Avainsana: sananvapaus

Sananvapaus ja some

Kolmas kerta toden sanoo, eli kirjoitanpa vielä pari sanaa sananvapaudesta. Eräs melko merkillinen asia on somessa esiintyvä sensuuri. Esimerkiksi Facebook toimii niin, että käyttäjä itse valitsee näkemänsä sisällöt. Pakko ei ole nähdä mitään. Siinä mielessä onkin outoa, että tiettyjä mielipideryhmiä halutaan sulkea naamakirjan ulkopuolelle. Mitä haittaa niistä on, jos meillä on toimiva edustuksellinen demokratia, jossa kansan tahto toteutuu? Ei silloin ole vaaraa monituhatpäisestä joukosta, joka äkkiä alkaa seurata ääri-sitä, tai ääri-tätä laitaa.

Kaikkein haitallisinta tämä sensuuripolitiikka on poliisin kannalta. Poliisihallitus halusi lakkauttaa Vastarinnan ja onnistui siinä. Voitto tuskin maistuu makealta kenttäväen suussa. Mikäpä olisi mukavampaa kuin saapua aamulla toimistolle, keittää iso kuppi kahvia tai teetä, ja käydä katsomassa Facebookista suoraan millä mielellä Vastarinnan pojat ovat tänään, tai mitä metkuja hautoo Soldiers of Odin. Kun nämä järjestöt kielletään somesta ja koko Suomesta, niin tämä mahdollisuus menetetään. Toiminta menee maan alle ja – käyttääkseni erästä aikamme suosikkisanaa – radikalisoituu. Ja poliisin työ vaikeutuu.

 

Päiväkirjojen kertomaa

PuoLiskoiseni teki hyvän työn ja toi autotallista ison pahvilaatikollisen päiväkirjojani. Viisi vuotta vähemmän ihanteellisissa säilytystiloissa ei onneksi vahingoittanut päiväkirjojen luettavuutta. Siinäpä vasta positiivinen yllätys! Mutta jotain negatiivistakin huomasin.

Lukiossa kirjoitin viivoitettuihin päiväkirjoihin. Käsiala on siistiä, melkein kuin painettua – mutta hirvittävän pientä! Tuntuu mahdottomalta uskoa, että koskaan olen voinut kirjoittaa niin pienesti ja sitten vielä lukea kirjoittamaani. Tiedän kuitenkin sen onnistuneen, silloin kauan aikaa sitten. On aika selvää, että näköni on huonontunut merkittävästi. Suunnittelen ihan oikeasti suurennuslasin ostamista, että voisin paremmin lukea teini-ikäisen itseni mietteitä. Silmälasit eivät auta tarpeeksi.

Koronan aikaan olen jättänyt silmälääkäri- ja optikkokäynnitkin sikseen. Kunhan tilanne tästä normalisoituu, niin pitää varmaan varata tupla-aika silmälääkäriin ja keskustella oikein kunnolla ajan kanssa sopivien lasien löytämiseksi. Minusta se ei riitä, että nippa nappa tulee toimeen, kyllä laseilla pitäisi pystyä tekemään tarkkaakin silmittelyä.

Sananvapauden tilasta

Kirjoitin edellisen postaukseni sananvapauden luonteesta sellaisena kuin sen pitäisi olla. Nykyisin käsitettä kuitenkin pyritään – ehkä tietoisesti – hämärtämään. Kaikki uskonrauhan rikkomiset, ”vihapuheet”, kiihottamiset ja kiihottumiset mitä kansanryhmiin tulee; kaikki nämä herättävät ihmisissä itsesensuurin. Itse ymmärrän uskonrauhan rikkomisen vain sellaisena toimintana, joka tapahtuu palvontapaikoissa, ja jossa estetään ihmisiä konkreettisesti harjoittamasta hartautta. Uskonrauhan rikkominen ei saa merkitä sitä, että jonkun uskontoa kritisoidaan. Silloin sananvapaudesta voidaan oikeasti luopua kokonaan.

