Avainsana: päiväkirjailua

Siivetön sopeutuu

Santahamina on kaunis. Ulkoilumaastot ovat maineensa vertaisia – ylimaallisen kauniita. Saaressa asuessa meri on koko ajan läsnä: se antaa rajat iltakävelyille ja muistuttaa itsestään tuulen muodossa, vaikkei koko ajan näkyisikään. Paikallinen koirapuisto on muodostunut nelijalkaisten perheenjäsenten suosikkipaikaksi. Se on tilava ja kumpuileva, siellä on hyvä Lakun laukkailla ja koiratyttöjen tutkiskella kesän ihmeitä. Minustakin se on mainio. Siellä on penkki, jolla on hyvä istua ja lukea hyvää kirjaa koirien kirmaillessa. Koivun ja pihlajan oksat kaareutuvat penkin yli, ja luonnon vehmaus ja vihreys on suorastaan ylenpalttista.

Muutimme juuri ennen vappua. Muuttofirman ihmiset varmaan katuivat ammatinvalintaansa sinä päivänä: neljä kerrosta ylös ja alas hissittömässä talossa, samalla kanniskellen painavia kirjalaatikoita tai huonekaluja. Onneksi kukaan ei kuollut siihen urakkaan. À propos, hissittömyys! Se on todellakin melkoinen miinus, jos on paikassa paljon plussaakin. Joka kerta koirien kanssa portaita kävellessä pelkään, että Laku vetää minut vielä nurin. Aluksi se ei oivaltanut rappusten ideaa ollenkaan. Nautamaista itsepäisyyttä osoittaen se jumittui välikerroksiin ja PuoLiskoinen oikeasti joutui kantamaan tuota viisikymmenkiloista pari kerrosväliä.Tämä tietysti täytti minut kauhulla, kun ajattelin PuoLiskoisen muuttoloman loppumista, ja itseäni yksin kamppailemassa porrasvihamielisen Lakritsan kanssa*. Onneksi otus teki sovinnon portaiden kanssa ja kävelee nyt ne ihan nätisti. Riski siinä on lähinnä Laksun arvaamattomuus: jos/kun se sattuu näkemään jotain mielenkiintoista, niin sitten mennään. Pelkään mitä se tarkoittaa minun kohdallani.

Eräs hieno puoli täällä asumisessa ovat ihmiset. Naapurit ovat kerrassaan mahtavia – sitä tuntee eräänlaista hengenheimolaisuutta. Kaikki ovat ystävällisiä ja joustavia, eikä jutunaiheista ole pulaa. Santahamina on myös todellinen koirien saari: täällä näitä nelijalkaisia näkee paljon, ja myös niiden välille muodostuu ystävyyksiä. Nuppu yllätti minut positiivisesti tekemällä tuttavuutta pulskan labradorin kanssa, jonka ystävällisestä luonteesta ei voinut erehtyä. Hippu on viileämpi ja pitää oman joukon seuraa vieraita parempana. Laku on osoittanut kansainvälisen orientoitumisensa ystävöimällä Espanjasta pelastettua Simeonia, rauhallista seitsenvuotiasta koiraherraa.

Santahamina on Helsinkiä, mutta sillä ei Luojan kiitos ole Helsingin negatiivisia piirteitä: ihmispaljoutta ja asfaltin ynnä kiven ylivaltaa. Itse asiassa täällä on mahdollista unohtaa kokonaan asuvansa ”Helsingissä”. Jos kaupassa ja kirjastossa ei tarvitsisi käydä, niin sitä ei muistaisikaan. Kirjastokortit muuten hankimme heti asumisemme ensi hetkinä Laajasalon kirjastosta. Se on lähin, ja siellä sijaitsee myös lähin päivittäistavarakauppa. Laajasaloon pääsee bussilla 86 – pysäkki on melkein suoraan parvekkeemme alla – ja se ajaa myös Herttoniemeen. Herttoniemestä metron kautta onkin koko pääkaupunki ihmeineen ihan käden ulottuvilla, jos kokee kutsumusta.

 

*) En jaksa nostaa sitä, saati kantaa.

