Avainsana: kuvat

Kuvia viikon varrelta

Tämä viikko on kulunut käsittämättömällä nopeudella. Tuntuu kuin aivan äsken olisi ollut maanantai ja ikonimaalauskurssi alkanut. Mielenkiintoista muuten, että tämän viikon aikana nähdyt unet ovat olleet vielä tavallistakin omituisempia.

Tässä kuvassa minä maalaan Joona-ikoniini merta. Kuva on kurssin viimeiseltä päivältä, lauantailta, joka jäi meiltä hiukan kesken – minun syyni, kun vaadin PuoLiskoista kanssani kultasepänliikkeeseen. Merestä tuli kuitenkin kauniin sininen, ainakin minun mielestäni.

 

PuoLiskoinen työstää mirhantuojanaisten ikonia. Hänen tämänkertaiseen työhönsä on tulossa kauniita värejä: vaaleanpunaista, toffeenruskeaa, tulipunaista.

 

Minun Johannes Edelläkävijäni värit ovat erämaaelämään sopivan karut ja kuivat. Eräs kurssilaisista kuvasi Johannekseni silmiä ”pelästyneen näköisiksi”. Toivottavasti se oli näköharha!

 

”Lähdetään” ja ”palataan”

Viikonloppu oli kuin suoraan David Lynchin elokuvasta.

Olin 24 tunnin Ruotsin risteilyllä. Sellaisella, jossa ”lähdetään” ja ”palataan”, vaikka oikeasti ei lähdetä eikä palata. Kunhan ollaan vaan, kellutaan. Laiva on suljettu tila: hetken aikaa voit kuvitella olevasi eksynyt ystävistäsi, mutta kyllä he siellä jossain ovat.

PuoLiskoinen oli kuitenkin pärjännyt hyvin N-koirien kanssa.

Luen Robertson Daviesin romaania Mikä verissä on.

 

Lauantai, eli lyhyt kuvakertomus

Eilinen päivä oli nupullaan oleville ikonimaalareille varsinainen juhlapäivä: ikonien siunaus! Ensin ikonimaalarit jonottivat pöydän luo, jossa jokainen ikoni leimattiin ”nurjalta” puolelta. Leimassa on pyhän Alexandran kuva ja se kertoo ikonin olevan siunattu.

 

Ikoneja tuntui olevan joka paikassa. Niille oli varattu tuoleja ja jokainen mahdollinen pöytä kantoi myös ikonitaakkaa selässään. Meidän ikonimme saivat tuolipaikan ja PuoLiskoinen poseerasi ylpeästi tekeleidemme vierellä.

Isä Mikko Ylinen piti rukouksen.

Isä Mikko Ylinen myös siunasi ikonit, ihan joka ikisen paikalle tuodun!

 

 

Kun oli aika lähteä, niin olo oli riemukas ja juhlava. Oli nähty paljon upeita ikoneja ja todellisia taitajia. Tunnistin muuten omasta ikonimaalausryhmästänikin kolme maalaria. Lauantaisesta tapahtumasta jäi hyvä muisto.

 

Ja sitten maallisempiin aiheisiin! Se tukka, se tukka.. Tässä pari kuvaa kutrinsa leikkauttaneesta Ninnistä.

 

 

Eräs (ilmeisesti todella, todella hyvä ystäväni!) sanoi vaikutelman olevan femmefatalemainen. Minä olen kiitollinen, jos vain vältyn vaikuttamasta vatipäältä.

Olemisen ajattelemisesta

Normaalisti omaa olemistaan ei edes ajattele. Sitä ei ajattele olevansa neliraajainen, hengittävä olento, jonka sydän lyö ja joka nielee nestettä ja kiinteää ravintoa. Sairaana omaa fyysistä olemistaan ei voi olla ajattelematta. Pitää tipsuttaa varpaillaan ja silti kipeät jalat muistuttavat itsestään. Kaikki tekeminen keskeytyy usein – pitää niistää. Juomisesta ja syömisestä on mennyt ilo kurkkukivun myötä. Heikkous saa yksinkertaisimmatkin tehtävät tuntumaan valtavilta haasteilta.