Hyväuskoiset ajattelevat vallanpitäjien vain ajattelevan meidän parastamme sananvapautta koskevilla rajoituksillaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sananvapauden rajoittaminen voi olla myös heidän omissa intresseissään, eikä yksittäisen kansalaisen tai kansanryhmän etu ole siinä olennaista. Vallanpitäjien edun mukaista on vaientaa kaikki kritiikki – omituisiakin tekosyitä käyttäen – silloin kun tehdään politiikkaa, jota suuri osa kansasta ei hyväksy. Ja omituisiahan nämä ovatkin, nämä vihapuheet ja kiihottamiset.

Ihmisen loukkaantuessa 1900-luvulla tyydyttiin puremaan hammasta, tai sanomaan vastaan. Nyt mennään oikeuteen. Oikeuslaitoksen kallispalkkaiset juristit ja tuomarit ratkovat, onko jossain kirjoituksessa kiihotettu tai vihattu. Ja sitten tulee sakkoa. Kenties meillä Suomessa yhä onkin laaja sananvapaus – se vain on maksullista?

YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklassa sanotaan näin: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Toteutuuko tämä enää Suomessa, jos mielipiteensä vuoksi voi menettää työpaikkansa kuten kävi Porin Jazzin johtajaksi valitulle Aki Ruotsalalle? Saiko hän häiritsemättä pitää mielipiteensä? Entä Päivi Räsänen?

Meillä ollaan aina oltu paavillisempia kuin paavi itse. Nykyisin seurataan huumorintajuttomalla pikkutarkkuudella kaikkea EU:n tuottamaa vihapuhesäännöstöä, ihan kuten suomettumisen aikoina YYA-hengen huomioimista. Vieläkö muistamme kustannusyhtiö Tammen, Solzenitsynin ”Vankileirien saariston”, ja vuoden 1974? Kirjakustantamo kun ei YYA-hengessä suostunut julkaisemaan nobelistin kiitettyä kirjaa. Ulkopoliittinen johto oli tyytyväinen ja samoin Tehtaankadulla myhäiltiin. Yksittäisiä soraääniä paheksuttiin. Tätä oli meikäläinen vapaus.

Viisaimmin suomalaiset tekisivät nyt käyttäessään sananvapautta niin laajasti kuin mahdollista. Otetaan se riski, että seurauksia tulee. Kenties viranomaisetkin huomaavat oman toimintansa hyödyttömyyden, jos poliisikuulustelut kuluvat pelkästään erinäisten mielipidekirjoitusten analysoinnissa ja Raamattu-piireissä.

 

 

 

Sananvapauden luonteesta

Minä vietän ihaninta syysaikaa. Pihaportin pylvään päällä palaa kynttilä lyhdyssään ja kotia valaisevat tuikkukynttilät. Pehmeä hämärä hiipii aina vain aikaisemmin lähemmäs ja lähemmäs. Mielessä on rauha – maailmassa ei.

Ranskassa putoilee päitä. Tuntuu kuin monelle ihmiselle olisi vaikea käsittää sananvapauden luonnetta. Siihen kun kuuluu oikeus arvostella aatteita, uskontoja, ja ideoita satiirin keinoin. Osa eurooppalaisista tuntuu ajattelevan, että sananvapaus on muuten ihan hieno juttu – kunhan sitä käyttämällä ei vahingossakaan loukkaa toisia. Tässä mennään metsään, koska sananvapauden piiriin kuuluu oikeus loukata toisten pyhinä pitämiä arvoja ja aatteita. Charlie Hebdo -lehtikin on aiemmin tullut tunnetuksi ronskeista pilapiirroksistaan, joissa vitsin kohteena ovat johtavat poliitikot, juutalaiset ja kristityt, eikä tästä ole noussut mitään myrskyä. Voidaan siis olettaa, että ainakin osa eurooppalaisista on oivaltanut sanan- ja ilmaisunvapauden oikein. Sananvapauteen ei kuulu yksityishenkilöiden herjaaminen tai uhkailu, siinä menee raja. Jos sananvapaden raja olisi toisten loukkaantumisessa, niin koko käsite voitaisiin saman tien viedä romukoppaan; ihmiset kun tuppaavat loukkaantumaan mitä merkillisimmistä ja moninaisimmista asioista.

