Avainsana: sananvapaus

Matti vaan, ei Maha Atman

Hovioikeus määräsi Susan Ruususelle sakkoja, kuin myös hänen paljastuskirjansa kustantajalle. Olen kirjoittanut tästä aiheesta joskus aikaisemminkin, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Tässä on kyse mielikuvista ja vaikutelmista: ei näytä hyvältä, kun suuri ja mahtava pääministeri käräjöi vähävaraista yksinhuoltajaäitiä vastaan. Itse asiassa pääministeri on vaarassa vaikuttaa todella pikkusieluiselta – ikävämpi juttu ja taatusti huonoa peeärrää. 

Vanhanen itse on vaatinut toimenpiteitä vain kustantajaa vastaan, mutta ihmisten mielissä tulevat säilymään otsikot sakoista, jotka (pieni ihminen) Ruusunen sai. Monelle tämä taitaa olla Vanhanen versus Ruusunen-ottelu, eikä niinkään Vanhanen vastaan kustantaja-taistelu. 

En ole lukenut itse kirjaa – pitäisi varmaan, kun siitä noin metelöidään – mutta ymmärrykseni mukaan sen sisältämät paljastukset ovat varsin viatonta laatua. Kuinka moni olisi edes vaivautunut lukemaan tekeleen ilman tätä kohua? Ilman näitä jatkuvia taisteluja oikeusasteissa ei kukaan muistaisi kuka Susan Ruusunen on. Nyt häntä on mahdotonta unohtaa: aina asiasta uutisoidessaan lehdet huomaavaisesti laittavat juttuihinsa koosteen, jossa kerrataan tapahtumien kulku ja seurustelun vaiheet. 

Toisten yksityiselämästä kirjoittaminen voi olla mautonta ja halpaa, mutta onko se rikollista? Varsinkin jos tapahtumat ovat itse elettyjä.

Suurisieluinen (Maha Atman) ja suurpiirteinen ihminen olisi ehkä ohittanut mokoman kirjan pelkällä vaikenemisella. Nyt jokainen kirjasta kirjoitettu rivi lisää mahdollisten lukijoiden määrää. Uteliaat haluavat tietää mikä kirjassa on niin erinomaisen kiihdyttävää. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. 

Vapailla markkinoilla olevien poliitikkojen kannattaisi ehkä perustaa oma yksinäisten sydänten kerho. Sellainen minimoisi paljastuskirjariskin. Kaikki ovat samassa veneessä, kukaan ei kaipaa sensaatioita eikä iltapäivälehtijulkisuutta. Minä en kirjoita sinusta, etkä sinä kirjoita minusta. Quid pro quo.  

(Nimi)merkillisyyksistä

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa Suomeen nettivaltuutetun toimiston, joka karsii verkkokeskustelujen ylilyönnit*. Lisäksi Hyvärinen haaveilee vain omalla nimellä tapahtuvasta keskustelusta netin (!) keskustelupalstoilla. 

Itse olen oman nimen käyttämisen puolesta, mutta sallisin myös nimimerkit. Minusta nyt kuitenkin ihmisen mielipiteen painoarvo on suurempi jos sanojana on esimerkiksi Maija Kosonen, kuin jos sanojana on "kukkakeppi" tai "vihainen Vihdistä". 

Ihmettelen arkuutta omien mielipiteiden ilmaisussa. Jos jotakin mieltä on, niin eikö sen takana uskalla seistä? Joskus kuulee näitä jamesbondilta haiskahtavia selityksiä "katso minun mielipiteeni ovat niin tulenarkoja ja ainutlaatuisia, ettei niitä voi omalla nimellä julkaista, vainon kohteeksi joutuisin, tai menisi Suomen valtio nurin." Minä vain en usko, että asiallisesti ilmaistu mielipide kovinkaan usein johtaisi vainoon. Poikkeustapauksia voi olla, mutta taitavat olla harvinaisia. Ja sittenhän on poliisi, jonka luo mennä jos vainooja iskee.  

Toki Suomi on perinteisesti ollut yhden totuuden maa. En vain käsitä kuinka asiantila siitä muuttuu, jos valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäjät eivät esiinny omilla nimillään. 

Hyvärisen ideoihin liittyy tietysti, taas ja jälleen kerran paljon epäkäytännöllisiä ja arveluttaviakin mahdollisuuksia. Mitään sensuuria tänne ei toivottavasti tavoitella? Sen lisäksi että se olisi vastoin sananvapauden periaatetta olisi se myös käytännössä mahdotonta toteuttaa. Viisimiljoonainen Suomen kansa ei voi muokata internetiä mieleisekseen millään poliittisella päätöksellä.   

Jo nyt on keskusteluympäristöjä joissa ylläpitäjä haluaa tietää keskustelijan oikean nimen ja osoitteen. Nämä tiedot annettuaan voi mielipiteensä kirjoittaa nimimerkillä. Suomalaiset voivat jatkossa siirtyä enemmän tähän käytäntöön jos halua on.

 Vanha tuttavuus

Luen pitkästä aikaa Henry Thoreaun Elämää metsässä. Edellisestä kerrasta on saattanut vierähtää peräti kymmenkunta vuotta. Thoreaun teksti puree ja näykkii kuluttajaa: taidanpa jättää vaatekaupoissa pyörimisen vähän vähemmälle jatkossa. Hyvä ajatus on tämäkin: "Viisaudelle on tunnusmerkillistä, ettei se tee epätoivoisia tekoja." 

*) Kuka ja mikä mahtaisi määritellä "ylilyönnin"? Uhkaukset, yksilöön käyvät herjaukset ja muut vastaavat varmasti ovat sellaisia. Mutta luodaanko "ylilyönnille" jotain muitakin määritelmiä ja jos, niin millaisia ne mahtavat olla?