PuoLiskoinen kävi tänään apteekissa hakemassa minulle Posinovaa. Tavallisesta kaupasta hän toiauringonhattu-uutetta. Sen tehosta ei kai ole mitään todisteita, mutta aina jossakin pisteessä pelkkä toivo riittää minun kohdallani ostopäätöksen tekemiseen. Oikeastaan ymmärrän huuhaaseen hurahtavia ihmisiä. Jos olo on tarpeeksi epätoivoinen, niin ihminen tekee vieläkin hullumpia asioita kuin vain ostaa pienen pullon auringonhattu-uutetta.

Olin niin väsynyt, etten edes jaksanut raivota siitä kuinka huonot valikoimat Myllyn Prismassa tänään oli. PuoLiskoinen soitti minulle sieltä väliaikatietoja: ”tätä ostoslistassa ollutta tuotetta ei ole täällä, eikä tuotakaan..” Normaalisti jaksaisin saada yksinäisen raivokohtauksen, joka ehkä ottaisi pienen monologin muodon, mutta nyt en jaksa. Olkoon kauppa vaikka tyhjä, mitäpä siitä.

N-koirat alkavat iloisen jatsauksen ympärilläni minun raahautuessani makuuhuoneesta, työhuoneesta tai olohuoneesta niistämään nenääni. Leikkimielialani ei vain nouse kovin korkealle, jaksan vain hellitellä ”Diiskua” ja ”Duppua” hetkisen sohvalla. Koirat tuntuvat tajuavan sairauden saapuneen ja leikkivät keskenään. Sitten tuleekin jo uni.

 

Empaattinen luonne

Minä sairastan. Kurkku on kipeä, nuha vaivaa, vilunväreet kulkevat pitkin vartaloa. PuoLiskoinen viisaasti huomasi, että erilaiset tulehdukset (rakkojen repimisestä tulehtuneet jalat, esimerkiksi) heikentävät yleiskuntoa tehokkaasti ja silloin on alttiimpi kaikelle muullekin sairastamiselle. Näinhän sen täytyy olla.

Aloitin aamun saavimaisella teekupillisella ja YleTeeman Kauppa-Lopolla. Sitten jatkoin sunnuntain viettämistä nukkuen. Neljän aikaan iltapäivästä kampesin itseni ylös syömään jotakin. Niisku ilmeisesti on niin empaattinen luonne, että sairastaa kanssani ihan pelkästä myötätunnosta: se oksensi sohvalle. PuoLiskoisen tehtäväksi jäi korjata työn tulos pois, koska minähän olen sairas et cetera. Kummallista kuinka eläimet aina tuntuvat valitsevan sohvan tai sängyn oksentamisensa paikaksi. Ehkä pehmeällä alustalla on miellyttävämpää voida pahoin?

Luen Felix Jusupovin kirjaa Ennen maanpakoa. Joskus sen sanat tuntuvat kovin varovaisesti ja tarkoin asetelluilta. On tunne kuin niiden taakse kätkeytyisi vielä paljon enemmän.

Yleisön pyynnöstä..

.. tarjoan muutaman kuvan N-koirista. Ensimmäisessä Nuppu toteuttaa itseään jukertamalla Niiskun pantaa..

Toisessa pidetään pientä paussia leikin lomassa..

 

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset

PuoLiskoinen sairastaa. Tunnollisena ihmisenä hän on valinnut sairastamisensa ajankohdaksi loman. Suunnitelmat P’Liskoisen syntymäpäivän osalle menivät uusiksi: taitaa päivä kulua potien. Varatut teatteriliput jouduimme myös peruuttamaan, koska 30.12. on ajallisesti niin lähellä, että teatterikäynti vaatisi melkoista ihmeparanemista. Varsinaiseen Juhlaan sairastaminen ei vaikuta, koska siihen on pitempi aika.

