Avainsana: sanat

Minulla on asiaa

Lisää yksi k sandaaliin ja saat skandaalin.

Tuhka ja tuska ovat yhtä kirjainta vaille sama sana.

Jumala ja humala ovat nekin arveluttavan lähellä toisiaan.

Näiden syvällisten aatosten jälkeen onkin syytä mainita muutama kirjallisessa mielessä merkittävä kokemus.

Merkkimiehiä monenlaisia

Hellevi Arjavan Merkillinen isoisä ja muita kertomuksia Wegeliuksista ja Swaneista vie lukijansa 1800-luvun pappiloiden maailmaan. Pohjanmaalla vaikuttanut Maalahden rovasti Jacob Wegelius on juuri tämä ”merkillinen isoisä”, joka yhdistää esi-isän ominaisuudessa sellaisia suomalaisen kirjallisen kulttuurin edustajia kuin Kersti Bergroth ja Anni Swan. Lisäksi hänestä lähteneet sukulinjat levittivät pietististä aatemaailmaa Suomen pappiloihin ja solmivat vuorostaan liittoja merkittävien porvaris- ja aatelissukujen kanssa.

Arjava marssittaa lukijan eteen suorastaan hengästyttävän määrän ihmisiä, nimiä ja asemia. Onneksi kirjan lopusta löytyvät sukupuut ja henkilöiden pienoiselämänkerrat, sillä ilman niitä henkilögallerian koko voisi käydä ylivoimaiseksi lukijalle. Myös vanhahtavat sanat on teoksen lopussa huomaavaisesti suomennettu.

Jos joku tuntee tarvetta märehtiä porvarien ja pappien yltäkylläisestä ja riiston täyttämästä elämästä, niin kannattaa tutustua tähän kirjaan. Suomalaisissa pappiloissa elettiin nimittäin melko vaatimatonta elämää. Suomessa tosin eivät kartanotkaan ole – Louhisaaren tapaisia poikkeuksia lukuunottamatta – kivilinnoja ja palatseja, vaan keskiverto kartano voi ulkomuodoltaan olla kuin suuri talonpoikaistalo. Muutenkaan en ole varma tästä nykyajan oletetusta (?) paremmuudesta mitä ihmisten tuloeroihin tulee: 1800-luvulla pienen pappilan perhe ei takuulla omistanut monta sataa kertaa niin paljon maallista mammonaa kuin esimerkiksi nykyajan suurosakkeiden omistajat. Toisaalta on todettava nykyisin absoluuttisen köyhyyden tulleen karsituksi Suomesta, ja se taas puolustaa tämän aikamme paremmuutta menneeseen nähden. 

Toinen – tosin erilainen – kiehtova elämänkertateos on Bengt Jangfeldtin Tie Huvilalle. Kirja kuvaa salaperäisen ja monikasvoisen miehen, Axel Munthen, tietä ruotsalaisen apteekkarin pojasta Euroopan kuninkaallisten uskotuksi ja lääkäriksi. Se kertoo eläintenystävästä ja ihmisvihaan taipuvaisesta miehestä, jonka avioliitto ja isyys epäonnistuivat – mutta rakkaussuhde Ruotsin kruununprinsessaan (ja sittemmin kuningattareen) Viktoriaan kukoisti vuosikymmenten ajan.

Kuka Axel Munthe oikeastaan oli? Itse yhdistän hänet mielessäni 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun okkultismin, rasputismin ja mesmerismin aikaan, mutta myös kehittyvän lääketieteen ja psykiatrisen tietämyksen todellisuuteen. Munthen persoonaan mahtui tiedemies-lääkäri, sujuvasanainen fabuloiva kirjailija, ja omista kyvyistään vakuuttunut Svengali. Hän oli ristiriitojen mies, joka jätti itsestään hämmästyttävän erilaisia mielikuvia hänet kohdanneiden ihmisten mieliin. Absoluuttinen totuus ja siinä pysyminen eivät Munthen maailmassa olleet kaikkein tavoiteltavimpia arvoja, eivät ainakaan jos hyvä tarina vaati pientä poikkeamista totuuden poluilta.      

Fiktioita

Työpöytäni on kuin räjähdyksen jäljiltä. Askarteluyritykset ovat jättäneet jälkeensä paperisilppua ja kartongin palasia. Mutta kun sanon näin, niin tilanne muuttuu jo joksikin toiseksi. Kukaan muu kuin minä ei voi saada juuri sitä aistielämystä: liiman sottaamia ja hassusti jäykistämiä paperineliöitä kädessä, sitä tunnetta kun sormi koskettaa kuviosaksien raatelemaa pahvin reunaa. Minun pöydälläni oleva paperisotku on oranssia ja vaaleanpunaista ja valkoista. Niiden värien todellisuutta sanat eivät kuitenkaan pysty kuvaamaan. Tarkkuus puuttuu, sanojen myötä todellisuus muuttuu fiktioksi.

Sanojen suhde todellisuuteen on mutkikas. Sanakirjoissa määritellään muutamalla yleistajuisella ja yleisluontoisella sanalla jonkun toisen sanan merkitys. Oikeastaan meillä kaikilla pitäisi olla omat sanakirjamme. Oranssi on muutakin kuin vain keltaisen ja punaisen liitto. Jollekin se on mekon väri hippikesänä, toiselle sarjakuvakirjan kurpitsa, kolmas ajattelee edellisen kesän auringonlaskua.

