Avainsana: päiväkirjailua

by Ninni

Mikä maailma tämä on?

On taas sellainen olo, kuin kaikki tietämäni olisi jollakin tavalla väärää tai merkityksetöntä. Mikä maailma tämä on, johon synnymme? Onko olemassa muita? Onko syntyminen onni vai onnettomuus? Mietin sitä mahdollisuutta, että kuolema olisi heräämistä siihen todelliseen, jonka syntymässä menetimme.

Jossakin vaiheessa olennainen hukkuu ja alamme tietää paljon, mutta hyödyttömiä ja triviaaleja asioita. Sanat kuten euribor, helibor, antioksidantti ja otsoni alkavat merkitä pelottavan paljon. Sanahirviöt hautaavat alleen tärkeän. Ne tallovat kuin dinosaurukset murskaten alleen arvokasta. Vuosien myötä syntyy myös paljon kuvitteellisia ”pakkoja”: mukamaspakko haravoida vaahteranlehdet pihalta, etteivät naapurit paheksu, mukamaspakko tehdä lukematon määrä tylsiä ja turhia asioita, jotka vievät aikaa, hyvää tuulta ja energiaa.   

Viimeisen 30 vuoden aikana on tuotettu enemmän informaatiota kuin sitä edeltävinä 5000 vuonna. Mutta millaista se on, onko se merkityksellistä vai merkityksetöntä? Ja parantaako se elämisen laatua.

Luen Henry Milleriä ja pidän aina välillä taukoa. Inhoan hänen kirjojensa miesten asennetta vaimoihinsa. Miksi jotkut ihmiset eivät vain hyväksy sitä, ettei heitä ole tehty parisuhteeseen? Eläisivät elämänsä kurjuutta yksin tartuttamatta sitä muihin.

Kukonlaulun aikaan

Huomenna herätyskello soi kello 5:00. Olo on siitä huolimatta suhteellisen rauhallinen ja rento, mutta valpas.

by Ninni

Vaarallisilla vesillä

Meidän kunnassamme onkin bakteeripitoista vettä. Nyt saamme iloksemme keitellä vesiä: juomiseen ja ruoanlaittoon käytettävä vesi on annettava kiehua viiden minuutin ajan. Ongelma alkoi tiistaina ja nyt tänään torstaina luin tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta – IltaSanomista! Kunta ei ole jakanut mitään paperia kotitalouksiin (ainakaan meidän postilaatikostamme ei ole sellaista löytynyt) ja muutenkin on vallinnut haudan hiljaisuus. Nettisivulla asiasta oli tietoa. Oman kunnan kotisivulla ei vain tule käytyä mitenkään säännöllisesti.

Aerobicissa oli tänään aika virkeän näköisiä kuntalaisia. Bakteerit eivät ainakaan vielä ole jäytäneet asujaimiston elinvoimaa.

Minä keitin itselleni melkoisen määrän teevettä. Ja juomavettä Nupulle! Nuppu (Nubs, Nuppeli, Nuppuliini) on varmasti herkkävatsainen, kun on vielä niin pieni. Kaikki kolme olemme kuitenkin juoneet bakteerivettä tähän asti!

by Ninni

Nuuskamuikkunen ja Kirjakissa

Olimme tänään PuoLiskoisen kanssa viettämässä syksylauantaita perinteiseen tapaan. Perinteinen tapa tarkoittaa auki olevia kirjastoja ja pakkoa lähteä kohtuullisen ajoissa liikenteeseen.

Ilmat ovat jo viilenneet ja takkeja tarvitsimme molemmat. PuoLiskoinen on löytänyt sisäisen fashionistansa ja luonnehti pari viikkoa sitten ostamaani takkia Nuuskamuikkusen takiksi. (Kts. kuva 1.9. postauksessa.) Kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä on.