Koirien jouluralli ympäri talon pitää miestä myös hereillä. Päiväunet otetaan nelijalkaisten rytmissä, kun väsymys valtaa niiden mielet. Me kaikki neljä emme vain nuku, me myös uneksumme. PuoLiskoinen on nähnyt unia kesämökistä ja toisen koiran vahinkoraskaudesta. Minä unelmoin kummallisista paikoista, jotka ovat sekoituksia oikeista olemassaolevista paikoista ja sitten jostain muusta, mielikuvitusmaisemista kai.

Koirat näkevät unia ja niiden hengityksen rytmi vaihtelee. Joskus niiden suuret korvat värähtelevät herkästi. Tassut hamuavat unen maaperää. Joskus kuuluu pieni vingahdus. Ehkä koirat uneksuvat silloin suuresta taivaisesta chihusta. Se lipittää vettä Otavan kauhasta ja pyyhkäisee tassullaan Kassiopeian kuviot sekaisin. Kuu on sen mielilelu, keltainen pallo. Sen murina kuuluu maan asukkaille ukkosen jyrinänä.

Minä en harrasta ylenmääräistä joulutouhuamista. Joulupöydässä on herkkuja sen verran kuin jaksamme syödä ja mitään ei ole liikaa. Siksipä minulla on aikaa joulunakin taiteellisiin kokeiluihin. Kas tässä on joulun tähtönen. Se on muodostettu muutamasta koiran karvasta, jotka olen asetellut somasti ristiin oloasuni housujen päälle. Hiukan epäselvähän kuvasta tuli, kun läheltä sen otin!

 

Vadelma

23.12. taloutemme mullistui vielä kerran. Niisku saapui iloksemme: vaaleanruskea, pitkäkoipinen ja suuripäinen chihuahuatyttönen, Nupun ikäinen! Olihan tätä jo harkittu jonkin aikaa. Vaikka kuinka ihminen yrittäisi leikkiä koiran kanssa, niin se ei ole sama asia kuin oman lajitoverin seura. Koko joulun aika on mennyt koirille leikin merkeissä. On villejä haukahduksia, käninää ja tassujen töminää. Chihujen pieni koko on myös melkoinen etu sylittelyssä: välillä ovat molemmat yhdessä ja samassa sylissä, eikä silti ole tunnetta murskautumisesta elävän taakan alla.

Aatonaatto olikin melko rasittava päivä kaikkine leipomisineen ja koiranhakemisineen. Minun piti hakea PuoLiskoinen töistä ja koska tyypilliseen tapaani olin hyvissä ajoin liikenteessä, niin meninpä Raision Tiimariin aikaani viettämään. Olo oli ilmapäinen ja kevyt, univajetta tyypilliseen tapaan ja koirajännitystä. Näin Tiimarissa joulukoristeita ja pikaisessa katsannossa jotkut näyttivät kuin kultaisilta kävyiltä. Ostin. Kuusessa killuessaan koriste ei kuitenkaan enää näyttänyt kävyltä, vaan pikemminkin vadelmalta! Jouluvadelmalta! Kuka on koskaan kuullut vadelmasta joulukuusessa? Ylpeys esti ottamasta sitä pois ja – no niin, onhan se sentään kultainen.

Joulukorttien kertomaa

Joulukorttien lähettäminen ja saaminen paljastavat ihmisen luonteesta yhtä ja toista. Itse syyllistyn kovasti, jos saan kortin joltakin sellaiselta ihmiseltä, jolle itse en ole laittanut. En saa rauhaa ennen kuin laukkaan postiin vaikka viime tingassa laittamaan kortin matkaan. Tänä jouluna näitä syyllisyyskortitettavia tapauksia oli kolme. Ei taida haitata niistä kirjoittaminen – kyseiset ihmiset tuskin tätä blogia lukevat.

