholin suurkuluttaja juomishimossaan, mikä muukaan tätä selittäisi! Aika entinen ei totisesti enää palaa: on vaikea kuvitella ketään nykyajan sotilasjohtajaa määräämässä alaisiaan viinavarkaisiin vihollisen puolelle.

Lapsuudessaan Runeberg oli itse tavannut kenraali Kulnevin Pietarsaaressa. Vänrikissä Kulnevin hyveitä ylistetään ja korostetaan vihollisuuksienkin häipyvän, kun kummallakin sotivalla puolella on rohkeita ja kunnollisia miehiä. Näillä rohkeilla ja kunnollisilla on kansallisuuteensa katsomatta vain yksi todellinen vihollinen pelkureissa. Kulnevia ei ainakaan siitä paheesta voi syyttää, sillä Suomen sota ei jäänyt hänen viimeiseksi sotakokemuksekseen. Kenraali Jakov Petrovits Kulnevin hengen vei lopulta Napoleonia vastaan käyty mittelö vuonna 1812.

*) Alleviivaus on omani, sitä ei Runeberg tehnyt.

Siivoamisen filosofiaa

Siivoan, koska en halua siivota. Heilutan moppia ja lykin imuria, koska tekisin mieluummin mitä tahansa muuta. Minulle siivous on eräs osoitus siitä, että olen ihminen. Pystyn voittamaan mielihaluni ja tekemään jotain itselleni epämieluisaa, mutta ympäristölle välttämätöntä. Kuka tahansa nimittäin pystyy tekemään asioita, joista pitää – mitä vaikeaa siinä nyt on? Vaikeampaa on tehdä sellaisia asioita, joista ei pidä. Mitä arkisempia ja rutiininomaisempia ne ovat sen suurempi on niiden toistamiseen sisältyvä haaste.

Jos pyrkisin koko ajan karsimaan elämästäni kaiken uhrauksia vaativan toiminnan, niin olisinko silloin enää ihminen? Jos tapahtuisi ihme ja alkaisin nauttia siivoamisesta, niin sitten yrittäisin keksiä itselleni jonkun muun ponnistusta vaativan velvollisuuden. Sen kautta voisin taas tavoitella tavoittamatonta, ihmisen ideaalia.  

Arkisten askareiden tekeminen on myös palvelemista ja minun mielestäni rakkaus on juuri sitä, toisen palvelemista. Ich diene.

Hypokondrikon murheet

Selailin eilen blogilistalta tuoreita kirjoituksia ja silmäni suorastaan iskeytyivät tähän unihalvausta käsittelevään postaukseen. Loistavaa, taas yksi uusi asia pelättäväksi – unihalvaus! 

En ole kokenut tuollaista tilaa ainakaan vielä ja toivon, etten koskaan koekaan. Muistan kerran Turussa heränneeni ja yrittäneeni turhaan nousta sängystä. Jalat eivät kantaneet. En tiedä olivatko ne puutuneet, vai missä vika oli. Oli omituista ja pelottavaa vain maata lattialla ja odottaa jalkojen toimimista. Pää antoi jaloille käskyjä ja jalat eivät totelleet. 

Intohimoton

PuoLiskoisen harrastuselämän seuraaminen täyttää minut haikealla kateudella. Ei pahansuopaisella sellaisella, vaan lähinnä kaipaavalla "kunpa minäkin"-kateudella. Miehen metsästysretket alkavat useimmiten hyvin aikaisin aamulla. Ei hänelle ole harvinaista herätä ennen aamukuutta valmistautumaan. Edellisenä iltana hän on saattanut valvoa pitkään ja yöuni on voinut jäädä muutamaan tuntiin. Silti aamusta metsämies on tikkana ylhäällä, silmät kirkkaina ja täynnä tarmoa. 

Minulla ei ole vastaavaa intohimoista suhdetta oikeastaan mihinkään. Pidän tietysti baletista paljon, mutta silti lauantaiaamun herätykset ovat minulle tuskaa. Piristyn siitä päivän mittaan, mutta itse herääminen on inhottava prosessi. En ole kuten PuoLiskoinen – en singahda sängystä ylös virtaa täynnä. 

Joku ulkokohtaisesti ajatteleva voisi sanoa minun suhtautuvan intohimoisesti lukemiseen, mutta se ei olekaan harrastus tai muu "aktiviteetti", se on elämää. Ei kai kukaan väittäisi suhtautuvansa intohimoisesti hengittämiseenkään?

Jonain päivänä voin kenties löytää oman intohimoni, mikä se sitten onkaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä sitä koskaan. Monessa muotissa on meidät ihmiset valettu. 

Piileskelyä ja ahkerointia

PuoLiskoinen teki tänään suurtyön: hän pesi kotikultamme ikkunat. Nyt näyttää siltä kuin ikkunoita ei olisi ollenkaan. Kaikki on niin kirkasta, on kuin maiseman ja meidän välillämme ei olisi mitään. Minun mieheni pesee ikkunat jättämättä niihin raitoja. Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa minusta. 

Piileskelin suljetun oven takana PuoLiskoisen urakoidessa. Pelkäsin nimittäin ikkunoiden väliin pesiytyneitä ampiaisia. Mielikuvissani näin laumoittain vihaisina pörrääviä pikkuhirviöitä ahdistelemassa meitä täällä kotona, enkä tahtonut kohdata sitä uhkakuvaa. Onneksi mitään elossa olevia vihulaisia ei löytynyt tällä kertaa. 

Laajoina kaarina

Luin Azar Nafisin Lolita Teheranissa. Se on kertomus kirjallisuuden professorin vallankumouksellisesta opintopiiristä, jossa luetaan iranilaista ajatusmaailmaa uhmaavia klassikoita. Klassikot, kuten esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolita, päätyvät peilaamaan erikoisella tavalla totalitaarisen hallinnon muovaamaa elämäntapaa. 

Nafisin opintopiiriin kuului seitsemän nuorta naista. Piirin keskustelut sivusivat kirjallisuuden lisäksi myös naisten yksityiselämää: erään avioliitossaan kärsimää pahoinpitelyä, toisen elämää tyrannisoivan pikkuveljen valvonnan alla, kolmannen haaveita muuttaa ulkomaille. Samaan aikaan käydään läpi Iranin vaiheita: islamilaista vallankumousta ja Iranin ja Irakin välistä sotaa. Ja sitä, kuinka täysivaltaisten, emansipoituneiden äitien täytyi katsella tyttäriensä kasvavan maassa, jossa naisen oikeudet kuihtuivat.   

Azar Nafisin oma elämä ahdistavien sääntöjen Iranissa vaihtui vuonna 1997 elämään Yhdysvalloissa ja professuuriin Johns Hopkinsissa.

Paikoitellen lukukokemus oli suorastaan absurdi. Kultahatulle järjestetty oikeudenkäynti erityisesti huvitti. Englantilaisen kirjallisuuden opettaminen Teheranissa on varmasti ollut kivinen tie. Jatkuva poikkeaminen asiasta, siirtyminen sivuraiteille, koko se pakko alistua pohdiskelemaan onko joku tietty romaani islamilaisen moraalin mukainen vai ei – masentava ajatus. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta. Tuloksena oli melkoinen särky niskassa ja hartioissa, mutta oli se sen arvoista.

Kotikärpänen

Siivosin talon. Urakkaa säesti Miles Davisin musiikki. Se vaikuttaa kaikkeen: imuroinnista tulee nykivää, säpsähtelevää liikkumista. Moppaus sujuu vuoroin laajoina kaarina, vuoroin nopeina, hankaavina liikkeinä.

Imurin surina on kotikärpäsen pörinää.