Menimme Raision kirjastoon ja lainasin Jayne Anne Phillipsin romaanin Kiuru ja termiitti. Takakansi kuvailee kirjaa mystiseksi, mutta ei siirappiseksi. Tarkoittaakohan se, että arvostelijan mielestä mystinen on yhtä kuin siirappinen, paitsi poikkeustapauksissa? Toinen arvostelu kuvaa kirjaa ihmeelliseksi ja sädehtiväksi. Ihmeellinen se voi olla – en ole vielä aloittanut, joten en osaa ottaa kantaa – mutta se ei säteile ainakaan silmin nähtävällä tavalla.

Öisen tarmonpuuskan makeat hedelmät

Viime yönä sain tarpeekseni alakerran kirjahyllystämme. Kiukunsekaisella tarmolla kävin käsiksi kauhistukseen ja perkasin siitä kolme täyttä muovikassillista kirjoja pois. Minusta on älytöntä, että meillä on tähän asti saattanut hyllyssä olla samaa kirjaa useampi kappale! Sellaiset ylimääräiset tilanviejät poistin armotta, kuin myös erheiksi osoittautuneet ostokset.  

Olen jo pitkään ajatellut, ettei kirjaa kannata ostaa vain yhden lukukerran vuoksi. Jos se taas on sellaista käsissä kuluvaa laatua, rakas ja usein luettu, niin silloin on olemassa peruste ostaa. Jatkossa on noudatettava tätä periaatetta, ettei tilanne karkaa käsistä.

Veimme kirjat Raision Kirja-Kissaan ja lähdimme pois 70 euroa rikkaampina. Olin ensin todella ällikällä lyöty siitä rahan määrästä – olin itse odottanut paljon vähemmän – mutta PuoLiskoinen järkevästi totesi kirjoja olleen niin paljon, että enemmänkin mammonaa olisi voinut saada. Olin kuitenkin jo siinä pisteessä, että olisin voinut pian olla valmis itse maksamaan päästäkseni eroon tila-ahmateista. Näin on hyvä.    

by Ninni

Se taipuu

Ulkona myrskyää. Katselin juuri ikkunasta pihalle ja jäin pitkäksi aikaa niille sijoilleni. Tuuli on lyönyt ennen niin vankasti seisovat lupiinit nurin. Pihavaahtera tanssii tuulen kanssa: se taipuu, taipuu aina vain enemmän, kunnes tuntuu kuin sen enempää ei enää voisi. Sen taivutukset ja varistelut ovat oikeasti tanssillisia, siitä tulee mieleen modernin tanssin liikekieli. Katson sitä kauan ja mitä kauemmin katson, sen enemmän puu näyttää puuksi puetulta tanssijalta.

Joskus lapsena menin sateenvarjon kanssa ulos tällaisella ilmalla. Toivoin tuulen nostavan minut mukaansa kuin minkäkin Maija Poppasen. Mutta ei niin koskaan käynyt. Tuulen voiman tunsi siinä kädessä, joka piteli sateenvarjoa. Siinä tuntui nykiminen.

Elokuvia sadepäivän ratoksi

Katselin Moira Shearerin tähdittämän, sopivasti balettiaiheisen elokuvan The Red Shoes. Elokuvassa Shearer esittää eteenpäin pyrkivää tanssijaa, joka joutuu valitsemaan tanssin ja tavallisen elämän välillä. Baletin johtaja on suorastaan demoninen vaativuudessaan, eikä sallisi tanssijoilleen minkäänlaista yksityiselämää ammatin ohella. Ristiriita syntyy ballerinan rakastuttua nuoreen säveltäjään. Punaiset kengät ovat jalassa, sadusta tutun tragedian ainekset koossa. Kaksi tuntia tanssia ja kuohuvia tunteita, uhrauksia ja luopumista – hyvä tapa viettää koleaa kesäpäivää.