On myös ihmisiä, jotka ottavat rennosti nämä korttiasiat. Ilahtuvat (ehkä?) saadessaan, mutta eivät itse laita mitään postin oransseihin pömpeleihin. Kertooko joulukorttineuroosi siitä, että miettii liikaa pikkuasioita? Ovatko ne yleensä pikkuasioita – ihmisten ilahduttaminen ja huomioiminen? Mitkä asiat oikeastaan ovat pieniä ja mitä voi suuriksi sanoa? Näitä sitä miettii kuunnellessaan radion yöklassista, kun joulusiivous on tehty ja on aika huokaista hetki teekupin ääressä.

Sukulaisvierailun satoa

Kävimme viime perjantaina Sukulaisen luona vierailulla ja saimme vanhoja valokuvia lainaan. PuoLiskoinen skannasi ne nyt ja ne ovat koneella varmassa tallessa. Mahtoivatko isovanhempani ja heidän vanhempansa osata edes aavistaa pääsevänsä jonakin päivänä tietokoneelle? Siellä he nyt ovat ja katselen mennyttä maailmaa ja sen ihmisiä tietokoneeni ruudulta.

Kuvankäsittelyohjelma on avulias: voin tarvittaessa suurentaa kuvia ja nähdä kauan kateissa olleita yksityiskohtia. 2000-luvun tekniikka on tehokkaampi kuin salapoliisi konsanaan ja paljastaa isoäidin äidin kuvassa olevan himmeän tekstin, jota paljas silmä ei huomaa originaalissa. Isovanhempieni hääkuvaa suurennellessani kiinnittyy huomio hääpuvun koristeluun ja valkoisten, pitkien hansikkaiden kiiltoon.

Isäni äiti oli kaunis nainen, joka piti tyylikkäistä vaatteista. Mielestäni hän ilmensi hyvin 20-30-lukujen naisihannetta siroine vartaloineen ja muodinmukaisine kampauksineen. Alla olevassa kuvassa on isoäitini oikealla. Kuvan lapsi on minulle tuntematon. Tässä vietetään rennosti kesäpäivää. Ja hattu ja hansikkaat ovat ihastuttavaa nähtävää!

Hyvä alku

Tänään paketoin ensimmäisen joululahjan. Se lähtee äidilleni. Paketista tuli ihan sievä, mutta mikään huippusuoritus se ei ollut. Nuppu nimittäin katsoi parhaaksi osallistua paketointityöhön kiskomalla koristenauhaa hampaissaan kriittisellä hetkellä. Kävimme siitä pientä kamppailua, jonka minä voitin. Nubsin mielestä nauha varmaan kelpasi suorana ja kihartamisyritykseni eivät saaneet sen hyväksyntää. Koiralla on varma maku ja tieto omista mieltymyksistään!

Käyttämäni lahjapaperi ostettiin viime jouluksi. Siinä on punaisella pohjalla lumen peittämiä pulleita mökkejä, tähtiä ja joulupukkeja. Joulukuusiakin kuvassa vilahtaa. Se ei ole ihan parasta mahdollista paperia: minä suosin nykyisin yksiväristä linjaa. Ja mietin edelleen näitä tonttuja ja joulupukkeja – ovatko ne tätä nykyä joulun ainoat sallitut ja poliittisesti korrektit uskomusolennot? Tontut ja pukki eivät oikeastaan ota kantaa mihinkään, ne vain ovat. Ne ovat helposti sulateltavaa tavaraa, niihin ei liity kiistanalaisuutta. Niihin ei myöskään liity sen kummoisempaa etiikkaa, eikä mitään yleisesti hyväksyttyjä odotuksia ihmisen elämän suhteen. ”Kilttinä olemisenkin” vaatimus on niin tulkinnanvarainen, mieto ja epämääräinen, että sen voi ymmärtää lukemattomin eri tavoin.