 

 

Uusi osoite, uudet kujeet

Tämä kevät on ollut irtonaista aikaa. On tiedetty, että muutto tulee – PuoLiskoisen on aloitettava uudessa työssään virallisesti 1.5. alkaen – mutta minne muutamme ja mikä osoite? Aluksi yritimme toivotonta, eli talonmetsästystä parinsadan kilometrin päästä Uudeltamaalta. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Yhtä taloa kävimme Mäntsälässä asti katsomassa, mutta siinä oli oletettua enemmän ongelmia ja reilusti runsaammin remontoitavaa, kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää. Lopputulos siltä sunnuntaireissulta: autossa itkevä vaimo (en tiedä miksi itkin, kai kyse oli pettymys ja haaveen hyvästelyn vaikeus) ja pikainen Hesburger-ateriointi.

Nyt tiedämme enemmän: uusi koti löytyy Santahaminasta. Osoitekin on jo tiedossa: 1.5. alkaen se on Hevostallintie 2 A 8, 00860, Helsinki. PuoLiskoinen saa työpaikkansa kautta tällaisen mahdollisuuden kerrostalokolmioon, jossa on Luojan kiitos luonto lähellä koiria ajatellen. Päätimme toistaiseksi tarttua tarjoukseen ja kokeilla elämää ”ihan helsinkiläisinä”. Katsotaan kuinka se lähtee sujumaan, tuleeko koiristamme kulmakunnan kauhu vai ihmisten ikuinen ilo. Siihen välillekin mahtuu toki paljon vaihtoehtoja. Neljäs kerros hissittömässä talossa hiukan arveluttaa – pelkään Lakun kaatavan minut portaissa. Tällainen tapahtumahan voisi johtaa suoranaiseen tragediaan ja menehtymiseen, jos huonosti kävisi! Mutta olkaamme optimisteja.

On ollut erikoista elää ilman tiedettyä osoitetta. Se on ollut nöyryyttä opettava kokemus: ainoa kotimme on oikeastaan tämä ruumis, jota sielumme asuttaa. Toisaalta se on ollut myös hermostuttavaa – lopullisen päätöksen puuttuminen on tehnyt elämästä epämääräistä. Elämä on kiemurrellut kuin ankerias käsissämme, liukkaana ja mahdottomana pitää paikallaan. Nyt kiemurtelun aika on onneksi päättynyt, ja epävarmuus vaihtunut varmuudeksi.

Oi ihmettä! Siivetön on nyt myös jalaton!

Pieni murhe voi suureksi muuttua. Kävelin itselleni kunnon rakot jalkoihin, ja eivätkös ne mokomat (oman Semmelweissia uhmaavan tohtorointini seurauksena) tulehtuneet. On ollut todella vaikea sopeuttaa itseään hitaa-aaseen kävelytahtiin, klenkkaamiseen – kaiken sen huomioon ottamiseen, mikä liittyy huonontuneeseen kävelykykyyn. Jopa autolla ajaminen on hankalaa, koska kipu tuntuu silloinkin. Minulle tämä vaiva on vain hetkellinen, mutta silti on kärsivällisyys ollut koetuksella.

Olen usein miettinyt tämän olevan yksi vanhenemisen suuria haasteita. Kuinka tottua siihen, että aiemmin luonnollisilta tuntuneet kyvyt ja taidot huononevat, ettei ihminen enää ole entisensä. Huomaako sen, vai onko muutos niin hidas, että siihen on aikaa sopeutua? Onko ihminen alituisessa suuttumisen ja turhautumisen tilassa, kun ei pysty/jaksa, vai voiko sen tyynin mielin hyväksyä? Toisaalta: onko mitään muuta realistista vaihtoehtoa kuin hyväksyä se? Kapinoivatko vanhukset salassa – vai ovatko he oivaltaneet täydellisen terveydentilan olevan sittenkin pelkkä haave ja illuusio? Pidän itseäni sairaana silloin, kun minuun koskee. Elimistö voi kuitenkin kaikessa salassa potea monenlaistakin vaivaa, joista en – onneksi – mitään tiedä. Tervekin voi olla sairas.