Kaikki meistä eivät tahdo piirtää uskontoaiheisia pilakuvia. Jotkut meistä tahtovat niin tehdä, ja se heille suotakoon. Jos se haittaa jotakuta, niin kannattaa laittaa silmät kiinni.

Olen itse uskova kristitty, mutta olen joskus naurahtanut Jeesusta kuvaaville pilapiirroksille. Jotkut niistä ovat yksinkertaisesti hyvin hassuja, enkä ole voinut mieltäni malttaa. En usko, että Jeesus eli maallisen elämänsä nauramatta koskaan. Mahtoikohan hänen silmissään olla humoristinen pilke, kun hän kehotti antamaan keisarille sen, mitä keisarille kuuluu?

Ranska on ymmärtänyt puolustavansa tässä erästä eurooppalaisuuden tärkeimmistä arvoista. Pahennusta herättävät pilakuvat on siksi heijastettu valtion virastojen seinille. On oivallettu, että tässä asiassa ei voi antaa periksi. Ei, vaikka hinta olisi kova.

Meillä Suomessakin ollaan arkoja puolustamaan sananvapautta. Moni varmasti tuntee epämääräistä pelkoa. Mietin joskus aiemmin, että kuolivatko kaikki rohkeat ihmiset tässä maassa viime sotien aikana? Missä vaiheessa menetettiin uskallus seistä suorana? Milloin meni sisu rohkeasti elää ja kuolla? Suomettumisen aika voisi tarjota toisen selityksen. Vuosikymmeniä tietyt tahot pelkäsivät Neuvostoliittoa ja harrastivat itsesensuuria. Neuvostoliiton kaaduttua on alettu pelätä toisia asioita, mutta yksi asia pysyy samana: itsesensuuri ja pelon kulttuuri. Toivoisin, että meillä olisi rohkeutta seistä Ranskan rinnalla. Kirkonkellot tässä maassa soivat nykyisin vaikka minkä puolesta, esimerkiksi ilmaston ja rasismin. Miten olisi kirkonkellojen soitto Samuel Patyn muistoksi, sananvapauden puolesta, ja islamismia vastaan? Niinpä niin, taidan saada odotella turhaan. Sen sijaan tässä maassa sananvapaus muuttuu aina vain kapeammaksi käsitteeksi, kun Raamatun siteeraamisestakin joutuu jo poliisikuulusteluun. Tuntuu, että kaikkien tunteita varjellaan paitsi kristittyjen suomalaisten. Meitä on varaa vaikka vainota – koska me emme pudottele päitä.

Matti vaan, ei Maha Atman

Hovioikeus määräsi Susan Ruususelle sakkoja, kuin myös hänen paljastuskirjansa kustantajalle. Olen kirjoittanut tästä aiheesta joskus aikaisemminkin, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Tässä on kyse mielikuvista ja vaikutelmista: ei näytä hyvältä, kun suuri ja mahtava pääministeri käräjöi vähävaraista yksinhuoltajaäitiä vastaan. Itse asiassa pääministeri on vaarassa vaikuttaa todella pikkusieluiselta – ikävämpi juttu ja taatusti huonoa peeärrää. 

Vanhanen itse on vaatinut toimenpiteitä vain kustantajaa vastaan, mutta ihmisten mielissä tulevat säilymään otsikot sakoista, jotka (pieni ihminen) Ruusunen sai. Monelle tämä taitaa olla Vanhanen versus Ruusunen-ottelu, eikä niinkään Vanhanen vastaan kustantaja-taistelu. 

En ole lukenut itse kirjaa – pitäisi varmaan, kun siitä noin metelöidään – mutta ymmärrykseni mukaan sen sisältämät paljastukset ovat varsin viatonta laatua. Kuinka moni olisi edes vaivautunut lukemaan tekeleen ilman tätä kohua? Ilman näitä jatkuvia taisteluja oikeusasteissa ei kukaan muistaisi kuka Susan Ruusunen on. Nyt häntä on mahdotonta unohtaa: aina asiasta uutisoidessaan lehdet huomaavaisesti laittavat juttuihinsa koosteen, jossa kerrataan tapahtumien kulku ja seurustelun vaiheet. 