Toinen katsomani elokuva liikkui sekin taiteen maailmassa keskittyen Eino Leinon kohtaloihin. Runoilija ja muusa oli tekeleen nimi. Esko Salminen esittää Leinoa ja tekee sen hyvin ainakin minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan. Siihen hyvät puolet jäivätkin. Elokuva on kummallisen hajanainen ja sirpalemainen leinokuvaus. Onerva ja Leino näyttäytyvät sopertelevina juoppoina (mitä he tietysti ajoittain olivatkin) enemmän kuin runon ruhtinaana ja ruhtinattarena. Elokuvan nimi antoi aavistaa Onervalla olevan suuren roolin, mutta oikeastaan se oli kutistunut minimiin.

by Ninni

Merkitysten katoamisesta

Kesäkuumuus pakottaa edelleenkin kohtuullisuuteen tietokoneen käytössä. Niinpä jää yhä enemmän aikaa lukea. Tällä hetkellä huomioni kohteena on Tom Holménin ja Matti Kankaanniemen toimittama A.D. 30: kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista.

Kirjan kirjoittajat ovat Åbo Akademin HJW-tutkijaryhmän (Åbo Akademi Historical Jesus Workshop) jäseniä. Kirjan luvuissa käydään läpi Jeesuksen elämän viimeiset hetket, ylösnousemusilmestyksiä ja niiden merkitystä alkuaikojen kristityille. Lisäksi sivuja omistetaan aiemman tutkimustradition esittelylle. Kirja tarjoaa mielenkiintoista ja yleistajuista luettavaa kristinuskon keskeisimmän hahmon vaiheista ja niiden merkityksestä. Suuria yllätyksiä on kuitenkin turha odottaa. Paikoitellen teksti on hyvinkin letkeää ja rentoa – popularisoinnin tarve kai pakottaa viihdyttävään kirjoitustyyliin. Nykyisinhän ei lukijalta saa odottaa yhtään mitään, ei kärsivällisyyttä ja oppimishaluja ainakaan. 

Matti Kankaanniemen kirjoittama luku II oli melkeinpä liikuttava uskossaan teologian maata mullistavaan vaikutukseen. Minä en teologien asemassa olisi valtavan stressaantunut tutkimustulosteni merkityksestä kristikunnalle: kukaan teologi ei nimittäin voi viedä ihmisiltä uskoa esimerkiksi Kristuksen ylösnousemukseen ja jumalallisuuteen. Muistan opiskeluaikoinani keskustelleeni tästä erään lestadiolaistaustaisen ystäväni kanssa. Hän sanoi, etteivät erinäiset tutkimustulokset ainakaan hänen uskoaan heilauttaisi suuntaan eivätkä toiseen, tutkimus kun kuitenkin elää aina ja aiemmin oikeana pidetty tieto voi myöhemmin korvautua päinvastaisella. Siinä mielessä lienee turha pitää eettisenä ongelmana tutkimustuotostensa mahdollista asettumista ristiriitaan jonkun opinkappaleen kanssa.

Jeesus-kirjojen ongelma taitaa olla siinä, että on vaikea keksiä mitään uutta (erityisesti raflaavaa ja myyvää uutta) aiheesta. Kaikki järisyttävä (ja myyvä) on taidettu jo sanoa. Useat tieteilijät, pseudotieteilijät, yhteiskunnalliset keskustelijat ynnä muut ovat ravistelleet käsityksiä spekuloimalla Jeesuksesta kommunistina, Jeesuksesta homoseksuaalina, Jeesuksesta avaruusoliona, Jeesuksesta aviomiehenä. Takki alkaa olla tyhjä. Tiedeyhteisössä se ei tietysti merkitse paljoakaan, koska tieteellisten tekstien ensisijainen tavoite ei ainakaan perinteisesti ole tulla suurella rahalla julkaistuiksi bestsellereiksi. Mutta kaupallisten kustantamojen väki taitaa katsella asiaa erilaisesta näkökulmasta.