Eläviä kuvia

Katsoin Sergei Bondarchukin ohjaaman elokuvan Sota ja rauha. Nautin siitä – minusta se oli parempi ja yksityiskohtaisempi kuin se amerikkalaisversio, jossa on jumalainen Audrey Hepburn. Tämä venäläinen versio ei ollut pelkkää romanttista pukudraamaa, vaan siinä oli oikeasti yritetty tavoittaa Tolstoin henki. Tämä siis on ainakin minun vaatimaton mielipiteeni. Ilmeisesti en ole yksin, sillä elokuva voitti vuonna 1969 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Elokuva on jaettu kolmelle levylle. Kokonaiskesto on peräti 400 minuuttia. Mutta sen vähemmällä ei toisaalta voi päästäkään, kun kyseessä on kuitenkin Sota ja rauha. Tapahtui myös sellainen ihme, että kerrankin näyttelijät olivat mielestäni sen näköisiä, millaisiksi heidät romaanissa koin! Televisiossa pyörivä toinen venäläinen klassikko, Dostojevskin Karamazovin veljekset, ei tässä suhteessa ole mielestäni aivan niin onnistunut. Minusta Grusenkan pitäisi olla vaalea, runsaan uhkea vartaloltaan – paljon enemmän marilynmonroe kuin mitä hän on tuossa televisioversiossa. Ja Dimitri näyttää television sarjassa heikolta mieheltä – ei ollenkaan sellaiselta hurjimukselta kuin mitä hän mielestäni oli. Aljosa on kuitenkin onnistunut: hänen kasvoissaan näkyy puhdasmielisen ihmisen vilpitöntä kauneutta.

Kuvia, ei ehkä niin eläviä

Vielä tarjolla pari otosta 5.12. järjestetystä suuresta kuvaussessiostamme.

Tässä Nuppu mielipuuhassaan, eli jukertamassa* purutikkuaan:

 

Ja tässä Nuppu ja minä – Nuppu pitää ihmisen läheisyydestä yli kaiken! Ilmeisesti minun jalkojeni päällä on hyvä ja lämmin paikka.

*) Jukertaa = itse keksimäni verbi, se kuvaa pureskelun ja järsimisen välistä aktiviteettia.

 

Katsotaanpa kuvia!

Minähän en suuremmin viljele kuvia blogissani. En ole mikään suuri taitaja kameran kanssa, vaikka helpoista helpointa digiaikaa elämmekin. Nyt tahdon kuitenkin tarjota muutaman kuvan ikonini edistymisestä! Valmis se ei suinkaan vielä ole – kasvot, sädekehä, miekka – kaikkea sellaista on vielä tammikuussa tehtävä.

Alussa oltiin tässä..

..ja sitten edettiin..

Kun syksyn viimeinen kerta oli käsillä, niin tilanne jäi tähän:

Joulukortin meiltä saavat tietävät, että meillä otetaan joulukuun alussa paljon outoja kuvia. Kortin saajat tietävät myös syyn siihen. Tässä muutama otos eiliseltä:

Ostin kuvassa olevan violetin paidan Piruetista. Se oli hävyttömän kallis ollakseen päärmäämätön tekele! Tahdoin nähdä sen kuvissa, kun tähän asti olen katsellut sitä vain balettitunnilla peilistä. Väri on mielestäni ihana, mutta en ole varma muodosta..

Tässä kuvassa näkyy Nuppukin! Se ei oikeastaan anna meidän paljoa tehdä osallistumatta itse toimintaan..

Ja seuraavissa kahdessa kuvissa onkin yksin Nuppu! PuoLiskoistakin kuvattiin, mutta minä en tiedä minne hän kätki ne kuvat – eivät löydy samasta kansiosta näiden muiden joukosta. Lieneekö tahallinen teko..?

Äskeisessä kuvassa oltiin hiukan luimistelevalla kannalla, tämä seuraava on sympaattisempi!