Toisten yksityiselämästä kirjoittaminen voi olla mautonta ja halpaa, mutta onko se rikollista? Varsinkin jos tapahtumat ovat itse elettyjä.

Suurisieluinen (Maha Atman) ja suurpiirteinen ihminen olisi ehkä ohittanut mokoman kirjan pelkällä vaikenemisella. Nyt jokainen kirjasta kirjoitettu rivi lisää mahdollisten lukijoiden määrää. Uteliaat haluavat tietää mikä kirjassa on niin erinomaisen kiihdyttävää. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. 

Vapailla markkinoilla olevien poliitikkojen kannattaisi ehkä perustaa oma yksinäisten sydänten kerho. Sellainen minimoisi paljastuskirjariskin. Kaikki ovat samassa veneessä, kukaan ei kaipaa sensaatioita eikä iltapäivälehtijulkisuutta. Minä en kirjoita sinusta, etkä sinä kirjoita minusta. Quid pro quo.  

(Nimi)merkillisyyksistä

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa Suomeen nettivaltuutetun toimiston, joka karsii verkkokeskustelujen ylilyönnit*. Lisäksi Hyvärinen haaveilee vain omalla nimellä tapahtuvasta keskustelusta netin (!) keskustelupalstoilla. 

Itse olen oman nimen käyttämisen puolesta, mutta sallisin myös nimimerkit. Minusta nyt kuitenkin ihmisen mielipiteen painoarvo on suurempi jos sanojana on esimerkiksi Maija Kosonen, kuin jos sanojana on "kukkakeppi" tai "vihainen Vihdistä". 

Ihmettelen arkuutta omien mielipiteiden ilmaisussa. Jos jotakin mieltä on, niin eikö sen takana uskalla seistä? Joskus kuulee näitä jamesbondilta haiskahtavia selityksiä "katso minun mielipiteeni ovat niin tulenarkoja ja ainutlaatuisia, ettei niitä voi omalla nimellä julkaista, vainon kohteeksi joutuisin, tai menisi Suomen valtio nurin." Minä vain en usko, että asiallisesti ilmaistu mielipide kovinkaan usein johtaisi vainoon. Poikkeustapauksia voi olla, mutta taitavat olla harvinaisia. Ja sittenhän on poliisi, jonka luo mennä jos vainooja iskee.  

Toki Suomi on perinteisesti ollut yhden totuuden maa. En vain käsitä kuinka asiantila siitä muuttuu, jos valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäjät eivät esiinny omilla nimillään. 

Hyvärisen ideoihin liittyy tietysti, taas ja jälleen kerran paljon epäkäytännöllisiä ja arveluttaviakin mahdollisuuksia. Mitään sensuuria tänne ei toivottavasti tavoitella? Sen lisäksi että se olisi vastoin sananvapauden periaatetta olisi se myös käytännössä mahdotonta toteuttaa. Viisimiljoonainen Suomen kansa ei voi muokata internetiä mieleisekseen millään poliittisella päätöksellä.   

Jo nyt on keskusteluympäristöjä joissa ylläpitäjä haluaa tietää keskustelijan oikean nimen ja osoitteen. Nämä tiedot annettuaan voi mielipiteensä kirjoittaa nimimerkillä. Suomalaiset voivat jatkossa siirtyä enemmän tähän käytäntöön jos halua on.

 Vanha tuttavuus

Luen pitkästä aikaa Henry Thoreaun Elämää metsässä. Edellisestä kerrasta on saattanut vierähtää peräti kymmenkunta vuotta. Thoreaun teksti puree ja näykkii kuluttajaa: taidanpa jättää vaatekaupoissa pyörimisen vähän vähemmälle jatkossa. Hyvä ajatus on tämäkin: "Viisaudelle on tunnusmerkillistä, ettei se tee epätoivoisia tekoja." 

*) Kuka ja mikä mahtaisi määritellä "ylilyönnin"? Uhkaukset, yksilöön käyvät herjaukset ja muut vastaavat varmasti ovat sellaisia. Mutta luodaanko "ylilyönnille" jotain muitakin määritelmiä ja jos, niin millaisia ne mahtavat olla?