Niinpä niin – elämme kaikkien merkitysten ja rajanvetojen katoamisen aikaa. Tieteen pitää viihdyttää ja viihteen pitää olla tehty tieteellisellä taidolla. Missä loppuu tiede ja viihde alkaa? Kaiken pitää olla hauskaa ja helppoa. Mitkä muuten mahtavatkaan olla internetissä ne yleisimmät hakusanat? Kaikki maailman tieto käsillä, mutta hakusanat taitavat pääsääntöisesti tulla siltä xxx-osastolta.

Huomattakoon parin viimeisen kappaleen olevan yleistä kulttuuripessimistin valitusvirttä ja jo irrallaan Holménin ja Kankaanniemen toimitustyön tuloksesta.

Väliaikatietoja sairasvuoteelta

PuoLiskoinen hakeutui työpaikkalääkäriin tänään ja sai antibioottikuurin. Sairasloma jatkuu ensi viikon tiistaihin asti. Ihmisparka kärsii keuhkoputkentulehduksesta näin kesähelteellä. Antibioottikuureja taitaa olla moneen lähtöön: PuoLiskoisen tropit ovat kolmen päivän ajalle ja niitä otetaan vain kerran päivässä. Mitä on tapahtunut niille vanhan kunnon ajan kuureille, jotka kestivät vähintään viikon? Itse muistan syöneeni sellaisia lääkekuureja useammankin joskus entisinä aikoina.

Sain kuitenkin tänään kaivella muistini lokeroja pitkään miettiessäni milloin viimeksi olin antibioottikuurilla. Siitä on jo useampi vuosi aikaa – onneksi.

by Ninni

Ajan rajallisuudesta

En varmasti ole ainoa, jonka tietokone ei pidä kuumasta säästä. Ruudun alareunassa oleva prosessorin lämpömittari alkaa huidella huimissa lukemissa hyvin lyhyen käytön jälkeen. Aluksi lämpötila on maltilliset 45 astetta ja sitten se hyppää rajusti kymmenen astetta ylemmäs. Jos ei seuraa lämpötilan kehitystä voi kone pahimmassa tapauksessa jumittua tai sulkea itse itsensä liiasta kuumuudesta kylliksi saaneena. Ehdoton, mutta vähemmän hienovarainen tapa ilmoittaa, että nyt riittää kiitos.

Ajan rajallisuus pakottaa priorisoimaan. Mitä oikeasti tahdon nähdä internetin ihmemaassa? Mistä voin tinkiä ja mitä voin lykätä tuonnemmaksi? Tulevat mieleen ne kerrat, kun olen mielenkiinnon vuoksi rajoittanut jokaisen päiväkirjamerkinnän vaikkapa viiteen lauseeseen. Se tiivistää päivän ja karsii rönsyt pois. Sellainen on mukava kokeilu, mutta juuri ne rönsyt ovat muistamisen kannalta valtavan tärkeitä. Joskus kymmenien vuosien kuluttua merkintöjä lukiessani tahdon oikeasti tietää myös yksityiskohdat.

Sähköpostin lukemisesta ei voi lipsua. Siinä nimittäin voi olla jotain oikeasti tärkeää, jopa ratkaisevaa. Vaikka eipä silti, kyllä tavallinen postikin on viime aikoina tuonut mielenkiintoisia kirjeitä: poliisilaitos lähestyi minua. Kehtasivat huomauttaa minun ajaneen Raisiossa 58 kilometrin tuntinopeudella viidenkympin alueella. Kamera (vauhtipömpeli) oli tallentanut Rikokseni. Taas murskaantui yksi harhaluulo: kuvittelin nimittäin nopeusrajoitusten suhteen vallitsevan sellaisen sanattoman sopimuksen niiden joustavuudesta. Uskoin kuudenkympin alueella voivan ajaa ihan hyvin 70 kilometriä tunnissa ilman sen suurempia seuraamuksia. Kai nuo rajoitukset ovat sittenkin olevinaan absoluuttisia ja voin unohtaa sen mielikuvissa hellimäni sanattoman sopimuksen.