Fiktiolinjalla olin tänään myös kirjastossa. Lainasin E.L. Doctorowin Maailmannäyttelyn ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Uusi suomalainen löytö herättää myös lukuhaluja: Jan Blomstedtin Sibeliuksen pyörä. Viimeksi mainittu on tarina suvusta, historiasta ja esineistä. Esineet ovat huomion arvoisia nekin, ovathan ne oikeastaan kestävämpiä ja pitkäikäisempiä kuin me ihmiset. Hämmästelen hiukan näitä monia lainaamiani romaaneja, sillä viime aikoina minusta on tullut hyvin nirso fiktion suhteen. Ehkä se liittyy tähän tunteeseen sanojen riittämättömyydestä. Muistelen John Fowlesin Jumalten naamioita (romaani sekin), jossa Maurice Conchis toteaa sanojen olevan tosiasioita varten, ei kuvitelmia.

Pikabaletti

PuoLiskoisen kyydissä on aina mukava matkata balettitunnille. PuoLiskoinen ajaa Tummansinistään ja minä saan keskittyä juttelemaan hänen kanssaan tai – mikä pahempaa – pitämään monologia jostakin mielessä olevasta asiasta.

Balettitunnilla piti kiirettä. Keväiset esiintymiset lähestyvät ja tuntien loppuosa kuluu niiden harjoitteluun. Muutama meistä (minä heidän joukossaan) päätti jättää esiintymisen tänä vuonna väliin. Se on oikeastaan hyvin sitovaa. Ylimääräisiä harjoituksia riittää ja arki-illat kuluisivat niissä. Ja onhan tietysti aina esiintymisjännitys, ramppikuume – se kaikki.

Baletissa tehtiin normaalit sarjat, mutta paljon nopeammin kuin yleensä. Tietysti se koetteli kuntoa ja kestävyyttä, mutta selvittiinhän siitä sentään. Hiukan häiritsi kankaisten harjoitustossujeni tila: pesin ne äskettäin ja nyt tuntui kuin ne olisivat oudosti kutistuneet. Ehkä se menee ohi, kun tossut taas jaloissa pehmenevät ja menettävät vasta pestyn jäykkyytensä.

Tavallisuus hyveenä

Viikonvaihteen Ilta-Sanomissa oli Kauhajoen koulusurmaajan äidin haastattelu. Sisällöltään se muistutti Jokelan koulumurhaajan vanhempien puheenvuoroa: en tiedä mikä meni vikaan, en osaa sanoa miksi, yllätys, järkytys, suru. 

Miksi me ihmiset ostamme näitä lehtiä? Mitä oletamme tällaisista haastatteluista lukevamme – ehkä täydellisen ja kattavan selityksen, jonkinlaisen massamurhien mitä missä milloin-selvityksen? Sehän on aina tätä samaa: ymmällään olevat vanhemmat, kuvia hautausmaista ja kynttilämeristä, mahdollisesti joku kuva surmapaikasta. Tavallisen näköisiä suomalaisia koulurakennuksia, kivikuoria, jotka kerran kätkivät sisälleen tuskan ja kuoleman kovan ytimen. 

Semanttista pohdiskelua sunnuntain ratoksi

Mutta koulusurmat sikseen, minua mietityttää nyt tavallisuuden käsite ja sen merkitys. Millainen on Tavallinen Perhe? Sekä Kauhajoen Matti Saaren, että Jokelan Pekka-Eric Auvisen vanhemmat kuvailivat perheitään tavallisiksi. "Siksi puhun, että ihmiset eivät pitäisi meitä hirviöinä, ihan tavallisia ihmisiä ollaan", sanoo Riitta Saari Ilta-Sanomissa. Suomessa tavallisuus on hyve: taustasta erottumattomuus, turvallisuus, ennalta arvattavuus ja läpinäkyvyys. Samalla kukaan ei oikein tunnu tietävän mitä tuo tavallisuus on ja miten pitkälle sen rajoja voidaan venyttää – missä vaiheessa tavallinen muuttuukin epätavalliseksi. Voisiko olla niin, että sinun tavallisesi ei enää ole minun tavallistani, että meidän tavallisuuksiemme välillä on valtava juopa, jota on mahdoton kuroa umpeen? Käytämme samaa sanaa, puhumme eri asioista. 

Onko tavallisuus asumismuotoon liittyvää? Voiko tavallinen ihminen olla esimerkiksi nelikymppinen, joka asuu vuokralla? Pitääkö olla säännöllinen ja vakituinen työ ollakseen tavallinen? Kuuluuko tavallisuuteen perjantaipullo ja lauantaisauna? Vai pullantuoksu keittiössä ja lasten partioharrastus? Ehkä tavallisuus on ammattisidonnaista. Tavallinen perhe: insinööri-isä, sairaanhoitajaäiti, tyttö ja poika, balettia ja jääkiekkoa, etelänmatkoja.

Minä en usko murhaajien pitävän itseään tavallisina ihmisinä. He kuvittelevat olevansa jotain enemmän. Heiltä vain usein unohtuu, että tuhoaminen on helpompaa kuin rakentaminen ja luominen.  

Naistenlehdissä  ja iltapäivälehdissä myös monet korkean profiilin menestyjät korostavat olevansa tavallisia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti elävänsä tavallista elämää. Varmasti se on tottakin: samalla tavalla jokainen tekee ruokaostokset, valikoi banaanit ja appelsiinit, olipa kauppana sitten Lidl tai Stockmannin Herkku. Samalla tavalla niissä jonotetaan, samalla tavalla ärsyttää lykkiä ostoskärryä tai raahata painavaa koria.

Jos olemmekin kaikki jo niin tavallisia, ettei tavallista ole? Jos se onkin muuttunut pelkäksi tyhjäksi sanaksi, joka ei enää tarkoita mitään. Vai voisiko se tarkoittaa – ihan paloiteltuna – tava-llista. Ihmistä, jolla on tapoja, eli siis ihmistä, joka ottaa huomioon muut. Kuinka moni oikeastaan onkaan tavallinen?