Avainsana: kuva

He kätkivät kasvonsa

Serafit, siis. Ne oikeat siivelliset. 400-luvulla eläneen armenialaisen kirkkoisä Elisen mukaan enkelien kauhu Kristuksen ristin edessä sai heidät peittämään kahdella siivellä kasvonsa, kahdella jalkansa ja kahdella he kohottautuivat ylemmäs lennellen näkymättömän voiman yläpuolella. Tuliset suut toistivat sanaa pyhä.

Olimme hautauspalveluksessa kello 18. Kirkko oli täynnä väkeä, mutta hyvin sinne mahduimme me mynämäkeläisetkin mukaan. Ilta oli kaunis, taivaanrannassa hehkua oranssista aina herkimpään simpukankuoren vaaleanpunaiseen.

Onnistuin ottamaan muutaman kuvan hautakuvasaatosta..

 

 

 

Se

Se painaa 2,4 kiloa. Sillä on terävät pienet piikkihampaat ja suikulapuikula häntä. Se on valkoinen, mitä nyt korvat ja muutama laikku toffeen väriä luomassa lehmämäistä tunnelmaa. Se muistuttaa kummallisella tavalla niin Tähtien sodan Yodaa kuin kotimaista lepakkoa. Sen rekisteröity nimi on Abigail, kutsumanimi Nuppu, se on chihuahuatyttö ja se asuu meillä.

Minua ei allergia vaivaa, vaikka yhdessä nukumme kaikki kolme. Koiran suhteen olen aina ollut sellainen kiikun-kaakun rajatapaus. Nuppu on kuitenkin tullut jäädäkseen. Jos myöhemmin alkaa nenä vuotaa, niin elämä nuhanenänä on sitten oma valintani.

Nupun sukupuun rinnalla moni Almanach de Gothan tai Debrettin sivuilta löytyvä famille jää toiseksi, mutta viisikuukautinen täystuho tuottaa häpeää aristokraattisille juurilleen järsimällä kirjaimellisesti kaikkea, minkä suinkin suuhunsa saa. Minun vaatteeni ovat usein löylytyksen kohteena ja PuoLiskoisen sukatkin saavat tietää huutia.

Rakkaalla lapsella on jo monta nimeä: Ötökkä, Itikka, Bugi ja Valkuainen. Noin viikon ajan se on jo elämäämme sulostuttanut ja nyt tulkoon myös tämän blogin sivuille.

Ötökän tulo on saanut aikaan kummallisia ajatuskulkuja. Olen oikeasti alkanut miettiä lihansyönnin jättämistä. Tuntuu kummalliselta toisaalta helliä koirakerubia ja pelätä sen sairastuvan/kuolevan, ja sitten toisaalta aterioida nisäkkäiden lihaa. Kanat, possut ja lampaat eivät ehkä ole yhtä söpöjä kuin Nuppu – vaikka karitsaa suloisempaa eläinlasta tuskin onkaan – mutta yhtä kaikki ne ovat eläimiä.

Luultavasti tämä ajatuskulku ei koskaan konkretisoidu elämässäni millään tavalla. Lihansyönti nyt yksinkertaisesti on niin helppoa ja vaivatonta, että siihen on helppoa juuttua. Ja onhan se hyvääkin. Taas yksi uusi syy tuntea syyllisyyttä.

 

Pehmeään harmaaseen

Tarvitsen unta jo enemmän kuin ennen. Siinä on yksi ero menneeseen kesään. Kesällä on helppoa valvoa: aurinko valvoo ihmisen kanssa täällä pohjoisessa, aurinkokaan ei mene nukkumaan. Kun illat alkavat pimetä ja aurinko menee yöpuulle aina vain aikaisemmin, niin jo siinä kaksijalkainenkin väsyy. Mitä aurinko, sitä ihminen. Kuinka riippuvaisia olemmekaan siitä ja kuinka monin eri tavoin. Ja kuljemme samaa tahtia.

Syksy tulee mielentilaan ja vaatevarastoon. Muotilehtien käskyt käyttää aina vain iloisen värisiä vaatteita harmittavat. Miksi ei joskus saisi upota pehmeään harmaaseen, kuin aamun usvaan?

Syksy on retrospektiota, nostalgiaa, hulluja energiapuuskia ja luonnon väriloistoa. Syksy on ilahtumista siitä, että löytää pihalta yhä hyviä mustikoita. Syksy on sytytetty kynttilä olohuoneessa. Syksy on ystävien kokoamista saman pöydän ääreen ja syömistä kynttilänvalossa.

Kirjatoukka kiiruhtaa hitaasti

Luen edelleen Erica Jongin romaania Syvästi kaivaten. Luen tarkoituksellisen hitaasti, koska en tahdo kirjan loppuvan. Tiedän jo nyt ikävöiväni sitä, kun viimeinenkin sivu on uponnut tajuntaani.

Susirajan takana?

PuoLiskoisen harrastustoveri ja naapurimme tiesi kertoa mielenkiintoisen asian: sudet ovat saapuneet lähipiiriimme. Tämän ihmisen pihapiirissä oli niitä ollut kolme kappaletta, pieni lauma siis. Tuntuu hullulta ajatuksen tasolla, kun olen tottunut pitämään kotikuntaamme lähinnä Turun satelliittina. Sitä helposti unohtaa tässä olevan suuren erämaa-alueen ihan lähettyvillä ja karhujen ja susien siellä mellastavan.

Maalla asuminen on tehnyt minusta paljon rohkeamman yöliikkujan kuin koskaan olin Turun aikoina. Kaupunkilaisen pelko kohdistuu toisiin ihmisiin – maalla pelon aiheita tarjoaa korkeintaan eläinkunta. Yksittäista sutta en osaa pelätä, koska minulle se on vain tavallista suurempi ja leuoiltaan vahvempi koira, mutta lauma on jo eri juttu. Karhuja pelkään oikeasti ja sitä tilannetta, että ”Tapiolan vainiolla” joutuisin sellaisen kanssa ”painia lyömään”. Voisi siinä kaatua ryskyen jotain muuta kuin kuusi, sen verran suuri on karhun ja minun välinen kokoero.

Ohessa maanantainen kuva meistä. Minä synkistelen mustissani – aamulla oli Koettelemus ja se heijastuu vaatteiden värivalinnan myötä myös iltaan.