Luin jokin aika sitten ihmisestä, joka ei halua elää ikivanhaksi. Hän aikoo lopettaa säännölliset lääkärikäynnit siinä vaiheessa kun täyttää 75 vuotta, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Moni tuskin tätä ymmärtää, mutta siivetön hyväksyy sydämensä pohjasta. Olen joskus selaillut PuoLiskoisen saamaa terveydentila-selvitystä, hän kun on superhienon työpaikkaterveydenhuollon piirissä. Minua suoraan sanottuna kauhistutti katsella sitä paperia! Oli arvoa monenlaista: verenkuvaa, verenpainetta, kolesterolitasoa ja sokeria.. Ja onnettoman kuolevaisen omien arvojen vieressä oli ideaalitaso, jota kohti kai pitäisi (turhaan) pyrkiä. Jos tuo ei ole ahdistavaa, niin mikä sitten on? Mieti yökaudet kolesteroliasi, ja päivisin totta vie myös muistat, että tänäänkin pitäisi harrastaa n minuuttia kohtuullisen rasittavaa liikuntaa, alkoholia saisi nauttia x annosta, ja kaloreita syödä y:n edestä.

Kestän tulehtuneet jalkani stoalaisen tyynesti. Nopeammin kuin uskonkaan olen taas terve ja hyppelen. Joka päivä ihoni alla tapahtuu, tai ei tapahdu asioita, jotka jouduttavat kuolemaani. Rakot tuskin näihin kuuluvat, mutta muistuttavat nekin tehokkaasti kuolevaisuuden tosiasiasta.

Takillinen

Tänä aamuna Turku oli takkien kansoittama. Yliopistonkadulla oli takkeja, ruskeita, harmaita. Humalistonkadullakin niitä näki, laivastonsinisiä ja mustia. Kyllä se nyt taitaa olla virallista: syksy on saapunut. Ihmiset kätkevät muotonsa ja olemuksensa takin laskoksiin. Olin itsekin takillinen. Kirkkaan punainen trenssi ja siihen sopiva huulipuna taistelivat puolestani ankeaa säätä vastaan. Intiaanikesään en jaksa uskoa.

PuoLiskoinen suuntasi tänään Itä-Suomeen. Minä jäin (helpottuneena) kotiin. Säästyin epäilemättä kurjalta kokemukselta: kesämökin saunan kiuas on rikki enteillen kehnoja peseytymismahdollisuuksia. PuoLiskoista yksi rikkinäinen kiuas ei pidättele. Hän on aidosti erähenkinen, ja mistäpä sen tietää, vaikka tuollainen haaste vain piristäisi hänen päiväänsä. Se, minkä toinen näkee haasteena, on toiselle raskas riesa.

 

Tasapuolisuuden nimessä: iloympyrä!

Postasin kuvan pelkopyramidistani, ja nyt on aika katsoa toiseen suuntaan: iloon, onneen, hyviin asioihin. Ennen kuvaan tutustumista annetaan sija PuoLiskoisen kritiikille: hänen mielestään hänelle varattu kakkupala oli pienempi kuin koirien ja kirjojen ala. Tästähän ei voi syyttää muuta kuin piirtäjän kättä. Tarkoitus oli antaa koirille, kirjoille ja P´Liskoiselle yhtä suuret sektorit, noin suunnilleen, mutta enhän minä tätä ympyräistäni millään harpilla piirtänyt..

Tulkoon pimeys

Torstain ja perjantain välisenä yönä menivät sähköt. Joulukortit olivat taas viime tingassa, joten allekirjoittanut päätyi leikkaamaan ja liimaamaan niitä kynttilän valossa. Tunnelmallinen, joskin epätarkka valaistus tähän tärkeään työhön!

Koirat pelkäsivät myrskyä. Hippu liimautui kiinni nukkuvan J:n päähän, eikä Laku suostunut ulkoilemaan ilman minua. Siellähän sitten oleilimme kahdestaan myrskyävässä yössä, fikkari ainoana valon lähteenä.

Iloympyra

 

Kesäinen muljahdus

Onnistuin nyrjäyttämään nilkkani kesälomamatkalla. Kaatuminen on aina mielenkiintoinen kokemus: se tunne, että kaikki onkin ihan hyvin, ei tässä kuinkaan käynyt – ja sitten, vasta sitten tulee kipu!

Maan päällä koski eniten. Kun vien jalkani uimaan, ei satu oikeastaan ollenkaan. Vesi puristaa juuri sopivalla paineella kipeän kohdan ympäriltä. Se on suojaava elementti, vertaansa vailla. Vedessä on melkein mahdollista unohtaa koko juttu. Vedestä noustessa sen muistaa taas. Unohduksen hetket ovat eliksiiriä.

Siivetön ihmettelee..