”Ole iloinen, etteivät liittäneet laskua mukaan”, totesi aina pragmaattinen PuoLiskoinen minun päivitellessäni muistutusta.

by Ninni

Moottoritie on kuuma

PuoLiskoinen kaatui kesäflunssan yllättämänä vuoteeseen. Minä tein potilaan parhaaksi sen mitä voin ja sitten aamupäivästä ohjasin vankkurini Saloa kohti. Ajoin tapaamaan ystävää, jolla oli ollut Vastoinkäyminen: ajokortti kuivumassa kuukauden ajan. Viidenkympin nopeusrajoitusalueella 87 kilometriä tunnissa + sattumalta paikalle sattunut moottoripyöräpoliisi = päiväsakot ja kortti hyllylle kuukaudeksi. Voi ihmisparkaa!

Laulun sanat osoittautuivat todeksi: moottoritie oikeasti oli kuuma. Kilometrit suorastaan katosivat kuin tyhjää vain ja matka tuntui lyhyeltä. Apuna ja turvana oli sellainen navigaattori, joka opasti tiukan paikan tullen, minä kun en ole kaksinen suunnistaja.

Perillä oli juhlavat tarjoamukset kirsikkakakkuineen. Nautimme lasilliset likööriäkin ja puhuimme maat ja taivaat. Suunnitelmissa on myös järjestää isompi kokoontumistilaisuus elokuun lopussa täällä meillä.

by Ninni

Rajat katoavat

Näin kuuma ilma tuntuu hävittävän kaikki rajat itsen ja muun maailman väliltä. Kun oven avaa ja astuu ulos, niin ei tule selkeää tunnetta omasta erillisyydestä, oma ruumis ei enää tunnu sellaiselta ilman lämpötilaa lämpimämmältä kappaleelta. Talvisin sen tuntee selvästi: sitä asettaa kaikki kehonsa 162 senttimetriä alttiiksi vihamieliselle kylmyydelle – vieraudelle. Silloin itsen ja maailman välissä on selkeä ero, kylmän ja lämpimän ero.

Nyt tuntuu kuin oma ruumis jatkuisi siitä, missä ilma loppuu. Tai toisinpäin. Kaikki on yhtä ja samaa. On mahdollista unohtaa itsensä ja vain olla.

Huolestuttava huominen

Huomenna kuitenkin omasta ruumiistaan voi taas olla tuskallisen tietoinen. Kasasin palautettavia kirjoja työpöydälleni – niitä on paljon ja ne ovat painavia. Saa nähdä näännynkö taakkani alle kokonaan. Kirjastomatkan tekevät vaikeaksi monet suuret ikonikirjat, jotka nyt pitää palauttaa. Paitsi että ne painavat ovat ne myös suuria ja siksi epäkäytännöllisiä kannettavia. Ehkä pitää varustautua useammilla kasseilla. 

by Ninni

Murheiden maanantai

Äitini koira siirtyi tänään ajasta ikuisuuteen. Koiraparalla oli valtavan suuri kasvain pernassaan ja koko rintaontelo kai oli täynnä sitä vaivaa. Tuntuu vaikealta kuunnella ihmisen surua puhelimessa, kun sen haluaisi ottaa pois – vaan ei voi. Joskus tuntuu kuin toisen surun voisi tuntea melkein fyysisesti omissa nahoissaan. Suru ui sisään ja täyttää ruumiin rajat. On sellainen olo kuin pitäisi rikkoa ne rajat vapautuakseen, mutta se ei ole mahdollista.

Murheet rantautuivat tänne meillekin, mutta lievemmässä muodossa: PuoLiskoisen auto ei (ihme kyllä) mennyt läpi katsastuksesta! Uskomatonta! Piti tämäkin päivä nähdä. Mitään näkyvää vikaa autossa ei ole, vaan viat ovat sellaisia huomaamattomia. Minä myötätuntomekastin aiheesta jo PuoLiskoiselle, sillä onhan käsittämätöntä etteivät niin pehmeäkyytiset vankkurit läpäise testiä, kun sen läpäisee omakin vaatimaton autonkaiseni. Suosikkiselitykseni on tietysti se, että katsastuskonttori vainoaa meitä.