Televisio oli auki, sieltä tuli Sinkkulaiva. Se on ilmeisesti ohjelma, jossa sinkut etsivät kumppania risteilyltä. Ihmettelenpä vain, mikä nykyisin naisia(kin) vaivaa, kun täytyy olla niin ronskia ja roisipuheista. Minä jos olisin mies, niin juoksisin karkuun.

Ihmettelenpä sitäkin, kun maaliskuussa (jonka pitäisi olla maallinen kuu, kuukausi, jossa maa näyttäytyy) tulee koko ajan lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Sunnuntaina sain kaivaa autonkaiseni esiin varsinaisen lumivuoren alta*, eikä tänäänkään taivaan hiutaleille näkynyt loppua tulevan. PuoLiskoinen on työmatkalla ja ajatus lumikolaan tarttumisesta häälyy ylläni synkän pilven lailla. Ihmettelenpä vain, miksi en ole opetellut lumilingon käyttöä. Nyt saan maksaa siitä.

Ihmettelen, miksi erilaiset mielipiteet suututtavat monia ihmisiä. Miksi ei voida tyytyä olemaan eri mieltä asioista; tai jopa nauraa sille, kuinka moneen junaan meitä taas onkaan. Tuntuu masentavalta kuulla ihmisten kiihtyvän, intoilevan ja suorastaan suuttuvan, jos et jaa heidän näkemyksiään. Minua suorastaan pelottaa etenkin median lietsomat keskustelun aiheet ja niiden vispaamat tunnemyrskyt.

Ihmettelenpä vain, miksi viime aikoina olen saanut maksaa enemmän kuin tarpeeksi kirjastosakkoja. Miksi on (muka) niin vaikeaa mennä nettiin ja uusia lainat?

*) Uteliaille kerrottakoon, että putsasin auton ihan kunnolla, enkä vain tyytynyt tekemään näköaukkoja tuulilasiin, tai muutakaan vippastemppua.

Taivaan valitsemisesta

Swedenborgille enkelit ovat sieluja, jotka ovat itse valinneet taivaan. Enkeli voi kutsua toisen kaltaisensa vierelleen vain ajattelemalla tätä. Kaksi toistaan maan päällä rakastanutta ihmistä muodostaa taivaassa yhden enkelin – näin siis Swedenborgin mukaan. Joskus toivon niin tapahtuvan PuoLiskoiselle ja minulle. Mielellään niin, että enkelillä olisi PuoLiskoisen pettämätön kasvomuisti, ja minun yhtä pettämätön nimimuistini. Sellainen tekisi vaikutuksen ihmiskuntaan, jos Luojan ylistämiseltä joutaisimme sen kanssa tekemisiin.

Muisteista

Sitä voi olla hyvä muistamaan numerot, hyvä muistamaan nimet tai kasvot. Joku muistaa paikat ja suunnat – minä ilmeisesti en. Kävinpä maanantaina Salossa, ja oli siinä ja siinä etten jäänyt sinne. Tavattuani ystäväni onnistuin hukkaamaan sekä parkkihallin, että autoni. Ensin kateissa oli halli (suuntavaistoni meni pimeässä sekaisin ja etsin sitä päinvastaisesta suunnasta), ja sitten autonkainen. Hallin katoaminen oli huomattavasti auton häviämistä hämmentävämpi ilmiö. Lopulta tarvitsin navigaattorin apua Salosta pois päästäkseni. Tuntui kuin kaikki tiet olisivat vieneet Tammisaareen, ja mitäpä minä siellä?

illanviettoblogi

Siivetön siivoaa ja ajaa Skanssiin

Olinpa yltiöpäisessä mielentilassa tänään. Päätin ajaa Turun Skanssiin, paikkaan, jossa olen käynyt viimeksi vuosia sitten. Seikkailuksi reissu muodostui unohdettuani kakkulat kotiin. Ilman silmälaseja olen aika avuton – en suoranaisesti vaaraksi liikenteelle*, mutta surullisen kyvytön lukemaan paikkojen nimiä liikennemerkeistä. Niin kävi nytkin: huomasin Skanssin liittymän liian myöhään, ja aloin ”seilata” kaistalta toiselle sillä seurauksella, että joku kanssa-autoilija katsoi parhaaksi painaa tööttitorven juurta myöten pohjaan.. ja pitkäksi ajaksi! Kävi ainakin selväksi, että hänen mielestään ajoin hullusti.

Skanssi on hirmuinen paikka. Jättimäisissä ostoskeskuksissa on jotain pelottavaa: niiden massiiviset parkkihallit on kuin suunniteltu niin, että auton hukkaa itsestään. Suurissa rakennuskomplekseissa on ostospaikkoja monessa kerroksessa, ja aina välillä kuuluu maanisen pirteällä äänellä loilottavia kuulutuksia aina uusista tavoista, joilla rahoistasi voit päästä eroon. Silti on sanottava, että Mylly on mielestäni ystävällisempi, vähemmän pelottava paikka kuin Skanssi. Jos on pakko käydä ostoskeskuksessa, niin olkoon se jatkossakin Mylly.

Olen lepuuttanut hermojani Skanssin jälkeen ihan vain siivoilemalla. Siivotessa ainakin tuntee olevansa oman itsensä herra, tilan (vaikkakaan ei ajan), mopin, ja imurin herra.

”Minä uiskentelen vanhuuteni kotilammessa..”

.. eli luin juuri Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Miten ihmeellinen kirja vanhuudesta – tai oikeastaan kaikista ikäkausista. Ikääntynyt on lapsi, joka tarkkailee maapallon elämää vanhuuden periskoopilla, tietää Kilpi. Ja näinhän se on: onhan meissä kaikissa se muuttumaton sisin, joka säilyy läpi ikäkausien, aikojen, paikkojen, ja näennäisten muutosten.

Eeva Kilvestä sanottakoon vielä sen verran, että nauttien ja eläytyen olen lukenut hänen muistelmaromaaninsa Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika. Ihmeellistä ajatella, että sodan kokenut sukupolvi on yhä keskellämme, tosin ei välttämättä pitkään. Toivotaan, että sukupolvet oppivat tuntemaan toisensa, sillä se on suurta rikkautta.

*) Ajokortissani ei ole merkintää silmälasien pakollisuudesta.

Matkustavaiset

Teimme pikavisiitin Itä-Suomeen. Auto osoittautui sisältäpäin paljon suuremmaksi kuin mitä ulkoa katsoen voisi kuvitellakaan: PuoLiskoinen sai sinne mahtumaan varsinaisen tavaravuoren! Olen varma, että itse en saisi puoliakaan siitä määrästä mahtumaan autoon. Minä en ole mikään pakkaajaihme.

Automatkan teki siedettäväksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Klassikosta nautiskeltiin äänikirjan muodossa. Kiven kieli on arkaaista ja lumoavaa. Minun on vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät ole edes avanneet yhtään Kiven teosta. Kuinka joku voi jättää tutustumatta kansalliskirjailijaan? Eikö tule mieleen, että tuon statuksen saavuttaakseen ihmisen on oikeasti pitänyt kirjoittaa jotakin monia sukupolvia koskettavaa ja merkityksellistä? Vaan mitäpä tästä, nykyisinhän ihmisten keskittymiskyky riittää vain noin kolmen minuutin ajaksi, sen verranhan kestää kai musiikkivideo.

Kirjastosta poimittua

Olen viime aikoina tehnyt loistavia löytöjä kirjastoista. Viimeisin niistä oli ”naisten romaani”, Anne Tylerin Avioliiton lyhyt oppimäärä. Nimesin Tylerin teoksen naisten romaaniksi, koska se käsittelee perinteisesti naisia kiinnostavia asioita: avioliittoa, vaikeuksia ihmissuhteissa, perhe-elämää. Tylerin romaanin Pauline ja Michael ovat toinen toistensa vankeja avioliitossa, jonka loi sota-ajan sattumanvaraisuus. Kahden hyvin eriluonteisen ihmisen liitto repii siihen osallisia, mutta myös perheen lapsia, joista vanhin karkaa kotoaan 17-vuotiaana ja viipyy omilla teillään vuosikymmenten ajan.

Toinen mainio lukuromaani oli Jhumpa Lahirin Kaima. Lahiri kirjoittaa muukalaisuudesta ja kodittomuudesta: hänen kynänsä kuvaa herkästi ja myötätuntoisesti ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisia Amerikassa. Intialaisen yhteiskunnan arvot ja tavat poikkeavat amerikkalaisista. Siirtolainen jää monesti puoleenväliin, roikkumaan vanhan maan ja uuden väliin. Intiasta lähteneen kohtalo on olla vieras sekä vanhassa että uudessa kodissaan.