Viinan kirot

Iloja ja suruja on elämässä, mutta niiden lomassa luetaan. Luin Augusten Burroughsin muistelman Kuivilla. Burroughs on tuttu nimi: talvella tutustuin hänen lapsuusmuisteloonsa Juoksee saksien kanssa. Kuivilla on jatkoa siihen.

Hullun psykiatrin ”ottolapsena” elänyt Burroughs on aikuistunut ja päätynyt mainosalalle töihin. Copywriterina hän on menestystarina ja suurituloinen sellainen. Alkoholia kuluu paljon, mutta mitäpä siitä. Unelmaelämän katkaisee aito amerikkalainen intervention ja miehelle tarjotaan kahta vaihtoehtoa: joko kolmenkymmenen päivän katkaisuhoito, tai..

Manhattanilainen mainosmies löytää itsensä Proud Institutesta, jossa viettää kuukauden. Sen jälkeenkin raittiuteen sitoutuminen vaatii AA-kerhoon menemistä ja terapiaan osallistumista. Raittiina pysyminen on kamppailua, jossa lisähaasteita antavat jonkun yritykset sabotoida vasta löydettyä alkoholitonta elämää ja hyvän ystävän hidas kuolema AIDSiin. 

Burroughsilla on lahja kirjoittaa vaikeista asioista ihmisenkokoisella tavalla, jopa humoristisesti. Ihmisellä on loppumaton kyky huijata itseään ja kieltää ongelmansa, sekin käy selväksi. Juoksee saksien kanssa oli paikoitellen hyvin ahdistava, mutta Kuivilla oli helpommin sulateltava. On helpompi lukea aikuisten itselleen aiheuttamista ongelmista kuin laiminlyödystä lapsesta.

by Ninni

Valtakunnassa jokin värisee ja liikkuu..

Vietimme viikonlopun maaseudun rauhassa Itä-Suomessa. Uimaankin uskaltauduimme: veden lämpötila järvessä oli 15 astetta perjantaina, mutta se nousi muutamalla asteella sunnuntaita kohti. Sen verran pieni on se järvinen, jonka rannoilla kesiä vietämme.

PuoLiskoinen halusi uistella (se on eräs kalastamisen laji) ja minä, Rouva Avulias, olin mukana soutamassa. Airoista veteen tippuvassa pisarajonossa on jotain hypnoottista. Sitä katsellessa soutu etenee: tuntuu kuin ei voisi lopettaa, täytyy aina vain uudestaan nähdä se välkkyvä pisaroiden katkoviiva veden pinnalla. PuoLiskoinen sai yhdessä vaiheessa suorastaan hillitä vauhtiani.

Mietin kaloja, järven valtakunnan outoja asukkeja. Millainen suhde vallitsee niiden kalaihon ja veden välillä? Pisara tippuessaan airosta veteen lähettää aina vain laajenevia renkaita veteen. Tuntevatko kalat kaukanakin sen, että niiden valtakunnassa jokin värisee ja liikkuu? Ehkä se tuntuu kuin kosketuksena: järvessä tapahtuu jotain. Kalat vaikuttavat erillisiltä olennoilta, mutta ehkä niiden yhteys järveen ja veden elementtiin menee syvemmälle kuin meidän ihmisten kosketus omaan elementtiimme. Emme me ihmiset tunne sitä, jos joku lajitoverimme huitoo ilmaa tuskissaan, suutuksissaan tai iloissaan. Ihomme ei reagoi siihen – ilma tuntuu yhä samalta koskettaessaan meitä.

Kirjaostoksiinkin lankesin. Löysin taukopaikan myymälästä Ingmar Bergmanin Laterna magican ja Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Molemmat olen lukenut, mutta ostamisen myötä en enää joudu lainaamaan niitä uudestaan ja uudestaan kirjastosta.